Tahdon todella tietää vastauksen tähä omituiseen ilmiöön minkä olen huomannut jo aika monen odottajan kohdalla aiemminkin. Onkohan muilla samoja fiiliksiä?
Minulla on aika laaja kaveripiiri ja pystyn heti nimeämään toistakymmentä minun tuntemaani naista ketkä odottavat nyt vauvaa, lasketut ajat jatkuvat aina lokakuulle asti. Olen huomannut samoja piirteitä lähes jokaisessa, ja nämä piirteet jakautuvat kahteen eri ryhmään. On niitä, jotka ovat yrittäneet vauvaa tosissaan ja sitten niitä (minut mukaan lukien) joille raskaus oli yllättävä, mutta tervetullut "vahingonlaukaus".
Niin miksi olen huomannut että ne, jotka sitä vauvaa ovat todella suunnitelleet, valittavat joka käänteessä pienestä vihlaisusta ja jaksavat mainostaa joka yhteydessä sitä "kun on tämä maha tässä" (ikään kun kukaan ei sitä huomaisi). Kun taas ne toiset, joille raskaus oli yllätys, ovat suhteellisen hiljaa ja ovat elämänsä kunnossa enkä ole huomannut kenelläkään mitään kummoisia oireita?
Kuuntelen päivästä toiseen odottavan työkaverini marinaa ja oikkuja jolloin muut työntekijät (joilla ei ole vielä lapsia) ovat tulleet minulta kyselemään että onko tuo oikeasti noin hankalaa tuo odottaminen.
Minun mielestäni ei. Oireeni loppuivat viikolla 8 ja sen jälkeen en enää ole edes tuntenut olevani raskaana. mieheni toisinaan kyseleekin että onkohan kaikki varmasti kunnossa kun en puhu juurikaan tuntemuksistani mutta totean vain useimmiten että voin aivan mainiosti. Niin kuin useimmat tuntemani, jotka eivät myöskään ole vauvaa suunnitelleet.
Olenko siis tunnevammainen vai miksi en jaksa hehkuttaa tätä tynnyrimahaani? Olen todellakin enemmän kuin iloinen tulevasta pienokaisestani ja salaa toivonkin että tulisi jo pois masusta että saan nähdä hänet. Mutta en koe tarvetta julistaa sitä mitenkään erityisemmin.
Onko niin, että ne jotka oikeasti vauvaa ovat pidemmän aikaa tahtoneet, ovat asiaan sitten niin paljon enemmän perehtyneet ja tietävät että mistä nykäisystä ja vihlaisusta kannattaa pitää meteliä jotta muut ymmärtävät päästää hänet vähemmällä esim. työnteon suhteen? Ja että koska ovat asiaa jo niin pitkään pohtineet niin haluavat julistaa onnensa koko maailmalle kun on vihdoin tärpännyt? Toisinaan hermoilen turhaan työkaverini masujuttuja mutta kai meitä odottajia on sitten vaan niin joka junaan?
Miten teillä, oletteko intoilijoita vaiko rauhallisempia tämän asian suhteen? Oliko vauva suunniteltu vai ei? Kenties esikoinen (puhun nyt nimenomaan esikoisten odottajista). Olisi mukava kuulla! :)
Minulla on aika laaja kaveripiiri ja pystyn heti nimeämään toistakymmentä minun tuntemaani naista ketkä odottavat nyt vauvaa, lasketut ajat jatkuvat aina lokakuulle asti. Olen huomannut samoja piirteitä lähes jokaisessa, ja nämä piirteet jakautuvat kahteen eri ryhmään. On niitä, jotka ovat yrittäneet vauvaa tosissaan ja sitten niitä (minut mukaan lukien) joille raskaus oli yllättävä, mutta tervetullut "vahingonlaukaus".
Niin miksi olen huomannut että ne, jotka sitä vauvaa ovat todella suunnitelleet, valittavat joka käänteessä pienestä vihlaisusta ja jaksavat mainostaa joka yhteydessä sitä "kun on tämä maha tässä" (ikään kun kukaan ei sitä huomaisi). Kun taas ne toiset, joille raskaus oli yllätys, ovat suhteellisen hiljaa ja ovat elämänsä kunnossa enkä ole huomannut kenelläkään mitään kummoisia oireita?
