Miten siitä voi ikinä päästä yli? Miten voin saada itseni uskomaan etten ole huonompi kuin kaikki muut maailman ihmiset? Miksi kymmenenkin vuoden jälkeen koko asian ajattelu saa kädet tärisemään, sydämen hakkaamaan, itkettää...
En pysty puhumaan siitä kenellekään, häpeän sitä, syyllistän siitä itseäni. Kukaan ei ymmärrä millaista se oli. Puhuin poikaystävälle, hän ei oikeastaan edes uskonut että minua on oikeasti kiusattu. Koska olen niin "kaunis, ihana, suosittu"...
Yhdeksän vuotta joka ikinen päivä sain kuulla vain olevani ruma, vastenmielinen, oksettava, hirviö, päälleni syljettiin, minua lyötiin, jollain tavalla myös naiseuttani loukattiin...
En voi ikinä nähdä itseäni siten kuin muut minut näkevät tänä päivänä. Olen edelleen huono, ruma, en oikeastaan edes ihminen. Pohjamutaa, hirviö.
Vaikka usein saan kuulla olevani nätti, kaunis, suloinen, mukava, ihana, en koskaan voi sitä pohjimmiltani uskoa...
En pysty puhumaan siitä kenellekään, häpeän sitä, syyllistän siitä itseäni. Kukaan ei ymmärrä millaista se oli. Puhuin poikaystävälle, hän ei oikeastaan edes uskonut että minua on oikeasti kiusattu. Koska olen niin "kaunis, ihana, suosittu"...
Yhdeksän vuotta joka ikinen päivä sain kuulla vain olevani ruma, vastenmielinen, oksettava, hirviö, päälleni syljettiin, minua lyötiin, jollain tavalla myös naiseuttani loukattiin...
En voi ikinä nähdä itseäni siten kuin muut minut näkevät tänä päivänä. Olen edelleen huono, ruma, en oikeastaan edes ihminen. Pohjamutaa, hirviö.
Vaikka usein saan kuulla olevani nätti, kaunis, suloinen, mukava, ihana, en koskaan voi sitä pohjimmiltani uskoa...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Erään mun ikäisen naisen. Se on suorastaan helmi ihmisenä kun se pääsee loistamaan. Silti siitä paistaa läpi niin paljon se miten se on joutunut kärsimään elämänsä aikana erilaisuutensa vuoksi.. vielä yli kakskymppisenäkin.
Jokatapauksessa se on kauneimpia naisihmisiä joita tunnen ja erittäin hyväsydäminen, mutta sillä tavalla erilainen että juuri nuoruudessa pentujen keskuudessa sellaiset ihmiset joutuu helposti kiusatuksi...
tiedän ite täsmälleen mitä se on joutunut kokeen koska oon ite samalla tavalla "erilainen persoona", tosin miespuolinen enkä niin hirvittävän kaunis kylläkään ;D
Moi,
Minäkin olin koulukiusattu enkä ole vieläkään päässyt yli kiusaamisesta. Minua nälvittiin varsinkin yläasteella monilla tavoilla ja jouduin kärsimään jopa fyysisestä väkivallasta, vaikka olen nainen. Asian ajatteleminenkin tuottaa edelleen suurta häpeää.
Kiusaamisen vuoksi olen nykyään edelleenkin sosiaalisesti epäluuloinen. Uskon ihmisten pitävän minua huonompana ja nauravan minulle selän takana, vaikka se ei varmastikaan ole totta. Minun on hankalaa myös luoda uusia ihmissuhteita, koska en uskalla tehdä aloitteita ystävyyden suhteen. Pelkään niin kovasti, mitä muut minusta ajattelevat ja että minut torjutaan.
Vertailen itseäni muihin ja koen huonommuutta. Tunnen olevani hiljainen ja olenkin. Se ahdistaa. Haluaisin päästä tästä riippakivestä eroon mutta se vain pysyy mukana.
Minäkin olen erittäin kaunis, kultainen ja mukava nainen. Kiusattu kai, koska olin niin kovin hiljainen enkä osannut pitää puoliani.
