Hei! Pistämpä tälläisen kysymyksen:
Jos kerron teille, että olen 20-vuotias 149 cm ja painan 23,5 kg, mitä sanoisitte?
Minä luulen, ettette uskoisi.
Tämä on kuitenkin totta.
Joka päivä ihmettelen miksi nousen ylös sängystä, kuinka jaksan, mikä minut nostaa?
Olen elänyt tätä raskasta elämääni nyt 7-vuotta. Hoitojaksoja on takana useita. Lyhyitä ja pitkiä. Kaikistä hoidoista on ollut vain se hyöty, että ovat hetkellisesti nostaneet painoani, kunnes taas kotiuduttuani olen palannut samaan tuttuun kaavaan.
Ruoka ja liikunta mielessä 24/7. Elämässä ei ole enää muuta. Rakastan syömistä!
Päivän kohokohta on myöhäisilta, jolloin syön. Ja koska rakastan sitä ja haluan sen kestävän kauan, mässytän ruokaa ja syljen pois, jotten tulisi täyteen niin nopeasti. Kun olen toistanut tätä jonkun aikaa alan myös nielemään ja sitten syön sen ajan kunnes olen kylläinen. Aloitan klo: 22 ja lopetan klo: 02.30. Hullua kuin mikä! Ja kallista, sillä rakastan tuore- ja sulatejuustoja ja muita erikoisuuksia.
Toivoisin, että jokin muuttaisi elämäni, että voisin vielä nauttia siitä. Tiedän, etten tämän kokoisena voi elää pitkää elämää.
Minua luullaan ihan koulutytöksi ja bussissakin voin matkustaa lapsen lipulla.
En käy koulua tai töissä. Elän sairauspäivärahan ja kuntoutustuen turvin. Olen itseni orja. Sanokaa mitä sanotte, mutta sanokaa jotain, josta voisi olla apua tai sitten ei.
Ps. En näkisi vaivaa kirjoittaa näinkin paljon valehdellakseni.
Jos kerron teille, että olen 20-vuotias 149 cm ja painan 23,5 kg, mitä sanoisitte?
Minä luulen, ettette uskoisi.
Tämä on kuitenkin totta.
Joka päivä ihmettelen miksi nousen ylös sängystä, kuinka jaksan, mikä minut nostaa?
Olen elänyt tätä raskasta elämääni nyt 7-vuotta. Hoitojaksoja on takana useita. Lyhyitä ja pitkiä. Kaikistä hoidoista on ollut vain se hyöty, että ovat hetkellisesti nostaneet painoani, kunnes taas kotiuduttuani olen palannut samaan tuttuun kaavaan.
Ruoka ja liikunta mielessä 24/7. Elämässä ei ole enää muuta. Rakastan syömistä!
Päivän kohokohta on myöhäisilta, jolloin syön. Ja koska rakastan sitä ja haluan sen kestävän kauan, mässytän ruokaa ja syljen pois, jotten tulisi täyteen niin nopeasti. Kun olen toistanut tätä jonkun aikaa alan myös nielemään ja sitten syön sen ajan kunnes olen kylläinen. Aloitan klo: 22 ja lopetan klo: 02.30. Hullua kuin mikä! Ja kallista, sillä rakastan tuore- ja sulatejuustoja ja muita erikoisuuksia.
Toivoisin, että jokin muuttaisi elämäni, että voisin vielä nauttia siitä. Tiedän, etten tämän kokoisena voi elää pitkää elämää.
Minua luullaan ihan koulutytöksi ja bussissakin voin matkustaa lapsen lipulla.
En käy koulua tai töissä. Elän sairauspäivärahan ja kuntoutustuen turvin. Olen itseni orja. Sanokaa mitä sanotte, mutta sanokaa jotain, josta voisi olla apua tai sitten ei.
Ps. En näkisi vaivaa kirjoittaa näinkin paljon valehdellakseni.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Tuli todella surullinen olo puolestasi. :C
Olet käytännössä katsoen kuollut jo
Heippa!
Uskon sua, sillä muistan viestisi useamman vuoden ajalta. On ihmeellistä, millaista rääkkiä ihmiskeho oikein kestää, sillä kaikkien normien mukaan sinunhan tulisi olla kuollut. Olen itsekin sairastanut pitkään, seitsemäs vuosi menossa ja olen nyt kolmatta vuotta sairaalloisen alipainoinen, ilman menkkoja tai mitään. Olen lähes 20-vuotias ja 155cm/31kg. Eihän nuo mitään ole sinun mittoihisi verrattuna, mutta väliäkö sillä. Osteoporoosi vaivaa, mutta olen niin kiinni tässä syömishäiriöisessä maailmassa, etten osaa pelätä. Käyn kuitenkin töissä ja opiskelen, joten olen edes jonkin verran elämänsyrjässä kiinni.
