..siis tottakai me kaikki kuollaan joskus, mutta tarkoitin nimenomaan tätä bulia.
Mulla on ollut tää sairaus vissiin jo melkein 6 v. Sitä ennen tuli jo otettua harjoituskierroksia vanhempien kanssa asuessa. Oon kokenut ne ajat, kun väkipakolla yritän hillitä ahmimishimoani. Se oli tuskaa ja epäonnistui aina. Lakkasin siis yrittämästä. Hoidossa oon ollut ilman muuta tulosta kuin että veronmaksajien rahoja meni hukkaan.
Nyt on ruvennut tulemaan rytmihäiriöitä ja sillai. Oikeastaan vaan odottelen, että saisin sydärin ja pääsisin pois täältä. En näe itselläni minkäänlaista tulevaisuutta. Opiskelemaan ja töihin pääseminen on monistakin syistä hyvin epätodennäköistä enkä halua elää vanhuksen elämää montaakymmentä vuotta.
Onko täällä muita, jotka ei esimerkiksi syö kaliumia juuri siksi, koska toivovat sydäriä?
Mulla on ollut tää sairaus vissiin jo melkein 6 v. Sitä ennen tuli jo otettua harjoituskierroksia vanhempien kanssa asuessa. Oon kokenut ne ajat, kun väkipakolla yritän hillitä ahmimishimoani. Se oli tuskaa ja epäonnistui aina. Lakkasin siis yrittämästä. Hoidossa oon ollut ilman muuta tulosta kuin että veronmaksajien rahoja meni hukkaan.
Nyt on ruvennut tulemaan rytmihäiriöitä ja sillai. Oikeastaan vaan odottelen, että saisin sydärin ja pääsisin pois täältä. En näe itselläni minkäänlaista tulevaisuutta. Opiskelemaan ja töihin pääseminen on monistakin syistä hyvin epätodennäköistä enkä halua elää vanhuksen elämää montaakymmentä vuotta.
Onko täällä muita, jotka ei esimerkiksi syö kaliumia juuri siksi, koska toivovat sydäriä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Haluaisin myös täältä pois, mutta mitään vars. itsemurhaa musta ei oo ollu (ainakaan vielä) suunnittelemaan tai tekemään.
Olen ajatellut jaksanko elää kauan enää sittenkään, kun oksentamisen kanssa on helpottanut, kun bulimia on jättänyt pysyvät muistonsa, erityisesti suolentoiminnan hidastumisena ja kroonisena ummetuksena.
Mulla ei ole mitään kuolemista vastaan, olisi suurimmalta osin hyvä asia, mutta jos saisin nappia painamallapäättää kuolisinko heti, niin en varmaan sitä Ihan Heti tekisi.. Katselisin vielä hetken aikaa tätä sairasta maailmaa..jostain syystä,ehkä sitä on vähän pelkuri tuollaisiin päätöksiin.
Toivoisin, että joutuisin joku päivä onnettomuuteen, jossa kuolisin hetkessä, ilman kitumista.
mutta minäkin olen ajatellut joskus juuri noin. En haluaisi tappaa itseäni, mutta jos jotain vaan sattuisi, niin ei se tunnu pahalta ajatukselta. Tai siis ei tuntunut ennen! Nyt minulla on vajaa puolivuotias vauva ja toivon todella, että saan nähdä hänen kasvavan...
Ennen minullakin samantyyppisiä ajatuksia. Nyt kun eräs ystäväni kuoli traagisesti onnettomuudesta, olen saanut ihan uuden perspektiivin elämään. En halua hävitä, en halua siirtyä ajasta ikuisuuteen, en halua haihtua tuhkana tuleen ja elää ainoastaan muistona. Kun kuolee, lakkaa olemasta, elää vain muistona ihmisten mielessä. Et ole enää olemassa. Mä haluan elää, vaikka tulisi kuinka vaikeita aikoja vielä eteen.. en halua lakata olemasta, en halua siirtyä pimeään ikuisuuteen. Siellä ei ole mitään.. Ennemmin kärsin maanpinnalla ja yritän nauttia niistä asioista, joista pystyn.
Oletko koskaan joutunut pohtimaan kuolemaa sillai oikein kunnolla, eli just jos joku sulle tosi läheinen, nuori ihminen on kuollut äkillisesti (eli ei siis esim. isovanhempien "luonnolinen" kuolema)? Voin sanoa, että kun sellainen osuu kohdallesi, ymmärrät, kuinka hiuskarvan varassa ihmisen elämä yleensäkin on ja kuka tahansa meistä voi kuolla millä hetkellä tahansa. Minä ainakin aion tehdä kaikkeni, että saan elää ja OLLA OLEMASSA! Olemme täällä vain kerran.
..ketään oikein läheistä nuorta ihmistä kuollut. Ehkä sillä on osansa, ettei mulla ole pahemmin koskaan kavereita ollutkaan.
Silloin kun olin kasiluokalla, kuoli yhden meidän perhetutun poika, joka oli ehkä vähän vanhempi kuin minä nyt. Silloinkin vaan ajattelin, miten väärin on, etten voinut mennä hänen sijastaan. Hän olisi halunnut elää eikä saanut. Ja minun taas pitää kärvistellä tässä maanpäällisessä helvetissä ennenkuin otan oikeuden omiin käsiini.