Hiljaisuus ei ole yhtään paha asia, jos olet muuten mukava ihminen. Ite ainakin tykkään suht hiljasistaki kavereista, ihan mukava vaikka sellanen käy kylässäkin, ei sitä tartte ihmeitä puhua.
Ei kannata kuvitella että vähäsanaisuus viestisi jotenkin tylyyttä tai epäkohteliaisuutta, kyllä koko olemus viestii ihmisestä paljon.
Sitä paitti erittäin monille tyypeille sopii juuri hiljaisuus, eivät he ole omia itsejään jos väkisellä yrittävät olla äänessä.
Kiitos kaikille vastauksista. Minä olen nähnyt muutamaa kiusaajaani silloin tällöin kadulla, baarissa, kaupassa. En tunne olevani heitä huonompi. En pelkää heitä, en enää.
Päässäni on aina vain se hullu ajatus uusia ihmisiä kohdatessani: Olen huonompi, olen erilainen, he nauravat minulle selän takana.
Minäkin olen aina ollut hiljainen. Jotkut ihmiset luulevat sen olevan ylpeyttä, luulevat etten pidä heistä. Kunpa osaisin kertoa ettei asia niin ole.
Häpeän sitä että olin kiusattu... Vaikka kiusaaminen ajoi mut jo teini-iässä vakavaan masennukseen ja olen käynyt psykologien luona, en ole heille ikinä maininnut asiasta sanallakaan. En oikeastaan kenellekään muullekaan. Olen vaiennut ja ollut kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut. Niin haluaisinkin, pyyhkiä vain ne kaikki kärsimyksen vuodet elämästäni pois, olla niin kuin niitä ei olisi olemassakaan. Parille ystävälle olen asiasta puhunut, ja poikaystävälle tosiaan maininnut. Se puhuminen asiasta on vain niin häpeällistä ja vaikeaa, meinaa vain tulla itku samantien. Ja kuinka sitä häpeääkään...
Kauheimpana mun mielessä ei ole fyysinen väkivalta, ei edes sanallinen. Kaikkein eniten on jäänyt mieleen se päälle sylkeminen. Sehän minä olin, en ihminen, vaan jonkinlainen sylkykuppi, roska-astia, pelkkää saastaa.
Sanallinen väkivalta tulee hyvänä kakkosena. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, hah... Olisivatpa vain hakanneet minua vaikka joka päivä, se henkinen väkivalta oli tuhat kertaa pahempaa.
Moi
Minuakin on kiusattu kans ja jotenkin tuntuu, että pääsin siitä yli jo jonkin aikaan, mutta armeijasta kotiuduttua jouduin pysähtymään hetkeksi ja kaikki kuona jotenki tuli vaa pinnalle ja se kävi yhtäkkiä. Vaivuin masennukseen.
Olen sosiaalinen urheilullinen sydämmellinen nuori mies. Suurin osa kavereista pitää minua suosittuna pirteänä itsevarmana tyyppinä. Tosiasia on kuitenki tämä: rääkkään itseäni joka päivä henkisesti, ajattelen jatkuvasti hetkellisen hyvän tunteen tullessa "hei ei tää oo normaalii mun pitää kärsiä emmä saa iloita" tilanne on mennyt välillä niin sietämättömäksi että olen tehnyt itselleni fyysisestikin pahaa alan vihata itseäni yhä enemmän koska mietin että itse olen tämän takana. Tottahan se on että kaikki lähtee minusta, mutta jotenkin tuntuu että oon ihan hukassa. En ikinä vois kuvitella että tekisin itsaria mutta fakta on se että asia on käynyt usein mielessä. Tyttöystävä ja rakas perhe pitävät minua pinnalla vielä mutta en tiedä jaksanko tätä henkistä helvettiä kauaa enää. Auttakaa pliis?
Mulla vähän samajuttu ainoa vaan, että armeija on vielä edessä. Ei oo oikeen sisäistä motivaatiota elää, perhe on ainoa, joka pitää pinnalla. Kaikki sanoo, että puhuminen auttaa, menis vaikka psykologille. Helpommin sanottu kuin tehty.
