Ennen kuin vastaan kysymykseen, miksi Keskusta on niinkin suosittu puolue kansan keskuudessa kuin on, yritän löytää Keskustan politiikasta ne tekijät, jotka erottavat sen muista puolueista. Tärkeimpänä erottavana tekijänä on mielestäni suhde aluepolitiikkaan. Keskusta on pyrkinyt maantieteelliseen tasa-arvoon väestön alueellisesta jakatumisesta riippumatta. Aluepolitiikan keskiössä on ollut myös maatalouspolitiikka. Kekusta on siis nähnyt, että näitä kahta politiikan sektoria ei voida tarkastella toisistaan riippumatta. Keskustalaisen näkemyksen mukaan satsaukset maatalouteen ovat toimivan aluepolitiikaan edellytys. Mitään muuta näin erottavaa en ole keksinyt. Sotien jälkeen oli toinekin tekijä, mutta nähdäkseni on syy tähän mestykseen eikä niinkään politiikan sisältö. Tosin sanoen kyse on keinosta toteuttaa menestyksekästä politiikkaa, mutta siitä nyt seuraavassa enemmän.
Väki asuu pääosin kaupunegissa ja harjoittaa täysin muita kuin perinteisiä maatalouselinkeinoja. Maatalouselinkeinon harjoittajia on koko väestössä varsin vähän eikä haja-asutusalueillakaan niin mahdottomasti enää asu. Joka tapauksessa tällaisen väestön osuus on ollut koko ajan hiipumaan päin, mutta Keskusta ei ole seurrannut perässä. Tämä on jossain määrin käsittämätön ilmiö ja kaiken lisäksi hyvin suomalainen. Muissa Euroopan maissa ei ole vastaavalla politiikalla menestyvää puoluetta. Seppo Kääriäinen on väitöskirjassaan lähtenyt mm. siitä, että Keskustassa on aina löytynyt voimakastahtoisia johtajia, jotka ovat kyenneet sitten muuntamaan poltiikan kurssia aikaan sopivaksi. Tällaisina johtajina Kääriäinen pitää Virolaista, Väyrystä ja Ahoa. Saattaahan tässä näkemyksessä olla paljon perääkin. En lähde sitä kiistämään. Mutta silti löytyy mielestäni toinen, aivan ylivertainen selitys Keskustan suosiolle, tai pikemminkin sille, että se on kyennyt säilyttämään poliittisen asemansa,
Tämän syyn etsimisessä pitää mennä sotien jälkeiseen aikaan ja NL:n intresseihin. Stalinin ja myöhempien neuvostojohtajien taktiikkana oli se, että Suomesta piti löytyä henkilö ja puolue, joka olisi NL:n intresseille uskollinen. Täksi puolueeksi ei sopinut kommunistinen puolue niin kauan, kun suomalaisten enemmistö ei markkintalousjärjestelmästä luopumista sulattanut. Mutta NL keksi Kekkosen ja Maalaisliiton. NL:lle lojaali puolue ja johtaja saattaisivat käyttää itäkorttia monopolioikeutenaan kilpaillessaan muiden puolueiden kanssa. Näin NL saavutti vähitellen suomalaisten keskuudessa sellaisen ympäristön, joka käsitti NL:n edut tässä maailmassa. Ja näinhän kaikki sitten toimikin. Kekkosesta tuli lähes yksinvaltias. Hallitusten ja puolueiden, jopa yksittäisten ministerien tuli nauttia hänen luottamustaan, joka kävi samalla myös NL:n luottamuksesta. NL:ssa ymmärrettiin, että tiukan paikan tullen kommunistit aina tukisivat Maalaisliittoa ja Kekkosta näissä pyrkimyksissä. Ja näin myös kävi. Se että Kekkosesta tuli mahtivaltio valtion sisälle, merkitsi myös hoville eli Maalaisliitto/Kepulle erityisasemaa Suomessa. Se oli saavuttanut hovipuoleen aseman nauttiessaan Kekkosen ja NL:n luottamusta. Tätä saavuettua etua ja asemaa osattiin sitten pitkään käyttää hyväksi myös sisäpolitiikassa. Keskustasta tuli tätä kautta huomattavan paljon vaiktusvaltaisempi puolue kuin mitä kansan suosio olisi edes edellyttänyt.