Onko sulla ketään läheisiä ihmisiä, ystäviä, perheenjäseniä, jotka ovat sinuun yhteydessä? Vai oletko aivan yksin? Minkä verran olet saanut opiskeltua, onko sulla ammattia?
Luulen, että sun olis tärkeää saada jokin tavoite ja päämäärä, jokin muu syy elää kuin nuo iltasyömiset ja kontrollointi. Mitä, jos yrittäisit keksiä jonkin ammatin tai työn mistä pitäisit ja mennä vaikka työkkärin kurssille tai vastaavaan, mikäli et opiskeluun usko pystyväsi. Tärkeää olisi, että pääsisit sosiaaliseen kanssa käymiseen ihmisten kanssa, vaikka se varmasti pelottaakin.
Oot fyysisesti kuitenkin todella huonossa kunnossa, joten pelkään ettet kohta enää jaksa. Tuntuuko ajatuskin sairaalasta mahdottomalta? Entä jos ajattelisit, että se olisi _mahdollisuus_, kirjautuisit sisään osastolle, antaisit ihmisten auttaa, keräisit painoa ja motivaatiota. Mitä voit enää hävitä? Et yhtikäs mitään. Voithan aina palata tuohon sh-maailmaan jos normaalielämä tuntuu mahdottomalta, vaikka se voikin olla viimeinen tekosi.
Please, hakeudu sinne sairaalaan. Et sä oikeasti halua kuolla tähän. Sulla on vaikka kuinka paljon hyviä hetkiä edessäsi, jos vaan oot tarpeeksi rohkea yrittämään.
Ota itseäsi niskasta kiinni sillä samalla voimalla millä pyörität syömishäiriötäsikin! Itse pääsin aikoinani ylös pohjamudista vahvalla halulla ja kovalla yrittämisellä. Tiedän, että se on todella rankkaa, mutta siitä voi oikeasti selvitä. Hidas ja kituuttava kuolema on kamalinta, mitä ihminen voi kokea. Olet ihminen ja sinun kuuluu saada elää ihmisen arvoista elämää - ei siis tehdä hidasta kuolemaa. Haluat oikean työn, perheen, rakkautta! Aluksi tarvitset ammattiapua, muuten et selviä, sillä alku on kaikista rankinta! Tarvitset jonkun, joka pitää kädestä ja puristaa. Pärjäät ja selviät, kunhan myönnät tarvitsevasi apua ja SUOSTUT siihen! Nyt pitää vain uskaltaa -OIKEASTI!!!
Toivon sinulle älyttömän paljon voimia!!!
Oot ihan älyttömän laiha ja pakko myöntää et melkeen itku pääsi ku luin ton sun tekstisi.
Hakeudu hoitoon, luulen että sulla on vielä haluja elää oikeaa elämää ja nauttia siitä :)
Tsemppiä ja voimia
Tiedänköhän sut? Voisit hyvinkin olla se tyttö jolla on vaaleanpunainen ulkoilu takki ja vaalea tukka. Asut samalla alueella kuin siskoni (lähellä aluesairaalaa)? Noh en tiedä oletko ks. henkilö vai et. Haluisin kuitenkin kysyä että oletko käynyt terapiassa? Entä haluaisitko aikuistua vartaloltasi? Entäs kiinnostaisiko sinua jokin ammatti tai opiskelu? Toivon että saisit voimaa ja halua parantua niin henkisesti kuin fyysisesti. Love and kisses. me.
Miten ihmeessä voit tietää??
Pakko kysyä kun olet minut kerran nähnyt, niin mitä ajattelet oikeasti kun näet minun kadulla kävelevän? Välillä saan ihmisiltä outoja katseita, mutta en piittaa siitä enää. Toivon sinun vastaavan rehellisesti. Näytänkö oikeasti kammottavalta.
Käyn kyllä terapiassa, mutta erittäin harvoin. On todettu käyntien olevan hyödyttömiä näiden 7 vuoden aikana. minulla ei ole mitään aikuistumista vastaan, mutta rutiinieni muuttaminen tuntuu mahdottomalta. Ammatti voisi kiinnostaakin, mutta en jaksa tällähetkellä, sillä päivärytmini on niin sekaisin. Täysityö, että selviydyn päivän liikuntasuorituksistani.
Kiitos kaikille muillekin vastaajille.
Eletään päivä kerrallaan.