Mä oon aina ajatellu, että en mee itkemään kenellekkään muulle mun asioista ja että pystyn itte kestämään vaikeudet, mutta asiat vaan tuntuvat menevän jatkuvasti huonompaan suuntaan, joten olen harkinnut esim. psykologille menemistä, ehkä sunkin pitäis.
Minuakin kiusattiin ala-asteella. Se johtui luultavasti suurimmaksi osaksi isäni arvostetusta ammatista sekä perheeni varakkuudesta. Lisäksi olin hyvin kiltti enkä osannut puolustaa itseäni. En keksi mitään muuta kiusaamiselleni: olin aivan samanlainen kuin muutkin luokkalaiseni.
Minua kiusattiin ala-asteella joskus enemmän ja joskus vähemmän. Kuutosluokan jälkeen kaikki loppui, koska lähdin eri yläastelle kuin kiusaajani. Yläasteaikana en halunnut käydä missään paikoissa missä tiesin kiusaajieni luultavasti oleilevan. En halunnut edes mennä tiettyyn kauppaan, koska tiesin kiusaajieni käyvän siellä. Perheeni ihmetteli aina kun menin kaikkiin muihin kauppoihin heidän kanssaan, mutta jäin aina autoon istumaan kun he menivät ko. kauppaan. Kerroin äitilleni tästä "fobiasta" kerran, ja hän haukkui minut oudoksi ja vainoharhaiseksi, mikä ei todellakaan tehnyt minua iloiseksi.
Yläasteen loputtua lähdin lukioon, jossa taas kohtaisin vanhat kiusaajani. Mietin ysiluokan lopulla, että jos minua taas alettaisiin kiusata. Luulin jo yläasteella, että olin päässyt kiusaamisen ohi, mutta en todellakaan ollut. Veljeni sanoi, että ei lukiossa enää ole minkäänlaista kiusaamista. Onneksi minua ei alettu taas kiusata. Kiusaajani ovat varmaankin viisastuneet, tai ehkä pelkäävät minun mielenterveyttäni... En tiedä. Lukioon lähti yläasteen jälkeen vain yksi neljästä hyvästä ystävästäni, ja hänkin vuoden jälkeen jätti lukion kesken ja lähti toiseen opinahjoon. Silloin en enää puhunut lukiossa, välitunneilla tai muutenkaan, kenellekään muulle en muuten puhunut kun yhdelle tuttavalle. Puhuin tunneilla aina silloin kun piti, ryhmätöissä jne. En kuitenkaan vapaaehtoisesti alkanut enää luoda uusia ystävyyssuhteita. Suurin osa fiksun tuntuisista ihmisistä olivat kavereita entisten kiusaajieni kanssa, jolloin en missään nimessä halunnut olla heidän kanssa tekemisissä. Olin yksin, en saanut lukiosta yhtään uutta kaveria. Luultavasti vanhat ala-asteajan luokkalaiseni pitivät minua jotenkin vinksahtaneena, enpuhunut kenellekään jne, ala-asteella puhuin, olivathan he 6 vuotta samalla luokalla. Mutta en minä enää ala kaveeraamaan tai edes vaivaudu puhumaan vanhoille kiusaajilleni.
Olen huomannut, että koulukiusaamiseni on muokannut loppujen lopuksi käyttäytymistäni. Olen päässyt viimein 7 vuoden jälkeen kiusaamiseni pelosta eroon (uskallan kulkea paikoissa, joissa kiusaajani voisivat olla eikä heidän näkemisensä herätä minussa ahdistuksen tunteita tai mtn.). En puhu ihmisille, koska pelkään että joudun torjutuksi, mitä tapahtui ala-asteella. Lapsi on hyvin herkkä, ja kiusaaminen sattuu eniten lapsiin. Olen mieluummin hiljaa, puhun ainoastaan ihmisille jotka vaikuttavat kunnon tyypeiltä, jotka vaikuttavat fiksuilta ihmisiltä, en halua ottaa kontaktia kenekään epämiellyttävän ihmisen kanssa.