Tällä tavoin NL:n intressit vaikuttivat Suomen sisäiseen politiikkaan pitkän ajan. Keskusta ei puolueena pääsyt kuihtumaan samaan tahtiin kuin väki siirtyi maalta kaupunkeihin. Tämä Keskustan asema on säilynyt näihin päiviin, vaikka nyt ei enää tietysti voi heilutella itäkortteja. Tämäkin on hienoinen yllätys. Olisi luullut, että kansa "kostaa" Keskustalle samalla mitalla kuin kommunisteille, kun NL:n ikeestä vapaudutaan. Vielä niin ei ole kuitenkaan käynyt. Meillä elää edelleen käsitys Kekkosen politiikan vaihtoehdottomuudesta. Sosialismia ja kommunismia sopii kritisoida, mutta ei NL:n luottamusmiestä Kekkosta ja hänen hovipuoluettaan, jotka kuitenkin olivat johtamassa ns. suomettumista tässä maassa. Keskusta on säilyttänyt suuren puoleen asemansa, vaikka se ei kykene tuomaan muuta kuin aluepoliittista vaihtoehtoa sanahelitasolla itse politiikan sisältöön. Siis nyt kun ulkopoliittinen monopoliasema NL:n luottamusta nauttivana tahona on menetetty. NL ei enää ole, joten sen luottamukselle ei tarvitse painoa panna. Kekkosen aika merkitsi kuitenkin melko lopullista leimaa keskustalaiseen tapaan tehdä politiikkaa. Se juurrutti siihen häikäilemättömän valtapolitiikan leiman. Päämäärä ja voitto ovat tärkeintä, vaikka keinot niiden saavuttamiseksi eivät aina kestäisikään päivänvaloa.
Toinen tekijä tilanteelle voi olla se, että monien äänestysikäisten juuret ovat kuitenkin maaseutuyhteiskunnassa. Ihmiset tuntevat romanttista kaipuuta lapsuuden ajan ympäristöön ja elämänarvoihin. Keskustalaisuus on tässä suhteessa perin juurin konservatiivista, sillä kaikukaipuu ei sisällä mitään uutta luovaa, vaan hailailu vanhan perään. Näin voisi ajatella, että Keskustalaisuuden suosio pohjautuu tältä osin kaupunkilaispuolueiden ja kehityspuolueiden vastustamiseen. Tämähän näkyi selvästi EU:hun liittymisestä keskusteltaessa. Koko EU-asia oli lähellä hajottaa puolueen kokonaan ja edelleen asia eri yhteyksissä närästää. Keskustalaisuuden syvin ydin taitaa tulla esiin pohjalaisessa Ilkka-lehdessä, joka edustaa vanhaa talonpoikaista romantismia ja siihen liittyvää itsellisyyden, itsenäisyyden sekä perinnearvojen vanhoillista retoriikkaa. Keskustalainen tupailta- ja tanhuperinne kertovat myös mielikuvatasolla vanhakantaisesta idealismista ilman, että niistä sinänsä olisi mitään pahaa sanottavaa. Tietynlainen maakuntahenki siis elää edelleen meissä suomalaisissa ja paluusta vanhoille kotikonnuille haikaillaan. Hyvä esimerkki tästä on karjalaisuus. Karjala-kysymys on noussut vahvasti esille, vaikka se sukupolvi, joka menetyssä Karjalassa asui on aivan pikkulapsia lukuunottamatta jo pääosin siirtynyt haudan lepoon.
Väki asuu pääosin kaupunegissa ja harjoittaa täysin muita kuin perinteisiä maatalouselinkeinoja. Maatalouselinkeinon harjoittajia on koko väestössä varsin vähän eikä haja-asutusalueillakaan niin mahdottomasti enää asu. Joka tapauksessa tällaisen väestön osuus on ollut koko ajan hiipumaan päin, mutta Keskusta ei ole seurrannut perässä. Tämä on jossain määrin käsittämätön ilmiö ja kaiken lisäksi hyvin suomalainen. Muissa Euroopan maissa ei ole vastaavalla politiikalla menestyvää puoluetta. Seppo Kääriäinen on väitöskirjassaan lähtenyt mm. siitä, että Keskustassa on aina löytynyt voimakastahtoisia johtajia, jotka ovat kyenneet sitten muuntamaan poltiikan kurssia aikaan sopivaksi. Tällaisina johtajina Kääriäinen pitää Virolaista, Väyrystä ja Ahoa. Saattaahan tässä näkemyksessä olla paljon perääkin. En lähde sitä kiistämään. Mutta silti löytyy mielestäni toinen, aivan ylivertainen selitys Keskustan suosiolle, tai pikemminkin sille, että se on kyennyt säilyttämään poliittisen asemansa,
