Onko minulla kaksisuuntainen?

heräsin ajattelemaan kirjoitti:

Muistan 16-vuotiaana alkoivat vaikeudet. Olin pitkään masentunut, lintsasin koulusta, sekoilin. Kuljin "huonoissa" porukoissa ja kännissä hajotin paikkoja ja harrastin holtitonta seksiä melkein kenen tahansa kanssa. yritin itsemurhaa ja jouduin ensin sijaisperheeseen ja sieltä laitokseen pariksi vuodeksi. Välillä olin hyvin järkevä ja asiallinen, sitten taas sain kauheita raivareita ja hajotin paikkoja ja riehuin kuin järkeä vailla.

Täysi-ikäisyyden jälkeen en ole "mokaillut" mitään pahempaa eli en ole hajottanut paikkoja, en enää saa mielettömiä raivareita jne. Mutta.. ei elämäni ehkä ihan normaalia ole.

Ensinnäkin jo 19-vuotiaana meni luottotiedot. Raha-asioita en osaa hoitaa. Enkä kait välitäkään. Ulosotossa on velkaa varmaan kymmeniä tuhansia euroja. Säännöllisesti sinne hurisee kaikenlaisia maksuja. Minun on jotenkin äärimmäisen vaikeaa hahmottaa järkevää rahan käyttöä ja minulla ei kait ole vastuuntuntoa tai olen välinpitämätön. Ajattelen, menköön kaikki ulosottoon vaan, en saa niitä kuitenkaan hoidettua koskaan.

Opiskellut olen jotain hajanaista ja aina lopettanut kesken. Peruskoulun jälkeen minulla ei ole loppuunvietynä kuin yksi kansanopiston linja, joka ei ollut ammattiinvalmistava. Opiskeluaikoinakin kiinnosti enemmän vain ravintoloissa istuminen, miehet ja irtoseksi. Minulla ei ole ollut keskittymiskykyä eikä selkeitä päämääriä, eikä kait motivaatiota. En ole koskaan osannut elää ns. järkevästi.

Eli nyt olen kohta kolmikymppinen, vailla kunnon koulutusta ja ammattia, raha-asiat päin persettä ja kaikenlaisia vaiheita takana. En tunne sopeutuvani yhteiskuntaan. Työkokemukseni on vähintäänkin puutteellista. En ole koskaan ollut oikeassa työsuhteessa missään palkkalistoilla. Miten tämä on mahdollista? Sitä itsekin ihmettelen.. Mutta periaatteeni (varmaan häiriintynyt) on ollut se, että en tee mitään mikä ei kiinnosta. No, minua ei ole kiinnostanut mikään tavallinen ammatti tai työnteko. Olen ollut muutamissa harjoittelupaikoissa ja ne on aina menneet hyvin. Nuorempana meni useampikin vuosi etten tehnyt töitä. Olin kotona ja tein vain harrastuksiani (olen luova ihminen) halusin ehdottomasti olla vain jonkinlainen taiteilija. Välillä oli masennuksia ja paniikkihäiriö-oireita, kun en tuntenut hallitsevani elämääni. Ja sitten taas mentiin pää pystyssä, tunsin olevani oman itseni herra ja jotain erityistä ja tekeväni mitä haluan ja pystyväni mihin tahansa.

25v ylöspäin olen ollut yrittäjä. Kivikkoinen on ollut sekin tie, mutta tuntuu että ainoa muoto jossa voin tehdä työtä on olla oma työnantajansa. Silloin on tunne, ettei ole liikaa "naimisissa" minkään ulkopuolisen tahon kanssa. Olen kyllä "menestynyt" vaihtelevasti. Minulla on kausia, jolloin tunnen "eläväni". Olen täynnä ideoita, itsevarma ja kaikki tuntuu olevan hallinnassa. Teen muutoksia ja uudistuksia, saatan yhtäkkiä pistää kaiken uusiksi, kaikki tuntuu hohdokkaalle ja elän kuin toisessa todellisuudessa. Sitten ikäänkuin "tipahdan" todellisuuteen ja tajuan mikä on totta ja kuinka epärealistisesti olen ajatellut ja toiminut vailla totuuspohjaa, se hetki on aina masentava.

Monta vuotta höyryttyäni (useita yrityksiä eri paikkakunnilla, muuttoja ja uusia alkuja)viime vuonna sain jonkinlaisen burn-outin ja jouduin lopettamaan kaiken toiminnan ja olin puoli vuotta vain lepäämässä. Masennus oli elämäni pahin, oli myös paniikit ja ahdistukset seurana. Luulin jo tulleeni lopullisesti mielisairaaksi.

Siitä toivuin kuitenkin ja nyt on jo pienen ajan sisällä tulleet taas aivan uudet kuviot, on jos jotakin projektia vetämässä ja uudet yritystoiminnat jo muutamassa kuukaudessa vaikka olen yrittänyt ottaa rauhallisesti, koska pelkään taas tekeväni liikaa ja haalivani liian suuren määrän asioita, joita en sitten hallitse ja romahdan taas. Mutta jotenkin nämä on vaan taas tulleet, en kait osaa olla ilmankaan.

Tuntuu, kuin minulla ei olisi normaalia järkeä elämässäni. Masennuin kun oli pakko olla levossa ilman suuria kuvioita ja kaipasin niitä. Nyt kun kaikki taas on niin en tunne senkään olevan oikein. Olen levoton ja impulsiivinen, enkä koskaan mihinkään hetkeä kauempaa tyytyväinen. Itsetuntoni on olematon. Mielialat vaihtelee. Hetkittäin tunnen ihanaa, kiihkeää hyvänolontunnetta, kuinka elän täysillä ja kaikki on satumaisen ihmeellistä ja erityistä, maagista. Sitten samassa saatan itkua vääntää, kun tajuan, että kaikki on oikeasti yhtä sekamelskaa ja tunnen hukkuvani siihen ja pelkääväni koko elämää, enkä hallitse mitään.