Eniten tässä kiusaamisasiassa minua loukkaa äitini mielipide. Minua KIUSATTIIN ala-asteella, äitinikin tiesi sen. Nykyään kun muistutan jotain siitä, että ala-asteella minua kiusattiin, äitini vähättelee asiaa. Se loukkaa minua todella syvästi. En voi uskoa, että äiti ei muka muistaisi kuinka minä melkein aina tulin kotiin itkien, koska minua loukattiin ja satutettiin! Äiti sanoo, että olen vain ollut liian yliherkkä, ja että ne kiusaajani, jotka ovat yläateaikanaan joutuneet jopa koulukotiin hirveän käytöksensä takia, olisivat olleet tavallasia, kilttejä lapsia. MINÄKÖ MUKA OLIN YLIHERKKÄ!? Myönnetään, että olin hyvin kiltti, mutta en minä KOSKAAN ole loukkaantunut hyvin turhasta asiasta. Myönnetään sekin, että nyt kun jälkeenpäin ajattelen asioita, joista olin loukkaantunut, ne tuntuvat hyvin lapsellisilta: MUTTA KYSEISELLÄ HETKELLÄ MINÄ OLIN LAPSI, LAPSEN AJATTELU EI OLE SAMALLA TASOLLA KUIN AIKUISELLA!!! Tuntuu kuin äiti oikeastaan häpeäisi, että yksi hänen lapsistaan on koulukiusattu, heikko, luuseri. Tuntuu kuin hän haluaisi peittää silmänsä. Se loukkaa minua liikaa. Vihaan äitiäni tässä asiassa.
Olen päässyt muuten koulukiusaamisestani yli. Ennen tunsin huonommuudentunnetta, nyt taas pidän itseäni paljon parempana kuin kiusaajani. Sehän on totta, olen aina ollut parempi kuin he, senhän takia he varmaan minua alkoivat kiusaamaankin.
"Arvet kertovat, että menneisyys oli totta" on viisas lausahdus jonka olen kuullut. Olen päässyt kiusaamisestani yli, se ei ole enää täysipäiväisesti mielessäni, mutta tulen muistamaan sen aina. Se on jättänyt minulle arven.
Toivottavasti pääset koulukiusaamisestasi yli. Kiusatut ovat aina parempia ihmisiä kuin kiusaajansa. Minun tapauksessani, kiusaajiani hakattiin yms. heidän omissa perheissään, heillä oli siis omia ongelmia. He purkivat pahaa oloaan minuun, syyttömään osapuoleen. Sinä et todellakaan huonompi ihminen kuin ne kiusaajasi. Kiusaajasi ovat pelkkiä nollia, luusereita, he eivät ole mitään.
(Kirjoitukseni on aika pitkä ja vaikuttaa varmaan hullun kirjoittamalta, mutta en ole koskaan oikein päässyt avautumaan kiusaamisestani, koska kiusaamistani vähäteltiin.)
Mua on aikoinaan kiusattu työpaikalla pomon toimesta. näitä työpaikkoja oli peräti 2. Se sai minut ajattelemaan että itsessäni täytyy olla joku vika kun 2 työpaikan pomot kiusasivat. Aina kun pääsin työhaastatteluun asti, niin sain paikan. Työ vaikutti mukavalta ja koulutustani vastaavalta ja pomokin oli o.k. Mutta kun koitti ensimmäinen työpäivä, niin pomo paljastuikin täydelliseksi hirviöksi. Toisessa näistä työpaikoista viihdyin 3 kk ja toisessa 2 vuotta. Sitten sairastuin vakavaan masennukseen ja nyt olen eläkkeellä 39-vuotiaana. Kiitti vaan pomot, minulla olisi ollut paljon annettavaa työpaikassani. Menetitte hyvän tyypin. Olen ikuisesti katkera, vaikka yritän ajatella muuta.
34 vuotta sitten ja sillä on edelleen vaikutusta. Kiusaaminen ei unohdu koskaan.