Olen nähnyt sut usein lenkillä :) Mutta rehellinen vastaukseni on että minusta olet todella suloinen ja kaunis. Onhan se toki niin että et oikein näytä ikäiseltäsi pienen kokosi vuoksi, mutta et suinkaan näytä kamalalta! Sinulla on todella kauniit kasvot ja hymy. Olet kyllä järjettömän laiha ja toivon paljon voimia ja jaksamista sulle! Harmi että eivät ole osanneet auttaa siellä terapiassa (mä käyn terapiassa myös) mutta uskon että löydät vielä tien vapauteen! Onnea x
Ainiin en tietenkään mene sanomaan kenellekkään että ollaan juteltu täällä.
Olen itse 23 ja minua vähän hävettää olla syömishäiriöinen tämänikäisenä :/
Mitä luulet? Kun ensikerran minut näet voisitko ehkä moiktata tai jotain, mikäli sinua ei haittaa, että saan selville kuka olet.
Ymmärrän kyllä hyvin, jos et tahdo, mutta olisi kiva tietää kuka on minuun huomiota kiinnittänyt.
Niin ja kiitos kehuista joita sinulta sain!
Joo hyvä idea moikkaan kun näen sut seuraavaks :)
Ihan pakko vastata.åitinä.oletteko ajatelleet miten läheiset kärsivät,sairastuvat rinnallanne, kuneivät osaa auttaa. Ainut apu on rukous.
elämänsä menettänyt äiti täällä kirjoittaa, joka menetti lapsensa syömishäiriölle.
auttakaa itseänne, ottakaa apu vastaan, taistelkaa, päätäkää parantua,siirtykää elämään,älkää vaatiko yliluonnollisia, nähkää ja hyväksykää elämän ja ihmisten vajavaisuus, emme ole emmekä saa olla täydellisiä,hyväksykää kaikkien sekä oma epätäydellisyytenne,nähkää kokonaisuus, välittäkää läheisitänne.
terveisin äiti,joka ei jaksa enää,kaikken olen menettänyt syömishäiriölle. elkää tehkö tätä rakkaillenne vaan taistelkaa ja uskaltakaa elää, kohdaten elämä sellaisena kuin se on, epätäydellisenä.
On hyvä että jaat ajatuksesi kanssamme. Joskus on vaikea nähdä omien pakkoajatusten takaa se läheisten tuska. Paljon haleja ja jaksamisia sinulle, äiti.
niin asutko T llä alkavassa kaupungissa? luoja jos olet se kävelevä pääkallo(anteeksi ilmaisuni) mutta jos näin niin toivon sulle hirveesti voimia ja että paratuisit:)!
En asu. Joten en ole se kävelevä pääkallo joksi minua luulet.
jos tarkoitat turkua niin tiedän kyseisen tytön, hui kauhistus !
on jotain 10!!!! Hei oikeesti lopetat nyt tuon hölmöilyn! Toivon että lopetat! Sähän kuolet tota menoa! Nyt oikeesti syöt ihan kunnolla! 1200-1800 kcal edes, sun pitää pysyä hengissä! Soitathan terveyskeskukseen ja varaat itsellesi ajan lääkäriin sä oot hengenvaarassa! Sä saat vielä apua ja voit parantua ja rueta elämään normaalia elämää. Onko oikeesti sun elämässä vaan ruoka ja liikunta? Eikö ole sukulaisia, kavereita? Jos on niin keskittyisit edes heihin he ovat paljon tärkeimpiä kun laihduttaminen ja ruoka. Minä toivon että haet apua ja paranet.
Kyllä, mulla on sukulaisia ja tosi rakkaat välit äitiin. Päivittäin käyn vanhempien luona. He eivät valitettavasti ole pystyneet muuttamaan ajatusmaailmaani, vaan mielessä pyörii silti vain ja ainoastaan ruoka ja liikunata.
Laihduttaa ei ole tarkoitus, mutta olen ns. tapojeni orja. Jokainen päivä on oltava samanlainen. Samat rutiinit toistettava. painoni pysyy samassa. Fyysisesti olen heikossa kunnossa, mutta sana pakko hokee päässäni, rutiinieni kohdalla. Sairaalahoidot eivät auta, muuta kuin hetkellisesti painoni kannalta, mutta muuhun niistä ei ole. Lääkärin kontrolleja minulla on silloin tällöin. Veriarvoni ovat ihme kyllä aina olleet hyvät, eikä sydänfilmissä ikinä mitään vikaa. Lääkäritkin ovat neuvottomia ,koska tietävät taustani.
Ei elämä aina ole reilua.
Hei.