Tämän syyn etsimisessä pitää mennä sotien jälkeiseen aikaan ja NL:n intresseihin. Stalinin ja myöhempien neuvostojohtajien taktiikkana oli se, että Suomesta piti löytyä henkilö ja puolue, joka olisi NL:n intresseille uskollinen. Täksi puolueeksi ei sopinut kommunistinen puolue niin kauan, kun suomalaisten enemmistö ei markkintalousjärjestelmästä luopumista sulattanut. Mutta NL keksi Kekkosen ja Maalaisliiton. NL:lle lojaali puolue ja johtaja saattaisivat käyttää itäkorttia monopolioikeutenaan kilpaillessaan muiden puolueiden kanssa. Näin NL saavutti vähitellen suomalaisten keskuudessa sellaisen ympäristön, joka käsitti NL:n edut tässä maailmassa. Ja näinhän kaikki sitten toimikin. Kekkosesta tuli lähes yksinvaltias. Hallitusten ja puolueiden, jopa yksittäisten ministerien tuli nauttia hänen luottamustaan, joka kävi samalla myös NL:n luottamuksesta. NL:ssa ymmärrettiin, että tiukan paikan tullen kommunistit aina tukisivat Maalaisliittoa ja Kekkosta näissä pyrkimyksissä. Ja näin myös kävi. Se että Kekkosesta tuli mahtivaltio valtion sisälle, merkitsi myös hoville eli Maalaisliitto/Kepulle erityisasemaa Suomessa. Se oli saavuttanut hovipuoleen aseman nauttiessaan Kekkosen ja NL:n luottamusta. Tätä saavuettua etua ja asemaa osattiin sitten pitkään käyttää hyväksi myös sisäpolitiikassa. Keskustasta tuli tätä kautta huomattavan paljon vaiktusvaltaisempi puolue kuin mitä kansan suosio olisi edes edellyttänyt.
Tällä tavoin NL:n intressit vaikuttivat Suomen sisäiseen politiikkaan pitkän ajan. Keskusta ei puolueena pääsyt kuihtumaan samaan tahtiin kuin väki siirtyi maalta kaupunkeihin. Tämä Keskustan asema on säilynyt näihin päiviin, vaikka nyt ei enää tietysti voi heilutella itäkortteja. Tämäkin on hienoinen yllätys. Olisi luullut, että kansa "kostaa" Keskustalle samalla mitalla kuin kommunisteille, kun NL:n ikeestä vapaudutaan. Vielä niin ei ole kuitenkaan käynyt. Meillä elää edelleen käsitys Kekkosen politiikan vaihtoehdottomuudesta. Sosialismia ja kommunismia sopii kritisoida, mutta ei NL:n luottamusmiestä Kekkosta ja hänen hovipuoluettaan, jotka kuitenkin olivat johtamassa ns. suomettumista tässä maassa. Keskusta on säilyttänyt suuren puoleen asemansa, vaikka se ei kykene tuomaan muuta kuin aluepoliittista vaihtoehtoa sanahelitasolla itse politiikan sisältöön. Siis nyt kun ulkopoliittinen monopoliasema NL:n luottamusta nauttivana tahona on menetetty. NL ei enää ole, joten sen luottamukselle ei tarvitse painoa panna. Kekkosen aika merkitsi kuitenkin melko lopullista leimaa keskustalaiseen tapaan tehdä politiikkaa. Se juurrutti siihen häikäilemättömän valtapolitiikan leiman. Päämäärä ja voitto ovat tärkeintä, vaikka keinot niiden saavuttamiseksi eivät aina kestäisikään päivänvaloa.
Toinen tekijä tilanteelle voi olla se, että monien äänestysikäisten juuret ovat kuitenkin maaseutuyhteiskunnassa. Ihmiset tuntevat romanttista kaipuuta lapsuuden ajan ympäristöön ja elämänarvoihin. Keskustalaisuus on tässä suhteessa perin juurin konservatiivista, sillä kaikukaipuu ei sisällä mitään uutta luovaa, vaan hailailu vanhan perään. Näin voisi ajatella, että Keskustalaisuuden suosio pohjautuu tältä osin kaupunkilaispuolueiden ja kehityspuolueiden vastustamiseen. Tämähän näkyi selvästi EU:hun liittymisestä keskusteltaessa. Koko EU-asia oli lähellä hajottaa puolueen kokonaan ja edelleen asia eri yhteyksissä närästää. Keskustalaisuuden syvin ydin taitaa tulla esiin pohjalaisessa Ilkka-lehdessä, joka edustaa vanhaa talonpoikaista romantismia ja siihen liittyvää itsellisyyden, itsenäisyyden sekä perinnearvojen vanhoillista retoriikkaa. Keskustalainen tupailta- ja tanhuperinne kertovat myös mielikuvatasolla vanhakantaisesta idealismista ilman, että niistä sinänsä olisi mitään pahaa sanottavaa. Tietynlainen maakuntahenki siis elää edelleen meissä suomalaisissa ja paluusta vanhoille kotikonnuille haikaillaan. Hyvä esimerkki tästä on karjalaisuus. Karjala-kysymys on noussut vahvasti esille, vaikka se sukupolvi, joka menetyssä Karjalassa asui on aivan pikkulapsia lukuunottamatta jo pääosin siirtynyt haudan lepoon.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miksi keskusta vaan aina voittaa vaalit ja kokoomus on keskustaa pienempi puolue ?