Minua auttaa jos saan keskustella jonkun "ammattilaisen" kanssa näistä asioista ja yleensäkin eri asioista ja tunteistani. Minulla ei ole ystäviä koska luottamus ihmisiin on mennyt.
Minuakin kiusattiin yläasteella. Siihen ei liittynyt fyysistä väkivaltaa, mutta sitä enemmän ilkkumista, haukkumista. Kaikista vaikeinta oli kestää sitä, kun olin näkymätön koko koululle. Tuntui aina pahalta kun kukaan ei koskaan tervehtinyt tai huomannut mitenkään. Osa opettajistakin otti tämän linjan. Näkymättömyydessä oli hyviäkin puolia, mutta koska tuolloin elämästäni lähti monta minulle tärkeää ihmistä lopullisesti, olisin ollut iloinen edes yhdestä tervehdyksestä.
Olen aina ollut hiljainen ja itsekseni viihtyvä. Nykyisin minun on vaikea kohdata ihmisten katseita ja luoda ystävyys suhteita. Pelkään hylkäämistä ja luottamukseni on kiven takana. Koulussa itsearviointini menee aina alakanttiin ja häpeä sitä jos minua kehutaan. En osaa ottaa vastaan kiitosta enkä kannustusta. Nykysin haluaisin vain olla näkymätön, se on paras suoja heikolle itsetunnolle.
vuotta. Päiväkodissa, koulussa jopa psyk. sairaalassa. Joka paikassa. Päälleni ollaan yritetty sylkeä, ollaan haukuttu ja luultu minusta kaikkea loukkaavaa. Rumaksi ollaan haukuttu ja sanottu koko elämäni ajan. Minuakin tärisyttää yleisillä paikoilla, muistan joka päivä kun eilisen päivän miten minua ollaan kiusattu. Kiusaamisen takia minulla on välillä dissosiatiivisiä oireita. En jaksa tätä elämää.
Kunpa ihmiset ymmärtäisivät millaista on joutua kiusatuksi. Niin monet vain sanovat: "Älä välitä" tai pitävät yliherkkänä.
Millaista se olikaan nousta ylös joka aamu ja lähteä kouluun tietäen että siellä on helvetti vastassa, joka ikinen päivä. Minnekään ei päässyt pakoon, kiusaajat olivat kaikkialla. Käytävillä, pihalla, luokassa, kymmeniä ihmisiä jotka nauravat sinulle, tönivät, sylkevät päällesi, huutavat, pilkkaavat. Joka päivä, joka hetki...
Päälleni syljeskeltiin tunnillakin jos satuin istumaan kiusaajien edessä. Keskity siinä sitten vaikka matematiikkaan kun koko ajan selkääsi ja hiuksiisi satelee räkäklimppejä. Ja opettajat... eivät sano mitään. Eivät tee mitään.
Lopulta vain ottivat minut puhutteluun kun arvosanat olivat laskeneet ja lintsaamista tapahtunut liikaa. Niinpä niin. Miksiköhän?
Opettajat pelkäävät kohdata kiusaamisen. Minunkin kohdallani sanottiin epäsuorasti, että kiusaaminen oli omaa syytäni koska olin se luokan hiljainen ja ujo tyttö. Se satutti lähes yhtä paljon kuin itse kiusaaminen.
Tuntuu opettajille olevan helpompaa syyllistää kiusattu, kuin tehdä asioille oikeasti jotain. Kiusattuja siirretään eri kouluihin, pidetään puhutteluja arvosanojen laskusta, lintsaamisesta... Kiusaajille saatetaan sanoa että älkäähän nyt viitsikö. Siinä kaikki.
Kiusattua rangaistaan ja syyllistetään, "mitäs olet tuollainen"...
Tohon kiusaamiseen pitäs oikeesti puuttua enemmän. Lapset jotka just on herkimässä kehitysvaiheessa kokee kovan kolhun itsetuntoonsa ja minä kuvaan. Ja sit et mitä siit voi seurata myöhemmäs vaiheessa, kelatkaapa jotain Auvistakin.