Kuuntelen päivästä toiseen odottavan työkaverini marinaa ja oikkuja jolloin muut työntekijät (joilla ei ole vielä lapsia) ovat tulleet minulta kyselemään että onko tuo oikeasti noin hankalaa tuo odottaminen.
Minun mielestäni ei. Oireeni loppuivat viikolla 8 ja sen jälkeen en enää ole edes tuntenut olevani raskaana. mieheni toisinaan kyseleekin että onkohan kaikki varmasti kunnossa kun en puhu juurikaan tuntemuksistani mutta totean vain useimmiten että voin aivan mainiosti. Niin kuin useimmat tuntemani, jotka eivät myöskään ole vauvaa suunnitelleet.
Olenko siis tunnevammainen vai miksi en jaksa hehkuttaa tätä tynnyrimahaani? Olen todellakin enemmän kuin iloinen tulevasta pienokaisestani ja salaa toivonkin että tulisi jo pois masusta että saan nähdä hänet. Mutta en koe tarvetta julistaa sitä mitenkään erityisemmin.
Onko niin, että ne jotka oikeasti vauvaa ovat pidemmän aikaa tahtoneet, ovat asiaan sitten niin paljon enemmän perehtyneet ja tietävät että mistä nykäisystä ja vihlaisusta kannattaa pitää meteliä jotta muut ymmärtävät päästää hänet vähemmällä esim. työnteon suhteen? Ja että koska ovat asiaa jo niin pitkään pohtineet niin haluavat julistaa onnensa koko maailmalle kun on vihdoin tärpännyt? Toisinaan hermoilen turhaan työkaverini masujuttuja mutta kai meitä odottajia on sitten vaan niin joka junaan?
Miten teillä, oletteko intoilijoita vaiko rauhallisempia tämän asian suhteen? Oliko vauva suunniteltu vai ei? Kenties esikoinen (puhun nyt nimenomaan esikoisten odottajista). Olisi mukava kuulla! :)
Vastaukset 28
Vanhimmat
Se voi olla jännityksestä aiheutunutta vatsakipua mitä valittavat. On hyvin yleistä ja kivuliastakin
mutta on hyvin omituista että se alkaa heti viikolla 5 ja kestää lapsen syntymään asti? Kyllä minuakin nipistää mutta en valita kun tiedän että se kuuluu asiaan. Ei tainnu alkuperäsen pointti olla ihan tuo.
Olen miettinyt tuota ihan samaa asiaa. Itselläni on menossa jo rv 41, ja fyysisesti voin hyvin. Toki päivittäinen imuroiminen ja liikkuminen illalla kostautuu selkäkivuiksi mutta muuten voin hyvin.
Sitä odottaa kyllä, millonhan se lapsi sieltä ulos tulisi. Itse olen niin kärsimätön kun lasketut ajat on ohitettu jo. Tunnen oloni "tukalaksi" vain psyykkisesti, koska olen ihan varmasti psyykannut itseäni että oloni olisi tukala. Vaikea selittää mitä tarkoitan, mutta jos laskettu aika ei olisi mennyt vielä en varmasti tuntisi oloani näin "tukalaksi" (mitä se ei siis todellakaan vieläkään ole, mutta kuvittelen vain tuon LA:n mentyä). Ehkä ymmärsitte pointin :P
Minulla on koko raskauden ajan ollut keskikokoa suurempi vatsa. Vauvan painoa onkin tarkkailtu, mutta normaalikokoinen poika olisi tulossa. Ei sit vaan tiedä, mistä tämä älyttömän kokoinen vauvamaha on tullut.
Minulla on yksi ystävä, joka on kohta puolessa välissä raskauttaan. Hän on jo ennen raskauttaan ollut ihan liiankin laiha, eikä vauvamahaa näy edes vielä. Silti hän puhuu koko ajan mahan kasvusta, kuinka se alkaa olee tiellä ym ym.. Vaikka itse olen omin silmin nähnyt, että yhtä laiha tytteli on vieläkin. :) Hän myöskin valittelee selkäkipuja (jotka johtuvat siis raskaudesta!!) ja kaikennäkösiä muitakin ongelmia on hänelle jo kertynyt. Vauva opuksesta kun katsoin hänen viikkojaan, olisi hänen vauvansa n. 220g painava, joten painaako sen kokoinen vauva jo niin paljon että tuottaa selälle ongelmia?