Minulle ajatus katoamisesta ja luonnon kiertokulkuun palaamisesta on lähinnä armahdus. Se, mikä kuolemassa pelottaa, on, että josko kiihkouskovaisten vanhempieni puheet ikuisesta helvetistä ovatkin totta ja joudun sinne kärventymään. Siellä kuitenkin saa kärsiä ilmaiseksi toisin kuin maanpäällä eikä siellä ole enää yhteiskunnan taakkana.
Ei minullakaan meinaa olla rohkeutta kunnon riuhtaisuun, joten yritän tällä bulimareksialla nyt ensin. Siis mässään ja oksennan niin paljon kuin ikinä ulos tulee. Väliajat sitten pyrin paastoamaan tai syömään vaan jonkun porkkanan.
Kumma juttu muuten, että mulla on aina ollut menkat, vaikka painoindeksini on alimmillaan ollut 14,8. Mutta olenkin tällainen onneton pätkä.
oletko Dora kokeillut mielialalääkitystä koskaan?
Niiden vuosien aikana, kun olin hoidossa, kuului ohjelmaan tietysti myös erilaisten masennuslääkkeiden kokeileminen. Ei niistä ollut apua ja lopulta kaksikin psykiatria tuli samaan tulokseen, ettei niitä kannata syödä, kun eivät kerran auta.
Luulen, että masennukseni syyt ovat niin paljon myös näissä muuttumattomissa olosuhteissa, ettei lääkkeet siksikään auta.
entä vertaistukiryhmää? sttä tapaisit saman ongelman kanssa taistelevia ihmisiä ja saisit mahdollisesti siinä samalla ystäviä? muuttuisi elämänolosuhteetkin ehkä hieman parempaan...
auttaa sun sydäntä koka sulla on suolat minimissä!!! Ja sy ne. Aivoskaan ei toimi nyt kunnolla,kun oot aivan kuivana,tiedätteks et vanhuksetkin hourailee neste/suolatasapainon ollessa sekasin? Ite mä taas nautin siitä sekavuudesta,kun pystyn hallitseen sitä,vähänkun olis ainessa,mut oonkin itsetuhonen.
..kaliumin puute ja kuivuminen ole eri asioita? Enkä edes koe olevani mitenkään sekaisin.
Vertaistukiryhmä voisikin olla ihan mukava juttu. Se ei kuitenkaan poista fyysistä vammaisuuttani eikä maahanmuuttajataustaani.
Tällä hetkellä rahaa menee buliin niin paljon, että pitää vissiin taas ruveta myymään ruumista, jotta saan velat maksettua ja voin jatkaa.
..kun tukiaseman keskustelupalsta ei vieläkään toimi, ja päiväkirjani on siellä enkä siis voi sinne inistä.
Olen saanut ensimmäisen kerran elämässä painoindeksin 14,6teen.
Maanantaina meinasi mennä julkisella paikalla taju. Tai no olin kyllä kotipihalla, mutta siinä oli myös naapureita. Kiitin onneani siitä, että ehdin kotiin ajoissa. Yksin kun asun, niin kukaan ei ihmettele, että retkotan eteisen lattialla.
Se mikä tuossa hommassa eniten ihmetyttää, oli, että mulla ei ollut edes milläänlailla tyhjä vatsa silloin, koska olin jo aloittanut mässäämisen matkalla ja suoritin sen ynnä tyhjentäytymisen kotona loppuun.
Mietin, pitäisikö ruveta tilaamaan ruuat kotiinkuljetuksena niin silloin ei olisi sitä vaaraa, että kuukahdan tuolla liikenteessä ja joudun sitten "hoitoon"
On nykyään tosi epätodellinen olo. Siis jotenkin tuntuu, ettei mikään tapahdu oikeasti, että tämä on vaan unta tai harhaa. Huomenna pitäisi kävellä jotain 10 kilsaa, jos/kun haluan saaada mässättävää. Toisaalta hirvittää, mutta onhan liikunta aina kalorien kannalta hyvä juttu.
Välillä mietin, pitäisikö tässä yrittää muuttaa jotain, mutta en löydä mitään kunnollista syytä, joten kaikki vaan jatkuu.
Niinsanotulla äidilläni olisi huomenna synttärit, mutta en aio mennä sinne monensadan kilometrin päähän patsastelemaan, koska meillä on välit totaalisesti poikki. Jos menisin, se olisi kammottavan tekopyhää näyttelemistä, kun tietää, mistä on kysymys. Se ihminen ei ole oikea äitini eikä myöskään ole minua halunnut, otti vaan uskonnon takia, kun kapteeni käski. Niinpä ei minullakaan ole mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, niin koen. LLapsuuteni on ollut täyttä valhetta. Historia mennyttä ikiajoiksi.
Eniten tässä itkettää se, että mulle on nyt työnnetty kannettavaksi tämä hullun osa. Sillä mitä muuta se on kuin hulluutta, jos rahtaa ei-toivotun lapsen toiselta puolelta maapalloa jonkun olemattoman mukajumalan käskyn mukaan.