Oli outo tunne yläasteel ku olin ikäänku puhjennu kukkaan, ku olin aina saanu kuulla olevani ruma ja "kukaa ei mua halua" jne. Nii tuli vähä sellanen fiilis et mitä ihmettä voinko MINÄ olla oikeesti haluttu? No mut tottakai sit siitäki et on nätti nii aletaan kiusaa. Mua haukuttiin ilkeään sävyyn nukeks ja barbiks, ja vanhemmat tytöt huomautteli vaatteista ja huuteli perään. Vihasin ulkonäköäni edelleen vaikka olin sievä kun mikä. Olin herkkä ja kiltti enkä osannut sanoa ei ja sitä käytettiin hyväksi. Olin totally lost.
Ku oon nyt ollu ihan romuna ja kokenut elämänmuutoksen, nii lähiaikoina oon alkanu pohtii yhteyksii näihi tapahtumii ja siihen miks oon oikeesti tällanen. Mul ei omast mielest oo huonoa itsetuntoa, mut kärsin kuitenkin semmosest alemmuudentunteesta muita kohtaa.
Jotenkin kyl on alkanut nyt tuntuu, et ku oon pohtinut asioita sekä puhunut niistä. Oon kokenu oivalluksia ja jotenki oon muuttunut henkisesti. Must on tullu rohkeempi ja uskonki et ku oon saanu käsiteltyy ihan loppuu asti noi kokemukset nii noi lopulta ne vaa vahvistaa mua. Enkä tosiaa oo yhtää sen huonompi ku kukaa muukaan.
Elikkäs kyl mä uskon et noist voi päästä eroo. Pitää vaa ymmärtää se, että ku joku kiusaa nii sil itellää ei oo kaikki kunnossa, ei se oo tejän vika! Ja puhuminen on tosi tärkeetä, ku keskustelee asioista, nii se voi avartaa oikeesti aika paljon mieltä. Tsemppiä kaikille!!
"Kiusaamisen vuoksi olen nykyään edelleenkin sosiaalisesti epäluuloinen. Uskon ihmisten pitävän minua huonompana ja nauravan minulle selän takana, vaikka se ei varmastikaan ole totta. Minun on hankalaa myös luoda uusia ihmissuhteita, koska en uskalla tehdä aloitteita ystävyyden suhteen. Pelkään niin kovasti, mitä muut minusta ajattelevat ja että minut torjutaan."
Sama täällä, olen kolmekymppinen mies, sinkkuna juuri koulukiusaamisen aiheuttamien arpien vuoksi, tuntuu etten vaan pääse yli menneistä. Minua ei oikein kukaan tahdo haluta, varsinkaan paikkakunnalla jossa tällä hetkellä asun.
Minä koen menettäneeni uskon ihmisiin.. Kun vielä seurustelin narsistisen miehen kanssa pitkään loppui uskoni ihmisiin ihan kokonaan. Tuntuu että joka paikassa on tunteettomia kusipäitä. Olen myös huomannut että jos et varo niin olet vaarassa muuttua itse samanlaiseksi. Siksi pitää jatkossa valita seuransa tarkoin, eikä viettää aikaa esim. missään netin keskustelupalstalla jossa on myös niitä kusipäitä aika paljon.. Onneksi on olemassa myös oikeasti normaaleja, hyväsydämisiä ja fiksuja ihmisiä.. Pitäisi vain löytää heidän pariin.
kyllä se on alentanut niin, että tänäpäivänä (33v iässä) ei kykene enää luottamaan ihmisiin LAISINKAAN. ollaan erakkona hamaan loppuun asti.
henkinen väkivalta on kaikista pahin.
myöskin perheessä tapahtunutta.
Niinpä... miten sen kaiken voisi unohtaa? No ei mitenkään. Ala-aste, yläaste, lukio... samat pärstät vuodesta toiseen, samat idioottimaiset vitsit. Naurua, pilkkaa, mulkoilua, tönimistä... Viesti tuli kyllä perille!