Itseäni kun mietin, alkoi selkävaivat tulemaan tässä rv30 jälkeen. Jolloin vauvalla siis oikeesti olikn jo kokoa.
Tätä kirjotustakin voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta taidanpa lopettaa lyhyeen.
Pointtina vain se, että tosiaankin; he ketkä yrittämällä yrittävät raskautua ja siinä onnistuvat kuvittelevat raskauden olevan paljon vaikeempaa ja kivuliaampaa kun mitä se oikeesti on. Kokemusta kuitenkin itseltäkin löytyy, ja tasan tietää mitä kipuja ym se tuo mukanaan. :)
Tottahan se on että jokaisen raskaus on erilainen, ja tuntemukset erilaisia mutta kyllähän sitä nyt järjelläänkin voi ajatella että 200 gramman "lisäpaino" ei taida ihan selälle vielä pahaksi olla. :)
Mutta kukin tyylillään...
Se selkäkipu johtuu nivelien ja rustojen hormonaalisista muutoksista ja löystymisistä, ei vauvan painosta!!!! Häpyliitoskivutkin voi alkaa jo tosi varhain ja siinä ei vauvan painolla tai asennolla ole mitään virkaa.
Jokainen on yksilö. Eiköhän se johdu ihmisestä itsestään se esittämisen tarve.
Meille on tulossa yllätysvauva, oon nyt 26. viikolla. Olin vielä ihan terve viikolla 5 :) Ja olin sitä vielä viikolla 10. Mutta noin viikosta 15 eteenpäin mahani on ollut todella kipeä, koko ajan. Ja valitan siitä myös. Syy on yksinkertainen: sitä pitää varoa koko ajan ja pienet liikkeetkin aiheuttavat automaattisesti (ja tahtomattakin) sen, että tulee sanottua "aih" "äh" "auts". Eikä tässä ole kyse mistään feikkaamisesta ja itsensä esille tuomisesta vaan siitä, että viimeiset 3 kk ovat olleet minulle kivuliaita ja tuskin tämä tästä helpottaa vasta kuin synnytyksen jälkeen.
Eli minuakin nipistää ja tiedän että se kuuluu asiaan. Huolimatta siitä että sinä pystyt olemaan kertomatta kivuista muille, minä en. Siksi että kipuni ovat silloin tällöin melkoiset ja huuto pääsee ihan tahtomattaankin!!!
Itse olen miettinyt asiaa niin, että ne, jotka todella paljon vauvaa toivovat, tuntevat paljon myös ns. valeoireita. Tästä todistaa se, että ennen menkkojen poisjääntiäkin tunnetaan kauheasti oireita, mutta sitten testi onkin aikanaan negatiivinen. Mieli tekee niin sanotusti tepposet.
Jotkuthan ovat myös tietämättään raskaana pitkäänkin ja varmasti jos olisivat raskaudesta tienneet, niin olisivat ehkä jotkut tuntemukset tulkinneet raskausoireiksi, mutta koska eivät raskaudestaan olleet tietoisia, niin erilaiset oireet selitettiin muina vatsakipuina, työväsymyksenä, flunssana jne.
Itse odotan ensimmäistäni, viikkoja ilm. 5 5. Liikaa olen palstoja lukenut, sillä olen "vakuuttunut" tuulimumasta tai muusta ongelmatilasta, sillä oireita ei ole "tarpeeksi" tai ne ovat vähentyneet. Hölmö olen. Nauttia vaan pitäisi.
Tekstisi oli täyttä potaskaa.
Pitääkö siitäkin olla kateellinen jos jollekin syntyy toivottu lapsi ja itselle vahinko! Sano suoraan näille tympeille tyypeille jos ovat niin rasittavia.
Eikö naisten kateudella ole mitään rajoja?
Mulle syntyi monta vuotta yritetty ja odotettu vauva, ja voin hienosti koko raskausajan. Että ei voi yleistää.
Harmi jos tekstin pointti meni sinulta ohi. En yleistä vaan kysynkin että onko se todella niin kun olen itse lähipiiristäni havainnut?
