Hei kaikille. Haluaisin kertoa oman pienimuotoisen tarinani, toivottavasti jaksatte lukea ja kaipaisin ongelmaani myös apua. Olisi ihanaa, jos joku olisi selvinnyt tästä "helvetistä" ja saisi kannustettua minuakin jaksamaan.
Tarina alkaa n. 3 vuoden takaa. Olin aina ollut normaalipainoinen, mutta silti halusin vähän laihtua. En kuitenkaa tehnyt asialle kummemmin mitään, silloin pystyin syömään lähes mitä vain (siltä se sillon tuntui, nykyisestä perspektiivistä katsottuna se ei tainut silloin olla vielä lähelläkään "paljon syömistä") ja säilyin saman painoisena. Olin juuri ihannepainoinen.
Aina minulle on ollut ongelmani herkut, lähinnä karkit ja suklaa yms. Se on ehkä jotenkin jo kotikasvatuksesta juurtunut syvälle sisimpääni. Kuitenkin silloin kolme vuotta sitten päätin laihtua (hullultahan se nyt tuntuu, laihduttaa nyt normaalipainoisena!) ja onnistuin siinä. Söin pahimmillaan sinä kesänä vain yhden omenan ja leivän päivässä. Kyllähän minä laihduin.
Vanhemmat alkoivat epäillä anoreksiaa, mitä mieltä en kuitenkaa itse ollut. Sitten lomareissu lähestyi ja päätin, että siellä saan syödä; nauttia lomasta. Syömättömyys ei siis todellakaan ollut minulle helppoa. Sinä kesänä karkinhimona kuitenkin merkittävästi pienenivät, koskaan ei ollut ollut niin helppoa elämää ilman makeaa. Tietystihän niin käy, kun makeansyöntiä pystyy vähentämään; itsekuri riittää. Karkinsyöntihän vain ruokkii itseään, kokoajan lisää ja lisää. No, takaisin sinne lomareissuun. Siellä söin (suoraansanottuna ahmein lähes) niin paljon kuin halusin buffeteissa jne. Karkkia vedin ja tuntui, että kokoajan piti saada syödä, olinhan niin kauan tarkastellut syömistäni tarkoin.
Sillä 4 päivän reissulla lihoin melkein 4 kiloa, ja siitä se sitten lähti. Takaisin entiseen ei päässyt enää millään. Välillä on ollut parempia kausia, ahmiminen on pysynyt suht kurissa ja olen kuntoillut. Joka päivä lupaan itselleni aloittaa huomenna, saatan kestää aamupäivän, mutta illalla sorrun ja edellispäivänä roskiin menneet herkut, eivät enää mieltä paina. Ei muutakuin kauppaan ja ostamaan uudet. Sama kierre jatkuu kokoajan, enkä saa sitä pysäytetyksi.
Välillä saatan onnistua viikon verran, mutta se stoppaa siihen kun tulee se viikon ainut karkkipäivä, jonka olen itselleni luvannut. Kaikki riistäytyy taas käsistä. En saa kontrolloitua itseäni yhtään. Kun asuin vielä kotona, homma pysyi paremmin hanskassa, koska en halunnut vanhempieni tietävän. Nyt kuitenkin olen asunut puoli vuotta avopuolisoni kanssa yhdessä, ja hän asiasta tietää, joten homma on mennyt entistä mahdottomaksi. Hän aina yrittää minua auttaa, mutta tämä ei ole ollenkaa niin helppoa. Kaduttaa ihan hirveesti, että piti silloin nuoruudessa olla niin typerä ja mennä laihduttelemaan ja sekoittamaan normaalipainoinen vartaloni. Kuinka paljon onnellisempaa ja helpompaa elämäni olisikaan nyt, jos en olisi sitä virhettä mennyt tekemään? Lihonut olen sellaisen 20 kiloa kolmessa vuodessa. Paino jojoaa edestakaisin, mutta nyt tuntuu että se on jämähtänyt tähän, tai on vain noususuunnassa, laskua ei ainakaan ole nähtävissä. Kotona vielä asuessani painoin 10 kiloa vähemmän, puolessa vuodessa lihoin 10 kiloa lisää ja koko tilanne vaikeutuu entisestään. Syömishäiriöksi olen tämän aina tunnistanut, mutta ihmetellyt sitä, että tälläisestä häiriöstä ei niinkään ole puhetta julkisesta. Nyt kuitenkin noin puoli vuotta sitten sain selville tästä BED:stä mikä minulla selvästi on, ja on huojentavaa kuulla etten ole ainoa. Luulin oikeasti, että olen ainut ihminen maailmassa, jolla on näin kiero ajatusmaailma, että vedetää napa täytee kaikkee paskaa, todella uskoen ja ajatellen sinisilmäisesti, että huomisesta se alkaa; uusi, parempi elämä. Haluaisin tietää, että onko jollakin muulla samanlaisia kokemuksia? Niin kovasti haluaisin päästä eroon koko asiasta, mutta tuntuu etten pääse irti ennenkuin kaikki herkut ja jopa normaali ruoka viedään pois maapallolta! Ahmin itseäni täyteen joka ilta, niin että meinaan räjähtää, juuri siksi, koska tänään saa vielä syödä, huomenna ei enää saakkaan. Pitää saada kaikki ilo nyt ruuasta irti. Aivankuin ruuasta ei voisi nauttia vaikka laihduttaakin. Ja tosihan on se, ettei se ruoka ja herkut edes kovin hyvältä maistu, kun niitä kokoajan syödään ja ihan älyttömiä määriä! Haluaisin saada apua; esim. jotain lääkitystä, jolla saisin hillittyä tätä. Täytyyhän päänkin sisällä olla jotain vikaa. Terapeuttiin tai vastaavaan ei ole varaa, enkä ole valmis kertomaan asiasta millekkään vertaistukiryhmälle. Ainut joka tietää on rakastava avopuolisoni joka jaksaa minua tukea. Tuli kyllä todella paljon tekstiä, en osaa tiivistää tätä ongelmaa lyhyemmin. Niin kauan olen tästä halunnut samaa kokeneille ihmisille kertoa, että nyt kaikki pulppuaa ulos. Toivoisin todella saavani apua. Toivottavasti edes joku jaksoi lukea loppuun.
BED
13
1405
Vastaukset
- BED - ongelma
Veikkaisin, että täällä käy myös ihmisiä naureskelemassa meille "läskeille typerille ihmisille", joilla ei ole mielessä kuin ruoka. Haluan varoittaa teitä todella! Älkää koskaan sortuko tälle tielle. Järjetön itsensä syömättömällä kiduttaminen ajaa ihmiset helposti tähän tilaan; ahmimiseen. Niin kävi minullekin. Ja elämän keskeisin asia on ruoka ja herkut. Voiko mitään turhempaa olla! Miks tälläisiä asioita pitää kokoajan päässään vatvoa ja miettiä? Tuntuu, ettei mitään muuta voi edes ajatella. Ikinä
- bed ongelma
unohdin kertoa vielä yhdestä keskeisestä ongelmastani aiheeseen liittyen. mulla ei tunnu olevan kuin kaksi vaihtoehtoa: joko syödä älyttömästi ahmien tai lopettaa syöminen lähes kokonaan. Monesti olen alkanut laihduttamaan ja aina se menee siihen etten syö juuri mitään. Koska haluan nähdä tuloksia nopeasti. Ja typerältähän se tuntuu koska mässätä saatan viikon putkeen enkä silloin jaksa ulkonäöstäni välittää. Eli minin suhde ruokaan on todella vääristynyt. Vaikka kuinka yritän syödä normaalisti en siihen pysty. On olemassa vain nämä kaksi ääripäätä. Ongelmaksi on muodostunut myös se että nykyään tuntuu etten voi muutakuin maanantaisin aloittaa normaalin elämän. Naurettavaa eikö? Sitku maanantaina annan periksi niin viikon syön ku hevonen ja seuraavana maanantaina sama toistuu. Maanantait on muutenka nii inhottavia päiviä ettei ole ihme, ettei onnistu. Siitä vain on tullu sellane typerä päähänpinttymä jota en voi sivuuttaa. Niinkuin ruokakin on minulle, en kai mä enää pidä sitä edes ollenkaa nii hyvänmakuisena kuin se on. Näin sitä ihöinen saa elämänsä pilattua. Voiko näi pohjalta enää edes nousta? Onko mahdollista nähdä tunnelin päässä valoa? Kaipaisin apua nopeasti. Kuulostan varmasti todella epätoivoiselta ja säälittävältä, mutta sitä kait mä olenkin. Ihmettelen vain et mihi mun itsekuri ja sisu on kadonnu? Sitä kuitenkin on aika rutkasti joskus muinoin ollut. Mut kai tää sairaus tuhoaa kaiken tullessaan. Sori kun kirjoitan näin hirveästi, tuntuu vaa nii helpottavalta vihdoin avautua ja etenkin kin tietää et ne joille tarinansa kertoo on luultavasti samantapausia kokemuksia ja tuntemuksia; ne ymmärtää.
- BED jo kauan.. kai
Tavallaan helpottaa lukea, miten monella muullakin on sama ongelma, etten ole ainut. Vaikka tuntuu kyllä et mun ongelmani on kaikista pisimmälle mennyt.. Hävettää kyllä kertoa, mutta onneksi voi anonyyminä. :)
Olen 22-vuotias tyttö ja sairastanut anoreksiaa n. 12-15 vuotiaana. Sen jälkeen ruoka ja painon tarkkailu kyllä jatkui ja pian huomasin itsekin, että olin alkanut pitämään herkkupäiviä, jolloin sai syödä mitä vaan. Sen jälkeen saatoin luvata itselleni, että huomenna tai esim. torstaina (koska "torstai on toivoa täynnä") aloitan normaalin elämän ja normaalit ruokailutottumukset. Saatoin onnistua pari viikkoa ja taas repsahtaa. Tätä on oikeasti jatkunut siitä asti! Välillä on ollut aikoja, että on mennyt kuukausia ilman tällaisia repsahduksia. Toki on voinut olla morkkista esim. jostain herkun syömisestä, mutta se ei ole kuitenkaan aiheuttanut pahempaa ahmimista. Syy on toisinaan ollut esim. kiireet tai se, että silloinen poikaystävä oli kotona ja oli tekemistä tms. Nyt asun yksin ja kukaan ei näe, mitä leivon itselleni ja kuinka syön leipomukseni samana päivänä tai mitä herkkuja ostan kaupasta. Mutta en haluaisi, että toisten avulla selviän tästä. Siksi en ole puhunut tästä kenellekkään. Niin ja joskus saatan luvata, että esim. syntymäpäiväni kunniaksi aloitan "uuden, paremman elämän". Joo-o, sitä kestää taas parista päivästä (jopa päivästä) kuukauteen tms. Tosiaan, ongelmani on vaan pahentunut. Siitä on kauan, kun olen pystynyt paria viikkoa enempää olemaan ahmimatta... Itkettää jo nyt ihan kauheasti, millainen luuseri olen. Mua on kiusattu nuorena pienistä rinnoistani ja niihin aikoihin anoreksiani alkoikin. En tosin tiedä johtuiko se kiusaamisesta. Mut siitä asti ainakin olen pitänyt itseäni "naisen puolikkaana", epänormaalina, luuserina, huonompana kuin muut, rumana yms. Edellisessä suhteessakin säälin exääni, et miten hän oisi voinut saada paljon paremman ja monesti mietin ja katselin hänelle sopivampaa kumppania esim. linja-autossa tai kaupassa. Seksistäkään en oiken nauttinut, kun inhoan kroppaani. Mutta olin hyvä näyttelemään. Niinkuin näyttelen muillekkin että elämä olisi kondiksessa.
Tekstini on varmaan tosi tylsästi kirjoitettu. Pahoittelut siitä. Kiitos kuitenkin jos jaksoit lukea! :)
Onko ketään muuta, jolla olisi ongelma jatkunut näin monta vuotta? Mä olen jo niin tottunut tähän ja vähän väliä mietin itsemurhaakin.. Opiskeluista ja töistä en viitsisi mainita, kun ne menee niin huonosti nykyään. :( Olen taas tätäkin tekstiä kirjoittaessa miettinyt että lähipäivinä (pian on eräs ns. merkkipäivä) aloitan normaalin elämän. Mutta en oikeasti usko itseeni. Onkohan siinä se ongelma? Vai puuttuuko minun kaltaiselta jokin välittäjäaine aivoista vai erittyykö sitä liian vähän? Vai olenko vain toivoton tapaus, jolle ei voi tehdä mitään? Et elämä jatkuu näin, ota tai jätä. No sit jätän. En halua että ihraa tulee joka puolelle (no nytkin sitä on tullut kauheesti vatsan seudulle!), enkä haluaisi että olen näin onneton. Voi kun oisi vielä lapsi ja elämä huoletonta! :) Voisi kai se elämä minullakin olla vähän huolettomampaa nyttekin, mut mitenhän pääsisin siihen tilaan?!
Olen miettinyt jonkin masennuslääkkeen aloittamista (itse asiassa minulle on n. vuosi sitten määrätty yhtä), mutta pelkään että joutuisin popsia niitä lopun ikääni. En siis tohdi ottaa riskiä. Itsaria olen myös miettinyt monet monet kerrat, mutta kerran psykologi sanoi minulle, että ajattele miten huonon kuvan ja mallin silloin antaisin elämästä veljen lapselleni. Se pisti minut ajattelemaan.. Haluan aina kannustaa häntä elämässä, en luovuttamaan! Olen siis käynyt psykologilla, mutta olen kertonut vain muista ongelmista.. En syömisestä, koska se on sellainen luuranko kaapissani, joka on niin suuri häpeä, että en saa sanottua sitä mitenkään suustani. Olen yrittänyt, mutta menen ihan lukkoon. Kai se on jo niin iso möykky sisälläni. Ja olen jo niin hyvä näyttelemään, että osaan vakuuttaa että voin paremmin ja ettei enää ole mitään, mikä vaivaisi. That's not true...
Voi voi.. Nyt te tiedätte möykystäni. Kamalasta minästäni. Olen toki tehnyt monia muita pahoja tekoja elämässäni, kuten pienenä pöllinyt rahaa äitin lompakosta ja jotain tuollaista. Äitini ei sitä kuitenkaan huomannut.. Enkä ole kertonut. Mutta tämäkin asia vaivaa minua niin... Pitäisiköhän oikeasti tunnustaa äidille.. Tuntuu, että jollekkin tekisi mieli kertoa kaikki! Kaikki pahat teot ja kaikki paha minusta. Onko kukaan koskaan tehnyt niin? Auttoiko? Muuttuiko ko. henkilön suhtautuminen sinuun jotenkin? Voi kun uskoisin Jumalaan, niin voisin vaikka käydä ripittäytymässä ja sitten voisi uskoa, että Jumala silti rakastaa minua. Hah, nyt täytyy vissiin lopettaa kun jutut alkaa mennä ihan hassuiksi. :D
Mut, toivon kaikille että selviätte ongelmistanne! Myös itselleni, vielä jaksan toivoa.. Mutta kai sille jotain pitäisi vihdoin tehdäkin, muuta kuin toivoa. Ps. Tekstini on varmaan tosi tylsästi kirjoitettu. Pahoittelut siitä. Kiitos kuitenkin jos jaksoit lukea! - Edellinen
BED jo kauan.. kai kirjoitti:
Tavallaan helpottaa lukea, miten monella muullakin on sama ongelma, etten ole ainut. Vaikka tuntuu kyllä et mun ongelmani on kaikista pisimmälle mennyt.. Hävettää kyllä kertoa, mutta onneksi voi anonyyminä. :)
Olen 22-vuotias tyttö ja sairastanut anoreksiaa n. 12-15 vuotiaana. Sen jälkeen ruoka ja painon tarkkailu kyllä jatkui ja pian huomasin itsekin, että olin alkanut pitämään herkkupäiviä, jolloin sai syödä mitä vaan. Sen jälkeen saatoin luvata itselleni, että huomenna tai esim. torstaina (koska "torstai on toivoa täynnä") aloitan normaalin elämän ja normaalit ruokailutottumukset. Saatoin onnistua pari viikkoa ja taas repsahtaa. Tätä on oikeasti jatkunut siitä asti! Välillä on ollut aikoja, että on mennyt kuukausia ilman tällaisia repsahduksia. Toki on voinut olla morkkista esim. jostain herkun syömisestä, mutta se ei ole kuitenkaan aiheuttanut pahempaa ahmimista. Syy on toisinaan ollut esim. kiireet tai se, että silloinen poikaystävä oli kotona ja oli tekemistä tms. Nyt asun yksin ja kukaan ei näe, mitä leivon itselleni ja kuinka syön leipomukseni samana päivänä tai mitä herkkuja ostan kaupasta. Mutta en haluaisi, että toisten avulla selviän tästä. Siksi en ole puhunut tästä kenellekkään. Niin ja joskus saatan luvata, että esim. syntymäpäiväni kunniaksi aloitan "uuden, paremman elämän". Joo-o, sitä kestää taas parista päivästä (jopa päivästä) kuukauteen tms. Tosiaan, ongelmani on vaan pahentunut. Siitä on kauan, kun olen pystynyt paria viikkoa enempää olemaan ahmimatta... Itkettää jo nyt ihan kauheasti, millainen luuseri olen. Mua on kiusattu nuorena pienistä rinnoistani ja niihin aikoihin anoreksiani alkoikin. En tosin tiedä johtuiko se kiusaamisesta. Mut siitä asti ainakin olen pitänyt itseäni "naisen puolikkaana", epänormaalina, luuserina, huonompana kuin muut, rumana yms. Edellisessä suhteessakin säälin exääni, et miten hän oisi voinut saada paljon paremman ja monesti mietin ja katselin hänelle sopivampaa kumppania esim. linja-autossa tai kaupassa. Seksistäkään en oiken nauttinut, kun inhoan kroppaani. Mutta olin hyvä näyttelemään. Niinkuin näyttelen muillekkin että elämä olisi kondiksessa.
Tekstini on varmaan tosi tylsästi kirjoitettu. Pahoittelut siitä. Kiitos kuitenkin jos jaksoit lukea! :)
Onko ketään muuta, jolla olisi ongelma jatkunut näin monta vuotta? Mä olen jo niin tottunut tähän ja vähän väliä mietin itsemurhaakin.. Opiskeluista ja töistä en viitsisi mainita, kun ne menee niin huonosti nykyään. :( Olen taas tätäkin tekstiä kirjoittaessa miettinyt että lähipäivinä (pian on eräs ns. merkkipäivä) aloitan normaalin elämän. Mutta en oikeasti usko itseeni. Onkohan siinä se ongelma? Vai puuttuuko minun kaltaiselta jokin välittäjäaine aivoista vai erittyykö sitä liian vähän? Vai olenko vain toivoton tapaus, jolle ei voi tehdä mitään? Et elämä jatkuu näin, ota tai jätä. No sit jätän. En halua että ihraa tulee joka puolelle (no nytkin sitä on tullut kauheesti vatsan seudulle!), enkä haluaisi että olen näin onneton. Voi kun oisi vielä lapsi ja elämä huoletonta! :) Voisi kai se elämä minullakin olla vähän huolettomampaa nyttekin, mut mitenhän pääsisin siihen tilaan?!
Olen miettinyt jonkin masennuslääkkeen aloittamista (itse asiassa minulle on n. vuosi sitten määrätty yhtä), mutta pelkään että joutuisin popsia niitä lopun ikääni. En siis tohdi ottaa riskiä. Itsaria olen myös miettinyt monet monet kerrat, mutta kerran psykologi sanoi minulle, että ajattele miten huonon kuvan ja mallin silloin antaisin elämästä veljen lapselleni. Se pisti minut ajattelemaan.. Haluan aina kannustaa häntä elämässä, en luovuttamaan! Olen siis käynyt psykologilla, mutta olen kertonut vain muista ongelmista.. En syömisestä, koska se on sellainen luuranko kaapissani, joka on niin suuri häpeä, että en saa sanottua sitä mitenkään suustani. Olen yrittänyt, mutta menen ihan lukkoon. Kai se on jo niin iso möykky sisälläni. Ja olen jo niin hyvä näyttelemään, että osaan vakuuttaa että voin paremmin ja ettei enää ole mitään, mikä vaivaisi. That's not true...
Voi voi.. Nyt te tiedätte möykystäni. Kamalasta minästäni. Olen toki tehnyt monia muita pahoja tekoja elämässäni, kuten pienenä pöllinyt rahaa äitin lompakosta ja jotain tuollaista. Äitini ei sitä kuitenkaan huomannut.. Enkä ole kertonut. Mutta tämäkin asia vaivaa minua niin... Pitäisiköhän oikeasti tunnustaa äidille.. Tuntuu, että jollekkin tekisi mieli kertoa kaikki! Kaikki pahat teot ja kaikki paha minusta. Onko kukaan koskaan tehnyt niin? Auttoiko? Muuttuiko ko. henkilön suhtautuminen sinuun jotenkin? Voi kun uskoisin Jumalaan, niin voisin vaikka käydä ripittäytymässä ja sitten voisi uskoa, että Jumala silti rakastaa minua. Hah, nyt täytyy vissiin lopettaa kun jutut alkaa mennä ihan hassuiksi. :D
Mut, toivon kaikille että selviätte ongelmistanne! Myös itselleni, vielä jaksan toivoa.. Mutta kai sille jotain pitäisi vihdoin tehdäkin, muuta kuin toivoa. Ps. Tekstini on varmaan tosi tylsästi kirjoitettu. Pahoittelut siitä. Kiitos kuitenkin jos jaksoit lukea!Toi yks kohta tuli näköjään kaks kertaa. ;D
- mässäilijätär
samasta ongelmastani, se on tuo alempi ketju "lääkäriin?".
Et siis ole ainoa missään tapauksessa, todella kamalaa sanoa näin mutta onneksi en itsekään ole ainoa tämän kanssa... En tiedä mitä tässä nyt pitäisi ajatella kun voisi itse vaan toimia, tehdä eli olla ahmimatta. Ei kukaan niitä ruokia sun puolesta suuhusi laita, ainakaan mun. :D Mulla on nyt toinen ilta ilman ahmimista meneillään ja ihan OK vaikuttaa, himottaisi mennä kaapille mutta en mene, on se piru vieköön tiukassa tämä syöpöttely. Aamupäivä ja päivä menee loistavasti ilman suurempia mutta illat kääntyy ruokajuhlaan, mässäilyyn ja silmittömään mättämiseen. Ruokaa on vain saatava, "tänään voi vielä mässäillä koska huomenna se loppuu.." noin mäkin ajattelen... Mietin vielä tota lääkäriin menemistä että kannattaisiko se edes jos se kerta on vain mun päässäni se syöminen ja suhde ruokaan ja omaan kehoon. Mulla alkoi kans laihduttelulla BED... Syömättä päivät, ja lopulta ahmien illat.
Kokeillaan, päivä kerrallaan. 2 päivää ilman syöpöttelyä on jo kova saavutus.- BED - ongelma
kyllä todellakaan ole helppoa. Uskoisin, että suurinosa BED-ongelmatapauksista on riistäytynyt tämä homma käsistä, juuri ensin järjettömän laihduttelun (=syömättömyyden) kautta. Päivä kerrallaanhan se pitäisi jatkaakin, kun pystyisi todellakin aloittamaan ja laittamaan pisteen tälle entiselle elämälle. Kova yritys olisi koittaa huomenna. Suurin ongelmani on vain se, että tahdon olla sit syömättä lähes mitään, koska haluan nopeaa laihtua. Mistähän saisin apua tähän ongelmaan? Että pystyisin normaalisti ruveta syömään. Käytännönvinkkejä, kirjallisuutta, nettisivuja yms?
- täälläkin_
BED - ongelma kirjoitti:
kyllä todellakaan ole helppoa. Uskoisin, että suurinosa BED-ongelmatapauksista on riistäytynyt tämä homma käsistä, juuri ensin järjettömän laihduttelun (=syömättömyyden) kautta. Päivä kerrallaanhan se pitäisi jatkaakin, kun pystyisi todellakin aloittamaan ja laittamaan pisteen tälle entiselle elämälle. Kova yritys olisi koittaa huomenna. Suurin ongelmani on vain se, että tahdon olla sit syömättä lähes mitään, koska haluan nopeaa laihtua. Mistähän saisin apua tähän ongelmaan? Että pystyisin normaalisti ruveta syömään. Käytännönvinkkejä, kirjallisuutta, nettisivuja yms?
Luepa mitä kirjoitin juuri otsikolla : paniikki.
Olen varmaankin samassa tilassa kun sinä sen ekan 10kg ja puolen vuoden jälkeen. toivon että nyt tulisi stoppi, sillä muuten homma riistäytyy käsistä ja kohta olen yhtä lihavampi. Syönkin siis päivän aikana paljon, sillä nautin syömisestä. MUTTA syön vain valmisruokia, salaatteja ja keittoja. En edes kuvittele tekeväni itse ruokaa, sillä silloin sitä tulisi ahmittua aivan liikaa.
Tässä yleinen päivän ruokalistani, ehkä saat siitä vinkkiä.
AAMU:1 elovena kaurapuuro pussi, tilkka maitoa (näin aloitan päivän terveellisesti, enkä myöskään ahmi liikaa puuroa koska pakkaus on rajattu)
PÄIVÄ: salaattiateria, leipä (yleensä koulussa)
VÄLIPALA: banaani, hedelmiä, kahvia tms..
ILTA/LOUNAS: joku valmisruoka, esim saarioisten mikrojauhelijakeitto on melkein lähes ilmaa.
Olen siis tehnyt rankkoja valintoja ruoan suhteen. Syömättä oleminen ei ole ratkaisu! se jossain vaiheessa lähtee käsistä kuitenkin, mikä on fysiologisestikin ihan käsitettävää.
Kun katson annoskoon kalorimäärät ja pyrin pitämään päivän saannin siinä 1200kalorin kohdalla niin luulisi menevän ihan hyvin. Lisäksi liikuntaa ja jumppia...Ennen katsoin vain energiataulukosta kcal/100g kohden, mutta nyt ostan pieniä pakkauksia. Jääkaapissa ei ole kerrallaan kuin sen päivän safkat. Leipää en osta vaan syön näkkäriä, koska sitä ei tee mieli ahmia nin paljon.
En tiedä oliko tästä mitään hyötyä, halusin vain avata tätä "oivallustani". Ehkä ruoka pyörii liikaa mielessä, mutta pääasia että pystyn hallitsemaan syömistäni. Jos ei ole kaapissa mitä syödä niin ei voi syödä. Tosin joskus ahmin vaikka pakastevihanneksi mahan täytteeksi tai juon litrakaupalla light limsaa, että saisin tyydytettyä syömisenhimoni. Nälkää en siis halua edes nähdä, se ei auta mitään.
lue muuten kirja nimeltä LUPA SYÖDÄ, se avasi paljon nälkiinnyttämisestä ja jojoilusta.
tsemppiä, toivottavasti tytöt pyöritte täällä vastedeskin. Olisi kiva jatkaa ajatusten vaihtamista... - täälläkin_
täälläkin_ kirjoitti:
Luepa mitä kirjoitin juuri otsikolla : paniikki.
Olen varmaankin samassa tilassa kun sinä sen ekan 10kg ja puolen vuoden jälkeen. toivon että nyt tulisi stoppi, sillä muuten homma riistäytyy käsistä ja kohta olen yhtä lihavampi. Syönkin siis päivän aikana paljon, sillä nautin syömisestä. MUTTA syön vain valmisruokia, salaatteja ja keittoja. En edes kuvittele tekeväni itse ruokaa, sillä silloin sitä tulisi ahmittua aivan liikaa.
Tässä yleinen päivän ruokalistani, ehkä saat siitä vinkkiä.
AAMU:1 elovena kaurapuuro pussi, tilkka maitoa (näin aloitan päivän terveellisesti, enkä myöskään ahmi liikaa puuroa koska pakkaus on rajattu)
PÄIVÄ: salaattiateria, leipä (yleensä koulussa)
VÄLIPALA: banaani, hedelmiä, kahvia tms..
ILTA/LOUNAS: joku valmisruoka, esim saarioisten mikrojauhelijakeitto on melkein lähes ilmaa.
Olen siis tehnyt rankkoja valintoja ruoan suhteen. Syömättä oleminen ei ole ratkaisu! se jossain vaiheessa lähtee käsistä kuitenkin, mikä on fysiologisestikin ihan käsitettävää.
Kun katson annoskoon kalorimäärät ja pyrin pitämään päivän saannin siinä 1200kalorin kohdalla niin luulisi menevän ihan hyvin. Lisäksi liikuntaa ja jumppia...Ennen katsoin vain energiataulukosta kcal/100g kohden, mutta nyt ostan pieniä pakkauksia. Jääkaapissa ei ole kerrallaan kuin sen päivän safkat. Leipää en osta vaan syön näkkäriä, koska sitä ei tee mieli ahmia nin paljon.
En tiedä oliko tästä mitään hyötyä, halusin vain avata tätä "oivallustani". Ehkä ruoka pyörii liikaa mielessä, mutta pääasia että pystyn hallitsemaan syömistäni. Jos ei ole kaapissa mitä syödä niin ei voi syödä. Tosin joskus ahmin vaikka pakastevihanneksi mahan täytteeksi tai juon litrakaupalla light limsaa, että saisin tyydytettyä syömisenhimoni. Nälkää en siis halua edes nähdä, se ei auta mitään.
lue muuten kirja nimeltä LUPA SYÖDÄ, se avasi paljon nälkiinnyttämisestä ja jojoilusta.
tsemppiä, toivottavasti tytöt pyöritte täällä vastedeskin. Olisi kiva jatkaa ajatusten vaihtamista...Unohdin mainita että eihän munkaan tapa elää ja syödä ole tervettä. Pakkomielteistä kaloritaulukkojen syynäystä, kaupassa menee aikaa rutkasti! mutta jotenkin on lopetettava ahmiminen.
Tuo maanantaijuttu on myös niiiin totta. Tällä hetkellä suurin ongelmani tosin on vuosien tauon jälkeen aloitettu tupakan polttaminen. Jotenkin olen ollut henkisesti niin jumissa, niin olen turvautunut vanhaan tappavaan ystävääni röökiin. joka maanantai yritän lopettaa.. Eli sama se mikä se ongelma lopulta on, suurin ongelma on riippuvuus.. riippuvuus voi tulla mihin vain - Bed - ongelma
täälläkin_ kirjoitti:
Unohdin mainita että eihän munkaan tapa elää ja syödä ole tervettä. Pakkomielteistä kaloritaulukkojen syynäystä, kaupassa menee aikaa rutkasti! mutta jotenkin on lopetettava ahmiminen.
Tuo maanantaijuttu on myös niiiin totta. Tällä hetkellä suurin ongelmani tosin on vuosien tauon jälkeen aloitettu tupakan polttaminen. Jotenkin olen ollut henkisesti niin jumissa, niin olen turvautunut vanhaan tappavaan ystävääni röökiin. joka maanantai yritän lopettaa.. Eli sama se mikä se ongelma lopulta on, suurin ongelma on riippuvuus.. riippuvuus voi tulla mihin vainRiippuvuushan se tämän kaiken tuskan aiheuttaa. Viime viikko meni plörinäksi, yllätysyllätys. Tänää koitan taas (maanantai kun on), yritän todella. Päivä kerrallaan, viikko kerrallaan. Pidemmälle en uskalla edes ajatella. Ja todellakin haluan nopeasti lopettaa tämän, ei tee mieli lihoa enää lisää! Tuntuu, et täs on jo nyt riittävästi kauhistelemista. Mut sitku alotan mässäämisen niin jotenki painohuoletkin unohtuu sen sileen tien! Kuten kaikki muukin, on vain yksin siinä "ruusuisessa" maailmassa läskeineen ja herkkuineen. Sairasta, miks oon päästäny itteni tähän?
Mut toivoa silti aina on. Ja ahdistaa iha hemmetisti ajatus, et olisin koko loppuelämäni tälläinen. Ei, se ei todellakaan käy mulle. Tästä on päästävä erilleen ja pian. Muuten lihon vaan lisää ja lopulta voidaan olla jo melkoisissa lukemissa vaa´alla mistä taas laihduttaminen vaikeutuu huomattavasti.
On kyllä mukava keskustella asioista muiden samoja kokeneiden kanssa. Ja kaikille tsemppia! Kyllä elämä viel voittaa. Luulisin..
- melkein äiti
Minun tarina alkaa siitä kun olin ammattikoulussa,parturikampaaja puolella (jossa ulkonäkö on tärkeä) opettajani rupesi joka päivä mainitsemaan painostani että "xxxxx taitaa olla lihonnut aika paljon" (opettaja oli itse laihdutuskuurilla ja hän kehui aina miten on saanut itse kiloja pois.)jotenkin hän aina mollasi minua asiakkaiden nähden ja haukkui lopputuloksia. itkin koulun vessassa hammasta purren että käyn koulun loppuun.Aloitin itsekkin laihdutuskuurin..olin hieman ylipainoinen voin myöntää..minulle tuli bulimia...oli hankala käydä koulua kun ruoka pyöri mielessä kokoajan...masennuin myös siitä kun minulla oli paha akne.poikaystävää ei ollut.olin lihava ja ruma.masennuin täysin.kun pääsin ammattikoulusta en voinut kuvitellakkaan töitä parturikampaajana opettajani takia,itsetuntoni oli niin huono että käteni rupesivat tärisemään kun jännitän kokoajan peläten opettajani haukkumista.sain lääkkeet käsien tärinään mutta en tahdo tehdä työtä pillereitten voimalla. Vihdoin vapaus.akne lähti pois lääkkeillä.olo helpottui.menin päiväkotiin töihin.olin siellä vuoden.tuli vauva kuume.Sitten löysin elämäni miehen.yritimme lasta 1,5 vuotta...olin epätoivoinen miksei tärppää?vihdoin!olin raskaana kunnes 7kk napanuora oli kiertynyt kaulan ympärille. Miksi juuri me?!!!synnytin kuolleen esikoiseni kaksi kk sitten.raskauskiloja jäi hirvittävästi.olen taas lihava..aloitin heti synnytyksen jälkeen laihutuskuurin ja nyt lähtee kääsistä tämä ahminen.yritän oksentaa mutta siitä ei tule enään mitään.masennun ja ahmin lisää..miesystäväni ei huomaa mitään.enkä halua kertoakkaan.en halua puhua asiasta mitään...päässäni pyörii vain laihduttaminen ja se että menetin oman lapseni joka oli ja on elämän tehtäväni.jätin lähihoitaja koulun kesken kun en pysty ajattelemaan enään järkevästi.joka aamu tuntuu että pimahdan.yritän vain selviytyä jokaisesta päivästä.kaikki kyselevät miten voit?tottakai vastaan ihan hyvin,että suru hellittää jo..päivällä pystyn syömään normaalisti mutta kun ilta tulee se lähtee käsistä...raskaana tottui kun "sai" syödä enemmän... olen laihtunut 2kk 15kg mutta nyt alkoi ahminen...en pysty vain lopettamaan..
- Ahmija
Moi!
Oon 16-vuotais tyttö. Haluisin todella päästä eroon tästä mun ahmimisesta koska mun lievä ylipaino vaikuttaa niin paljo mun sosiaaliseen elämään. Mä ahmin kaikkee makeeta, ja sitku oon syöny kaiken nii mul tulee henkisesti tosi paha olo, kaduttaa ja masentaa että miks piti taas syödä. Välillä sit taas laihdutan, en syö kunnolla pariin viikkoon ja alan jopa nauttii näläntunteesta mut sitte ajattelen aina että nyt kun en oo syöny vähään aikaan voin ihan huolella mennä ostaa vähä karkkia, suklaata ja limpparia. Sillä hetkellä ku syön herkkuja mä aattelen vaan että ihan sama vaikka syön mut sen jälkee ku on karkki pussit tyhjinä kirjotuspöydän laatikossa alkaa taas kaduttaa. Niin ja en oksenna ahmimisen jälkeen. Miten mä pääsen eroon tästä ja mikä mua ylipäätään vaivaa? - hoo hoo
Löysin ihan sattumalta tälle palstalle, enkä edes tarkalleen tiedä mitä tuo BED tarkoittaa, en ole vielä perehtynyt asiaan, mutta tuttuja piirteitä teksteistä löytyi... Olen kohta 40 vuotias ja viimeiset 18v elänyt sinkkuna. Tätänykyä tunnen itseni hiukan yksinäiseksi josta uskon ko ongelman johtuvan. Huomaan, että minulla ahmiminen liitty selvästi itseni lohduttamiseen. Saatan olla päivällä ihan hyvällä mielin töissä, minulla on illaksi tai viikonlopuksi luvassa jotain kivaa tekemistä ja seuraa, syön ihan tavallisesti jotain, eikä erityisemmin edes tee mieli mässäillä mitään. Sitten tuleekin takapakki ja esim sovittu vk loppu menoni peruuntuu, no yritän soitella hätäpäissäni joillekin ystävilleni ja etsiä seuraa tai tekemistä ettei tarvitse koko viikonloppua yksin kotona kököttää... ja kun odotukseni eivät toteudu alan syödä. Tiedän kokoajan, että nyt riittää, älä ota enää lisää, mutta kuitenkin ajattelen, että "paskat, koska olen tuomittu yksinäisyyteen, niin on sama miltä näytän ja on sama vaikka lihon" jne... en oikeastaan valttämättä kaipaa mitään makeaa, kunhan se on jotain hyvää, vaikka jotain kunnon ruokaa josta pidän. Tämän mielialan iskiessä minulla ei pitäisi olla mitään ns ylimääräistä jääkaapissa / kaapeissa, koska syön kaiken mitä sieltä irtoaa. Voin keittää vaikka puuroa ja laittaa siihen voisilmän tai hillosilmän - pääasia, että saan syömisen avulla jotain lohtua ja ehkä vähäksi aikaa pois ajatukset siitä "pettymyksestä". Mutta mitä lohtua? Kohta vaan oikein mahaan sattuu kun mahalaukku venyy ja sitten vit... aa. Mutta kun olen syönyt aikani, himo menee kyllä ohi. Minulla ei ole tällaisia "kohtauksia" koskaan jos minulla on seuraa tai / ja tekemistä. Tämä liittyy selvästi yksinäisyyteeni ja hylätyksi tulemisen tunteeseen (kukaan ei kaipaa seuraani) ja siihen, että ei ole kertakaikkiaan muuta tekemistä kun tuijottaa telkkaria.... ja sitä tuijotellessa on mukava syödä ja syödä ja syödä. Itseasiassahan minulla olisi tähän jo ratkaisukin - etsi itsellesi mies ja hanki uusi elämä ... helpommin sanottu kun tehty... :-)
- SevyA
Samassa veneessä ollaan täälläkin. Olen 22-vuotias nainen ja minun syömishäiriöni alkoi reilu vuosi sitten. Olen aina ollut todella hoikka, mutta jostain syystä aloin viime vuonna nähdä vatsani todella isona ja löllyvänä. No, aloitin sitten laihduttamisen ja pikkuhiljaa huomasin kyttääväni kaloreita yhä enemmän ja enemmän. Noin puolessa vuodessa laihduin yhteensä 5-6 kiloa ja painoindeksini oli alimmillaan 17 tienoilla. Olin todella ylpeä saavuttuksestani ja minusta oli ihanaa olla niin laihan näköinen, että kaikki huomauttivat siitä (todellisuudessa näytin varmaan kävelevältä luurangolta).
Oikeastaan koko viime syksyn pystyin pitämään painoni kurissa ja elin todella tiukalla dieetillä. Vaikka olin jo mielestäni erittäin hoikka, halusin vieläkin hieman laihtua ja niinpä jatkoin rutiininomaisen ruokavalioni noudattamista. Söin oikeastaan joka päivä samat ateriat, jotta pystyin tarkkailemaan, etten saa liikaa kaloreita. Viikonloppuisin sallin itselleni herkkuja ja silloin päivittäinen kalorimääräni saattoi ylittyä, mutta tiesin pystyväni korjaamaan tilanteen taas seuraavan viikon alettua.
Jostain syystä aloin vähitellen kuitenkin yhä enemmän sallia itselleni herkkuja. Ostin viikonlopuksi koko ajan suurempipa määriä karkkia, sipsejä, suklaata ym. Perustelin joka kerta itselleni, että "tämä on vain poikkeus, huomenna palaan ruotuun". Näin jatkoinkin sitten oikeastaan koko talven, ja paino pysyi jotakuinkin samoissa lukemissa.
Kevään aikana kaikki sitten alkoi riistäytyä käsistä. Herkkupäivät lisääntyivät ja viikonloput venyivät moneksi päiväksi. Huomasin joskus iltaisin ahmivani yli 10 leipää peräjälkeen, ruoanhimoni oli valtava! Tunsin itsekin ettei käytöksessäni ole mitään järkeä, ja että minun ei edes tee mieli syödä, mutta jokin vain pakotti minua jatkamaan. Ahmimiskohtausten aikana saatoin syödä esimerkiksi 10 omatekoista sämpylää, jogurttia, karkki, omenoita, paketillisen leikkelettä, ranskalaisia, nakkeja, mitä tahansa, mitä jääkaapistani löytyi. Ahmimistani rajoitti ainoastaan se, että kaappini sisälsivät melko yksipuolista ja terveellistä ruokaa juuri sen takia, koska muuten sortuisin ahmimaan kaiken kerralla.
Tämä keväällä alkanut tajuton syömiskierre on jatkunut tähän päivään saakka yhä kovenevalla tahdilla. Laihduttamistani kiloista olen saanut jo 4 takaisin. Tiedän että mjinun tapauksessani siitä ei ole haittaa, sillä olen nyt juuri ja juuri normaalipainoinen. Mutta enemmän minua huolestuttaa se, että mihin tämä johtaa, jos en voi hillitä itseäni!?
Tämä on ihan kauheaa, joka päivä vain miettii ruokaa ja sitä, mitä voi syödä minäkin päivänä. Aina sortumisen jälkeen päättää, että tämä oli viimeinen kerta, mutta kun seuraava päivä koittaa, mieli on muuttunut jo kokonaan ja päähän ei mahdu muuta kuin "ruokaaruokaaruokaa!!!". Olen todella avun tarpeessa, tiedän että näin ei voi jatkaa.
Olen täsmälleen samassa tilanteessa kuin sinä, joka kirjoitit nimimerkillä "BED-ongelma". Tunnistan itseni täysin kuvauksestasi. Voi kun tähän olisi olemassa jokin lääke! Pelkäänpä että tämä on täysin psyykkinen ongelma, ja uskon että lopulta se voi vaatia pitkääkin terapiaa. Mikäli haluaisit jutella kanssani tästä ongelmasta enemmän, voidaan vaihtaa vaikka mailiosoitteitakin.
Yhtä tuskaa tämä kyllä on :(
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1293299
- 1091331
Timo Soini tyrmää Tynkkysen selitykset Venäjän putinistileiristä
"Soini toimi ulkoministerinä ja puolueen puheenjohtajana vuonna 2016, jolloin silloinen perussuomalaisten varapuheenjoht2671285Sulla on nainen muuten näkyvät viiksikarvat naamassa jotka pitää poistaa
Kannattaa katsoa peilistä lasien kanssa, ettet saa ihmisiltä ikäviä kommentteja.651116Kalateltta fiasko
Onko Tamperelaisyrittäjälle iskenyt ahneus vai mistä johtuu että tänä vuonna ruuat on surkeita aikaisempiin vuosiin verr151062Nainen voi rakastaa
Ujoakin miestä, mutta jos miestä pelottaa näkeminenkin, niin aika vaikeaa on. Semmoista ei varmaan voi rakastaa. Miehelt791061IS Viikonloppu 20.-21.7.2024
Tällä kertaa Toni Pitkälä esittelee piirrostaitojansa nuorten pimujen, musiikkibändien ja Raamatun Edenin kertomusten ku57989- 30976
Ikävöimäsi henkilön ikä
Minkä ikäinen kaipauksen kohteenne on? Onko tämä vain plus 50 palsta vai kaivataanko kolme-neljäkymppisiä? Oma kohde mie42944- 46854