Tiedän tunteesi, suurinpiirtein.. Minulla on itsellä aivan ylikontrolloitu elämä ja aivan samat rutiinit jokapäivä, hermostun jos en saa liikkua pyöräillä juosta, jumpata, saunoa yms.
Syön jokapäivä samalla tavalla, aamuisin en mitään, vain kahvia, vettä. Paljon liikuntaa ym tekemistä päivällä, iltapäivällä ehkä saatan joskus sortua syömään salaattia, tomaatteja tai parsaa
Turvallista kuulla, etten ole ainoa kummajainen tässä maailmassa. Onhan sentään yksi, jolla on samantapaisia rutiineja.
tietäisipä vain mistä erikoisuus johtuu?
Ylikontrolloitu elämä on todella rasittavaa.Olisi ihanaa kun joskus voisi tehdä kuten OIKEASTI haluaisi ja saisi päivistä mielekkäitä ja vaihtelevia.
joo olishan se hienoa jos sattuis olemaan vanhemmat jotka välittää ja kavereita.ne vaan on yleensä sellasii jotka käyttää hyväks. joo tota, elämä ei oo aina reilua ja joskus on tapettava itsensä.
Voi kauhea. Tekstisi sai kyllä ajattelemaan. Itse olen 16-vuotias ja olen kärsinyt syömishäiriöstä pari vuotta. Vähitellen olen kuitenkin jollain voimilla saanut lihotettua itseni kuntoon, eli normaalipainoon, mutta ahdistus ja masennus jatkuu vaan. Auttaisi jos olisi kavereita jotka tukisi, mutta kun ei:/ Onneksi on sentään perhe joka välittää. Nykyään olen kuitenkin alkanut liukua vanhoihin tapoihin kun oma keho oksettaa niin kovasti.
Tekstisi sai todella avaamaan silmät jälleen kerran. Miksi teen tämän itselleni kun mahdollisuus parantua on vielä kohtuullisen hyvä?
Voimia sulle kauheasti, muuta en voi sanoa
Sukelsin hetkeksi elämääsi, thruu.
Jos olet vielä hengissä, lue viestini! Toivottavasti se saa ajatukset liikkeelle ja halun selvitä oravanpyörästäsi.
Olen ollut pari vuotta hyvin masentunut, ja käynyt aivan pohjalla. Olen sairastanut bulimiaa, mutta sittemmin olen jättänyt ahmimisen ja oksentamisen ja olen nykyisin aivan normaalipainoinen.
Mikä tervehdytti minut? Mikä sai minut uskomaan, että elämä on elämisen arvoista? Löysin hyvän ystävän, joka sinnikkäästi tuki minua ja nosti minut pinnalle. Nykyisin aivan arkipäiväiset asiat, kuten linnun laulu, tai tuntemattoman vastaantulijan hymy saavat minut onnelliseksi. Meillä on aivan liian vähän aikaa elää maan päällä. Tätä lyhyttä aikaa ei ole tarkoitettu murehtimiseen!
Minä itse uskon Jumalaan. Usko on myöskin antanut minulle paljon voimia..
Nyky-yhteiskunta asettaa varsinkin tytöille paljon ulkonäköpaineita. Ei kuunnella eikä uskota median tuomia viestejä! Laihuus ei välttämättä ole kaunista. Kauneus on katsojan silmässä! Iloitkaa ihmiset tästä ajasta, tästä päivästä. Miksi haluamme säädellä elämäämme ruokavalion ja liikunnan kautta ja masentua pelkästään ulkonäkömme takia?
Sinulle thruu: Yritä saada voimia parantua sairaudestasi. Kenties perheesi haluaisi auttaa Sinua, tai ehkä sinulla on joku läheinen ystävä, jolle voit uskoutua. Elämäsi ei vaikuta kadehdittavalta. Siinä on paljon parannettavaa. Tuskin olet onnellinen tuollaisena. Kenties työpaikan saaminen tai opiskeleminen edistäisi paranemistasi. Mielestäni olet sairastanut jo aivan tarpeeksi! Olet ansainnut paremman elämän. Voimia Sinulle, myötäelän kanssasi!
MOIKKA!
Mä näen itseni niin sun tilassa. Elämässä(jota ny ei voi elämäks kutsua vaan pakoksi kuluttaa päiviä),ei ole kun liikunta ja syöminen. Itsekkin nautin illalla kun on ns.pakkoliikunnat tehty ja saa syödä paljon. Itse en ihan noin kauan syö mutta tunti menee helposti. Syön kyllä aamulla ja päivälläkin mutta ilta on se kohokohta jota koko pävivän odotan. Kärsin ajoittain myös kamalista mahakivuista. Minulla on ollut anoreksia 12 vuotiaasta asti ja nyt olen 23 vuotta. Tällä hetkellä olen 168/38. Pahimillani painoin 32 mutta silloin jouduinkin sairaalaan. Olen ollut usein sairaaloissa mutta mikään ei ole autanut pitemmän päälle. Mutta tiedän että jossain sisälläni on vielä osa minua itseäni jolla on haluan elää elämää ja taistella. Nyt on todella vaikea aika taas mutta toivon ja uskon parempaan huomiseen. Usko sinäkin.
Saa laittaa viestiä jos haluat.
Olet aivan liian vähän aikaan hoidossa. Sun pitäis nostaa 18kg, että olisit juuri ja juuri normaali painoinen. Käy psykiatrilla ja hanki itsellesi hoito, josta pääset pois vasta kun oletlihonnut 15-18 kg.
Ja voisin sanoa, että elinikää sinulla ei enä paljoakaan ole, usko tai älä, sydänkohtaus voi tulla vaikka jo huomenna.
Otan osaa kuolemaasi.
Hei!
Kiitos kaikille kannustuksista ja muistakin kommenteista. Hengissä ollaan edelleen, mutta elämäni laatu ei yhtään ole parantunut.
Vaikka kuinka ihmiset sanovat: mene hoitoon, rupea syömään, ala nauttia elämästä, irrottaudu rutiineista, niin valitettavasti se ei ole niin yksinkertaista. Kun tätä sairasta elämää on takana yli kuusi vuotta, voi sanoa kroonistuvansa.
Usein itken ja mietin miksen voi lopettaa. Usein myös päätän, että huomenna aloitan terveen elämän tai edes otan askeleen parempaan, mutta sitten taas se jokin vahvempi sanoo toisin.
Painoni on tällä hetkellä 21,5-22 kg ja pituutta on 149 cm.
Teoriassahan olisin kuollut, mutta lääkäri sanoo, että elimistöni on tottunut aliravittuun tilaani, joka on kestänyt hyvin kauan ja näin ollen sydämeni pumppaa vielä. Totta on, että sydänkohtaus on hyvinkin mahdollinen ja todennäköisesti siihen tulen kuolemaankin.
En kuitenkaan ajattele kuolemaa, sillä se ei tule sen nopeampaa eikä hitaampaa, kuin on tullakseen. Kitkuttelen päivän kerrallaan ja odotan ihmettä tapahtuvan. Jos kuitenkin jokin nostaisi minut pintaan.
Tuolla ruutiinin omaisuudella tarkoitan päiviäni, jotka ovat tismalleen samlaiset. Päivällä ylös klo:12.30. Sitten kauppaan kävellen hakemaan ruokaa iltaa varten. Sitten vanhempien luokse kävellen 1 h. iltakävelylle 1- 1.30 h. sitten vielä kävellen kotiin 30 min. Kotona alkaa kokkaus ja sitä seuraa syöminen. Ennen nukkumaanmenoa vielä voimien mukaan joko kävelemään tai hölkkäämään n. 15 min. kello on 04.00 kun menen nukkumaan.
Poikkeuspäiviä on harvakseltaan, mutta ne ovat etukäteeen suunniteltuja.
Itse olen täsmälleen samanpituinen, mutta nuorempi ja painavampi. En ole koskaan edes ajatellut, että voisi olla noin laiha ja selvitä hengissä. Luulempa, että minun lapsen kasvava ruumiini ei tuollaista kestäisi. Painan nyt jtn 36-38 kg ja alaspäin ollaan menossa. Tavoitepainoni on 32, eli vielä kymmenen kiloa sinua painavampi. Toivottavasti en joudu samaan jamaan. Voimia, ymmärrän miten vaikeaa voi olla, vaikka en ole koskaan samassa tilanteessa ollutkaan
Minäkään en usko kroppasi kestävän, jos painaisit samanverran kuin minä. Itse kun sairauteni alkoi painoin vain 27 kg ja pituutta oli 144 cm.
Olen siis aina ollut alipainoinen, mutta ongelmia syömisen kanssa ei silloin ollut, eikä liikunta ollut pakonomaista. Muutenkin elämäni oli ihanaa ja vapaata!
Osastolla ollessani painoni nousi 30 kg ja se onkin sitten eninpainoni mitä olen ikinä painanut. Siitä ollaan sitten taas tultu alaspaäin.
En varmaan olisi hengissä tällä painolla mikäli eninpainoni olisi ollut suurempi.
Toivon, että sinä ja kaikki muutkin syömishäiriöiset tajuavat tekevänsä hidasta itsemurhaa ja lopettaa ennenkuin on liian myöhäistä!