Suomen Keskusta rp:n ideologia on puhtaasti suomalainen aate. Se ei ole syntyvaiheessaan saanut vaikutteita mistään valmiista maailmanlaajuisesta ideologiasta(vrt. sosialidemokraatit)
Mielipidepankki kuvailee aika hyvin asioiden kehitystä, mutta siinä näkyy kaiken aikaa "Eskon puumerkki", jonkinlainen oman mielipiteen pitäminen yleisenä totuutena. Kyllähän Kekkonen oli merkittävä valtiomies ja sai paljon hyvää aikaan koko Suomen kannalta katsottuna. Hänen ansioitaan on joillakin tahoilla vähätelty.
Alkiolainen maalaisliittolaisuus ei ole niin kamalan kaukana edes vasemmistolaisuudesta, kuin yleensä kuvitellaan. Sen ja sen perillisen keskustan ideologiaan on aina kuulunut vahva ja aito isänmaallinen henki. Mm. se erottaa sen vasemmistolaisuudesta, joka on aina korostanut "kansainvälisyyttä". Minä arvelen, että se on juuri tämä aito isänmaallinen henki, joka on saanut ja saa kannatusta tavallisen kansan keskuudessa. Tämä puhdas aatteellisuus on saattanut päästä nuhraantumaan ja unohtumaankin välillä, mutta on kuitenkin ollut ja on edelleen se kantava voima. Vasemmistoa vierastetaan sen sosialismin ja "kansainvälisyyden" takia, ja kokoomusta pidetään ensisijaisesti rikkaiden ja pääomapiirien etujen ajajana.
Puolueista kokoomus on tällä hetkellä selkeästi ylisuuri puolue, jos verrataan siihen keiden etuja se todella ajaa. Viime vaaleissa tapahtui jo tervettä siirtymää keskustaan ja sosialidemokraatteihin ja lisää voisi olla tulossa, mikäli keskustan ja demareiden yhteistyö hallituksessa onnistuu jatkossa.
Kansainväliset tapahtumat vaikuttavat toki nykyään myös jossain määrin puoluekannatukseen, toivottavasti mitään sellaista ei tapahdu, joka vahvistaisi kokoomuksen sapelinkalistelijoiden asemaa.
Mikäli kokoomuksen kannatus laskee vielä seuraavissakin eduskuntavaaleissa parin prosenttiyksikön verran, ollaan mielestäni omalla työllään tai eläkkeestä toimeentulonsa saavan ihmisen kannalta oikealla tiellä.
Osake- ja pörssipelureiden puolueenakin kokoomus kuitenkin säilyttänee yli kymmenen prosentin kannatuksen, mutta sillä poliittisella voimalla ei uusia leipäjonoja saa aikaiseksi.
Ei mielipiteeni ole mikään yleinen totuus. Kirjoitukseni on ymmärrettävä enemmän pamfletinomaisena ns. kiistakirjoituksena, jonka tarkoitus on tietysti herättää keskustelua ja suoda tilaa toisenlaisillikin näkemyksille.
Tuohon isänmaallisen hengen osalta en voi olla ihan samaa mieltä. Jotain perää väitteessäsi on, mutta sen sotien jälkeisenä aikana tuo isänmaallinen henki on vaikuttanut enemmän pelkältä retoriikalta kuin näkynyt todellisina tekoina tai politiikkana. Kun tutkii lähihistorian tapahtumia erityisesti Kekkosen aikana, niin ei voi välttyä näkemästä, kuinka isänmaallisesta hengestä ei juurikaan välitetty sovitettaessa NL:n näkemyksiä Suomen politiikkaan. Tätähän vastustivat kaikkein jyrkimmin sotien jälkeen sosiaalidemokraatit ja Kokoomus. Niiden yhteinen näkemys isänmaallisuudesta johti sitten ns. Honka-liittoon ja SDP:n hajottamiseen. Kekkonen käskytti vahvasti omaa puoluettaan vielä presidenttikaudellaankin eikä sallinut ns. virallisen linjan vastaista ajattelua laisinkaan, vaikka se olisi ollu kuinka isänmaallista. Johannes Virolainen vähän pani kapuloita rattaisiin ja häneen Kekkonen ei oikein kunnolla luottanutkaan. Virolaisen edeltäjää Sukselaista Kekkonen piti pölkkypäänä, mutta Virolaisen seuraajaa Väyrystä tulevaisuuden toivona, joka osasi asettaa isänmaallisuuden oikeisiin raameihin eikä havitellut esim. Karjalaa julkisesti takaisin kuten Virolainen teki. Virolaisen virhe oli jo paljon aiemmin osallistua yöpakkashallitukseen ja pitää jopa sen politiikasta kiinni. Epäilemättä keskustalainen isänmaallinen henki ei aina ole kakisematta niellyt erilaisia suomettumisilmiöitä, mutta hyvin ne on siellä kyetty kuitenkin vaientamaan.