Siitä on jo kauan. Silti se kulkee aina mukana, syvällä selkäytimessä. "Olet nolla, haiseva rumilus, mene ja tapa ittes!" Ja se näkyy taatusti ulospäin. Ihmiset karttelevat edelleen. Kukapa nyt luuserin seurassa haluaisi olla?
Pelkään ihmisiä, varsinkin itseni ikäisiä sekä nuorempia. En luota kehenkään. Joku kehuu kätteni töitä/jotain ulkonäössäni, tulen heti epäluuloiseksi. "Ei se sitä tarkoita! Menee nurkan taa ja nauraa muiden kanssa, mikä idiootti! Niinhän ne aina tekivät koulussakin, ihan jatkuvasti!" Kukaan ei taatusti tarkoita mitään hyvää. Mietin ja analysoin jokaikistä katsetta jonka saan, jokaista sanaa joka minulle sanotaan...mitä ne vihjailee...? Ihan sairasta, tiedän!
Onko siitä seurannut mitään hyvää? No ainakin olen kasvanut itsenäiseksi. Uskallan tehdä itse omat päätökseni, kukaan ei minun päätäni käännä. En pelkää mennä yksin paikkoihin, jännitän juu, mutten pelkää. Ei ole vara pelätä, jos aikoo yrittää jatkaa elämäänsä. Ja minä olen päättänyt jatkaa, ihan vaan v...uillakseni niille!
Aion mennä eteenpäin päivä kerrallaan, nauttia elämän pikkuruisista asioista, lintujen laulusta, lempeistä kesäöistä, villasukista ja suklaasta... Helppoa ei ole, mutta yritetään nyt.
Minuakin on kiusattu ja kiusaaminen johti omalla kohdalla masennukseen, ahdistukseen ja paniikkihäiriöön. Nyt minulla on lääkitys mutta niitä arpia ei pelkillä lääkkeillä paranneta. En osaa sanoin kuvailla kuinka paljon vihaa sisälläni on näitä kiusaajiani kohtaan.
Voi kun jokainen ihminen osaisi miettiä muidenkin tunteita ja ymmärtäisi ettei toiselle saa aiheuttaa pahaa oloa.
Mutta sehän vaan kertoo että näillä kiusaajilla ja syrjijillä on itsellään huono itsetunto ja ongelmia oman itsensä kanssa. Mutta mikään oma ongelma ei oikeuta kiusaamaan toista ja satuttamaan!! Vanhempien pitäisi jo lapsesta asti opettaa että kiusaaminen on väärin ja se saattaa aiheuttaa toiselle elinikäisiä ongelmia.
Mutta tänä päivänä voin vain nauraa heille jotka ovat minua kiusanneet sillä suurin osa työskentelee mäkkärissä tai ei missään vaan asuvat vielä kotona vailla tulevaisuutta, minulla sen sijaan on tulevaisuus ja unelmia!
Mun mielestä jokaiselle netti pas ka hörvelölle toisten ihmisten kotien
kyttääjille pitäisi valtion toimesta kustantaa pakollinen laitoshoitojakso ja
tarvittaessa siellä lobotomia. Tarkoitan nyt tällä näitä tähän pas ka nettiin ja
siihen vähääkään liittyvään pas ka teknologiaan osallisia rikollisia, jotka
sitten kaappailevat näitä laitteita haltuunsa ja muuttavat ne itsellensä käyttöön
näiden toisten ihmisten kyttäämiseen niiden koteihin ja muualle.
Olivat sitten organisaatiokyttäreitä tai muuten vain netti pas ka hörvelöitä.
Tossa kyllä tulee jo heti eturistiriita kun ne organisaatiokyttärit on mikä minkäkin
valtion leivissä, niille maksetaan palkka ko. maan veronmaksajien rahoista.
Mutta laitokseen vaan riitävän pitkäksi aikaa nupin liuotushoitoon, pakolliseen,
lopputuloksena yksilö joka ei enää kykene lisääntymään eikä tekemään enää
entisiä pas ka vinkeitään. Multa ei sääliä tipu näille.
Jumala armahtaa, minä en.