Minulla on onneksi puoliso, joka on ihanteellinen. Huolehtii kaikesta, on aina huolehtinut, minusta ja koko elämästämme ja olen saanut "sekoilla" rauhassa. Tosin tunnen siitä huonoutta ja syyllisyyttä ajoittain ja tajuan etten ole ehkä ihan normaali. Tähän asti kaikki on laitettu luovuuden piikkiin, että olen sellainen persoona, mutta..

minulla on aina ollut sivusuhteita ja holtittomuutta seksikäyttätymisessä. olen valtavan huomionhaluinen miesten suhteen ja tarvin paljon ihailua ja seksikontakteja. minulla ilmeisesti täytyy olla aina menossa jokin romanssi oman suhteeni ulkopuolella. nämä ovat minulle raskaita, koska ihastun ja rakastun tietyntyyppisiin miehiin (komea, minua ylemmässä asemassa, vaikealuonteinen, saavuttamaton) syvästi ja saatan palvoa jotain miestä niin että se valtaa koko elämäni ja häiritsee kaikkea muuta arkipäiväistä. Saatan kuin vaipua johonkin epätodelliseen unelmaan, elän ihan noista romansseista, ajattelen kiihkeästi vain sitä miestä, unohdan kaiken muun, en hoida velvollisuuksiani, asiat eivät pysy käsissäni, suunnittelen kaiken jättämistä tuon miehen vuoksi jne. Yleensä miehet ahdistuvat liiasta rakastumisestani ja vetäytyvät suhteesta ja saan valtavat sydänsurut ja masennukset ja aina tulee morkkis jälkeenpäin, kuinka olen saattanut taas haaskata elämääni palvomalla jotain miestä ja unohtamalla samalla koko muun elämäni ja velvoitteeni, josta tietysti tulee aina seuraamuksia (laskut maksamatta, työt tekemättä jne.)

tuohon miessuhdeasiaan liittyy muutakin, kuten alkoholin juomista. tunnen olevani kiihtynyt tuosta tilanteesta ja naukkailen alkoholia iltaisin ja tapaamisten aikana, käytän rahaa holtittomasti, ostelen uusia vaatteita, meikkejä jne. vaikka ei olisi varakaan ja ajattelen, että hoidan jostakin ne rahat sitten takaisin (aivan kuin sitä taivaasta tippuisi).

tunnen silloin olevani huipulla ja eläväni erityistä elämää. tyytyväisenä mietin mitä kaikkea olen taas saavuttanut, tunnen että minulla on mahtava elämä ja teen mitä itse haluan ja elän hohdokkaasti. itsevarmuus on huipussaan. teen epärealistisia suunnitelmia kuinka muutan sinne tai tänne, hankin hienon asunnon ja toisen ulkomailta, alan tekemään jotain hohdokkaampaa työtä ja vietän luksuselämää, kaikki tämä näyttää mahdolliselle ja mahtavalle. pyöritän romansseja samalla, seksuaalisesti käyn ylikierroksilla, olen kaunis ja hoikka, alkoholia kuluu, rahaa palaa.. toisaalta nämä jaksot ovat ihania, koska usein olen oikeasti saanut niiden aikana aikaan vaikka mitä hienojakin asioita, mutta aina tulee sitten se "tasavaihe", jolloin yhtäkkiä kaikki hohto katoaa, se mikä näytti unelmien loistolle, onkin vain tylsä ja epäsopivan tuntoinen, alkaa ahdistaa, pakko päästä siitä tilanteesta pois, masentaa, itsetunto katoaa, tajuaa kuinka seko sitä on taas ollut.. morkkis suhteista ja sekoiluista, kuinka olen taas suorastaan pilannut kaiken mikä jo oli tasapainossa ja vaivalla rakennettu.

arkinen elämä ei viehätä vaan minua. kaipaan jatkuvasti tunnetta, että olen erityinen ja elän erityistä ja hienoa elämää, olen aatelinen jne. kaikki pitää olla minun päätettävissä enkä saa olla mihinkään oikein sitoutunut, ettei ala ahdistamaan. Haalin hienoja työtehtäviä ja projekteja, mutta en kuitenkaan viitsi edes tehdä niitä, haluan vain että niitä on olemassa, jotta tunnen oloni turvalliseksi ja että olen JOTAIN..kaipaan valtavasti ihailua ja todisteita viehättävyydestäni, haluan hurmata ihmiset (sekä miehet että naiset) välillä tajuan kuinka valheellisissa pilvilinnoissa elän, että oikeasti olen vastuuton, epäjärkevä, persaukinen, laiska ja sekopäinen ja elämäni ei ole normaalia, kuten normaaleilla järkevillä ihmsisillä enkä siihen kykenekään. silloin aina tulen surulliseksi ja tunnen itseni ulkopuliseksi ja pohjattoman yksinäiseksi.

Tulipa pitkä stoori, mutta kirjoitan tästä ensimmäisen kerran elämässäni, heräsin ajattelemaan kun sattumalta luin tätä palstaa ja olisi kiva kuulla mitä mieltä olette kirjoittamastani ja mikä minua vikoo? Onko se kaksisuuntainen vai joku muu? Vai olenko vain luova persoona vailla mitään mielisairautta?

Itse on enää vaikea arvioida mitä mikin on..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä