Miehelläni on ollut hyvin vaikea lapsuus. Vanhemmat erosivat hänen ollessaan kaksivuotias. Hän muistaa edelleen kuinka oli "tuomarina" turpaanvedossa, häneltä, pieneltä lapselta, kysyttiin kumpi oli oikeassa. Eron jälkeen äitinsä jätti hänet usein heitteille ja yksin. Uuden isäpuolen ja äidin saatua yhteisiä lapsia kohtelu oli erittäin syrjivää. Ainoa ihminen hänen elämässään joka on hänestä huolehtinut ja rakastanut oli mummo, joka saikin huoltajuuden itselleen siinä vaiheessa kun mieheni olisi joutunut koulukotiin. (Mieheni käytös oli koulussa levotonta ja vaikeaa.) Mummon hoivissa alkoi elämä kääntyä normaaliksi.
Tapasin mieheni töissä noin 13 vuotta sitten.Serustelumme alkuvaiheen jälkeen mieheni muuttui erittäin mustasukkaiseksi, en päässyt edes vessaan yksin. Seuraamiseni oli helppoa, koska olimme samassa työpaikassa. Tästä vaiheesta pääsimme jonkun helvetillisen riidan seurauksena olleen keskustelun jälkeen aika hyvin eroon. (Ihmeitä tapahtuu?)
Nyt meillä on kaksi lasta ja elo on päällisin puolin rauhaisaa. Kuitenkin silloin tällöin mieheni saa suunnattoman raivokohtauksen. Asia voi olla aika mitätön, sillä hän "kerää" tunteensa ja lopulta se juttu mikä saa hänet naksahtamaan voi olla aika mitätön. Tällöin häneen ei saa kontaktia, hän on agressiivinen ja arvaamaton. Puheet ovat itsetuhoisia tai väkivaltaisia. Yleensä hän hajottaa jotakin.Pahinta on jos kohtaus sattuu autossa, kuten viime kesänä. Olin väsynyt ja auoin päätäni väärässä paikassa. Kyydissä olivat pienet lapsemme sekä hänen mummonsa. Ihme että olemme hengissä. Tuntuu että kohtaukset ovat pahentuneet ja viha kohdistuu suoraan minuun. Pelottavaa on, että kaiken minkä hän silloin tekee, hän katsoo olevan minun syytäni, jolloin hän on asiasta täysin vastuuton.
Tilanne on vaikea ja lapset ovat reagoineet tapauksiin. En tiedä mitä tekisin. Asiasta ei uskalla puhua, sillä se saattaa laukaista uuden kohtauksen. On vaikeaa elää parisuhteessa kommentoimatta mitään negatiivisesti tai riitelemättä, itse en ainakaan usko siihen pystyväni, mutta hän ei kestä mitään kielteistä.
Itse olen kokenut masennuskausia (joihin hän ei reagoinut). Nykyään kun kulloinenkin kriisivaihe on ohittanut akuutin vaiheen, masennun itse. Lääkäriltä en ole hakenut apua. Yritin puhua nyt asiasta hänelle siltä varalta etten itse enää ymmärrä tehdä asialle mitään, mutta hän syytti minua pelottelusta. En todellakaan ole mikään täydellinen ihminen, riitelen ja teen virheitä, mutten tunne ansainneeni tätä kaikkea. Eväät alkavat loppua.
Tapasin mieheni töissä noin 13 vuotta sitten.Serustelumme alkuvaiheen jälkeen mieheni muuttui erittäin mustasukkaiseksi, en päässyt edes vessaan yksin. Seuraamiseni oli helppoa, koska olimme samassa työpaikassa. Tästä vaiheesta pääsimme jonkun helvetillisen riidan seurauksena olleen keskustelun jälkeen aika hyvin eroon. (Ihmeitä tapahtuu?)
Nyt meillä on kaksi lasta ja elo on päällisin puolin rauhaisaa. Kuitenkin silloin tällöin mieheni saa suunnattoman raivokohtauksen. Asia voi olla aika mitätön, sillä hän "kerää" tunteensa ja lopulta se juttu mikä saa hänet naksahtamaan voi olla aika mitätön. Tällöin häneen ei saa kontaktia, hän on agressiivinen ja arvaamaton. Puheet ovat itsetuhoisia tai väkivaltaisia. Yleensä hän hajottaa jotakin.Pahinta on jos kohtaus sattuu autossa, kuten viime kesänä. Olin väsynyt ja auoin päätäni väärässä paikassa. Kyydissä olivat pienet lapsemme sekä hänen mummonsa. Ihme että olemme hengissä. Tuntuu että kohtaukset ovat pahentuneet ja viha kohdistuu suoraan minuun. Pelottavaa on, että kaiken minkä hän silloin tekee, hän katsoo olevan minun syytäni, jolloin hän on asiasta täysin vastuuton.
Tilanne on vaikea ja lapset ovat reagoineet tapauksiin. En tiedä mitä tekisin. Asiasta ei uskalla puhua, sillä se saattaa laukaista uuden kohtauksen. On vaikeaa elää parisuhteessa kommentoimatta mitään negatiivisesti tai riitelemättä, itse en ainakaan usko siihen pystyväni, mutta hän ei kestä mitään kielteistä.
Itse olen kokenut masennuskausia (joihin hän ei reagoinut). Nykyään kun kulloinenkin kriisivaihe on ohittanut akuutin vaiheen, masennun itse. Lääkäriltä en ole hakenut apua. Yritin puhua nyt asiasta hänelle siltä varalta etten itse enää ymmärrä tehdä asialle mitään, mutta hän syytti minua pelottelusta. En todellakaan ole mikään täydellinen ihminen, riitelen ja teen virheitä, mutten tunne ansainneeni tätä kaikkea. Eväät alkavat loppua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä itse elin 10 v vaikeassa suhteessa, jossa toinen osapuoli oli pohjattoman mustasukkainen agressiivinen ja sai ihme raivaraita vähän väliä. Minä nytten olin siinä mielessä onnellisessa asemassa ettei mun tarvinnut pelätä itseni puolesta.
Aina kun yritti käydä avointa keskustelua niin exä otti sen hyökkäyksenä sitä vastaan ja tuloksena raivari tai itsemurhapuheet. Sen vuoksi suhteesta tuli hyvin autistinen ja puhumaton.
Sitä vain yritti ymmärtää toista ihmistä ja loppujen lopuksi oman terveyden kustannuksella. Tuli maksettua kova hinta siitä suhteesta varsinkin kun hänen ongelmansa ei ollut minä vaan Rakkaudettomuus lapsuudessa ja tätä myötä vinoutunut tunne maailma. Tänä päivänä minä olen sitä mieltä exä on luonnevikainen eikä mun tarvitse ymmärtää häntä, koska kaikki tuli kumminkin yritettyä parikeskusteluja myöten.
Pahinta varmaankin siinä suhteessa oli itsesyytökset rupes katselemaan omia vikoja kun sitä kummiskin on ihminen ja reagoi tilanteeseen ihmisenä. Näin jälkeenpäin on helppo analysoida asiota kun pystyy tarkastelemaan asioita etäältä, mutta silloin se tilanne tuntui todella vaikealta
Kun oli lapset ja muut asiat vaikuttamassa tuli tehtyä todella paljon virheratkaisuja. Näin jälkeen päin ajatellen mun tapaukseesa ainut oikea
ratkaisu oli ero. En tokikaan tarkoita että se sun kohdallasi olisi oikea ratkaisu kun en tunne teitä kumpaakaan enkä tiedä teidän tilannetta, että tässä kirjoittelen vain asioita omasta elämästä. Sen vain sanon että älä missään tapauksessa jää märehtimään asioita yksin.
Hei!
Kokmuksesta lämpimästi suosittelen psykologista vyöhyketerapiaa. Aloita vaikka lukemalla Antti Pietiäisen kirja Tunne-Antitunne-Perimä. Tämän jälkeen voi olla helpompaa lähestyä ongelmaa. Perheenne tilanne taitaa olla kuitenkin jo niin kinkkinen, että olisi hyvä turvautua terapeutin apuun. Älä anna antitunnekierteen jatkua teidän lastenne elämää pilaamaan.