Vertaus vasemmistopuolueiden kansainvälisyyssuuntautuneisuuteen on oikea myös jossain mielessä. Riippumattomuutta muista ei ole vasemmistopuolueissa nähty itseisarvona, vaan on tajuttu, että kehittyvän valtion tulee luoda kansainvälisiä yhteyksiä ja toimia osana kansainvälistä yhteisöä. Tämä ajattelumalli näkyy edelleen selvästi siinä, miten voimakkaan myönteisesti demarit suhatuvat EU-yhteistyöhön. Keskustalainen ajattelu on ollut impivaaralaista isänmaalliisuutta, joka on korostanut eristäytyneisyyttä ja itsellisyyttä. Tässäkin Kekkonen kyllä jyräsi impivaaralaiset alleen ja onneksi niin teki, sillä Suomi olisi muutoin jämähtänyt kannattamatonta maataloutta harjoittavaksi kehitysmaaksi.
Kaupunki- ja uudistuspuolueita ei suinkaan vierasteta minkään sosialismin tai rikkaiden etujen ajajana yleisesti. Tästä kertto selvää kieltään se, että nämä puolueet ovat saavuttaneet kaupunkilaisäänestäjien jakamattoman suosion. Mitä suurempi kaupunki, mitä enemmän teollisia yrityksiä, mitä etelämpänä ja mitä enemmän kansainvälistä liikettä, sitä vahvempi on näiden puolueiden kannatus ollut. Näillä alueilla on selvästi vierastettu Maalaisliittoa, joka on mielletty talonpoikaissäädyn etujen vaalijaksi.
Mielipidepankki toteaa: "Kaupunki- ja uudistuspuolueita ei suinkaan vierasteta minkään sosialismin tai rikkaiden etujen ajajana yleisesti. Tästä kertto selvää kieltään se, että nämä puolueet ovat saavuttaneet kaupunkilaisäänestäjien jakamattoman suosion."
Ei jakamatonta suosiota, kun siellä asfaltillakin on niin paljon näitä keskustalaisia. Hyvin monet kaupunkilaiset suhtautuvat halveksien ja vihamielisesti maalaisiin ja maatalouteen. Onpa myös Mielipidepankki todennut aikaisemmin: "Sitä parempi, mitä pienempi on Suomen omavaraisuusaste maataloudessa." Ei siis ihme, jos maatalouden piiristä kaupunkilaistunut henkilö ei tunne demareita tai kokoomusta omaksi puolueekseen.
Kyllä Suomen tulee sekä teoriassa että käytännössä varautua ankaraan, maailmanlaajuiseen kriisiin. Sellainen on täysin mahdollinen nykyaikanakin. Omavaraisuus maataloudessa on silloin enemmän kuin kullanarvoinen. Myös pitää varautua siihen, että uhka joskus jälleen uhkaa idästä, vaikka tällä hetkellä ei siltä näytä. Hymistellään, että ei sellainen ole nykyaikana mahdollinen. On mahdollinen ja siihen pitää kaiken varalta varautua. Ei kehitys välttämättä mene rauhallisesti eteenpäin -jos historiaa tarkastelee, niin suuret mullistukset ovat jopa todennäköisiä ennemmin tai myöhemmin.
oli aikoinaan kommunistit suosikki puolue ja se oli siksi, kun siellä ei muuta puoluetta uskallettu äänestää.Kepu on maaseutu puolue ja maaseudun perillisten puolue jotka ovat muuttaneet kaupunkiin. Kaupunkeihin muuttaneiden kepulaisten jälkeläiset eivät ole enää kepulaisia, heille on koittanut vapaus samoinkuin Neuvostoliiton romahruksen myötä kommunisteille.
Kyllä nyt koitti tosiaan hieno vapaus työttömälle. Kiitos vaan paljon !