Siksi kysyinkin asiaa muilta. En ymmärrä miten voin olla kateellinen muiden kivuista ja marinoista. Miten voin olla kateellinen jos muut ovat väen vängällä yrittäneet ja itselleni tuo siunattu tila tuli muuten vain, tilaamatta. Eikö ihmisten pitäisi olla kateellisia minulle? Vaikken tahdo että ovat. Tämä on maailman luonnollisin tila, ja varmastikin ainutlaatuisin ja ihanin hetki elämässä, miksi siitä pitää valittaa?
Eiköhän nämä tahtomattaan raskaaksi tulevat ole niitä jotka eivät tunne ovulaatiota tai ajattele yhtikäs mitään, ehkäisyä ainakaan... huomaavat olevansa raskaana vasta 30. viikolla ja ovat ihmetelleet kun vauva potkinut jo 10 viikkoa mahassa. Luullen ilmavaivoiksi.
Hetkinen hetkinen hetkinen. Itse voin omalta kohdaltani todeta että kahden ehkäisyn läpi päässeenä tämä lapsi on enemmän kuin tervetullut jos noin kova hinku on maailmaan. Siinä vaiheessa ei tietääkseni ole ovulaatioilla merkitystä mutta sen verran voin todeta etten itse ole todellakaan tietoinen milloin sellainen mahtaa olla, kierto kun on epäsäännöllinen.
Tunnistin toki raskausoireet ja osasin ihmetellä niitä aikani ennen kuin tein sen testin, sen jälkeen olen todennut että näin kävi ja siinä se. Nyt eivät oireet ihmetytä eikä sen koommin ole niitä ollutkaan.
Vaan että kysymys kuului edelleenkin että ovatko muut huomanneet mitään eroa "yllätysten" ja "tarkkaan harkittujen" välillä vai olenko ainoa? Onko se vain sattumaa? Siitä oli tekstissäni kyse ja tällaiset viestit ovat turhauttavia. Ikään kuin olisin "aivokuollut idiootti" kun olen tahtomattani tässä nyt raskaana koska en muka ymmärrä raskausoireista mitään. Ymmärrän, mutta en valita.
Sitten on vielä näitä todella omituisia tyyppejä, jotka eivät muka edes huomaa olevansa raskaana ja menevät päivystykseen vatsavaivojen takia kun synnytys käynnistyy. Todella huonosti kroppaansa kuuntelevat.
Toki alkuoireet ja pahoinvoinnit voi helposti sivuuttaa ja ajatella olevansa vaan vaikka vatsataudissa, mutta eikö muka lopussakaan huomaa mitään liikkeitä tai mahan kasvua.
että sinulle on sattunut ns. "helppo" raskaus, äläkä vaivaa päätäsi muiden oireilla.
Monet joutuvat olemaan sairaslomalla lähes koko raskauden ja saavat valitettavsti kaikki mahdolliset vaivat raskauden aikana. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, onko raskaus odotettu vai ei.
Kyllä olen onnellinen että raskaus on helppo, mutta taaskaan ei ole siitä kyse. Kyllä minuakin välillä sattuu (viikkoja 26 4) mutta en mainitse sitä ääneen vaan menen lekurille jos koen tarpeelliseksi. Mitään ihmeellisempää en asiassa nyt näe.
Ja tarkennan vielä kertaalleen että kysymys on edelleenkin minun tuntemistani ihmisistä, jotka jakaantuvat näihin kahteen ryhmään ja olen heistä todennut että ne jotka ovat jo ovulaatiopäivät tarkistaneet raskautumisen maksimoimiseksi niin he vaan todellakin valittavat enemmän.
Tästä siis kyse ja kysyn edelleen ihmisiltä että onko muut huomanneet samaa vaiko että onko nämä minun kaverini nyt vaan poikkeustapauksia! Hirveästi tämä teksti nyt on väärinymmärretty.
tiedät, että he vain valittavat enemmän? Mistä sinä tiedät heidän tuntemuksensa ja kipunsa? Toisia todellakin sattuu paljon yhteen sun toiseenkin paikkaan koko raskauden ajan. Se voi tietysti olla vaikea ymmärtää, jos itsellä kaikki sujuu hienosti ja ainoa ongelma on pieni pahoinvointi, joka sekin loppuu jo alkuraskaudessa.
Ja väännetään nyt vielä rautalangasta, ei, en ainakaan minä ole koskaan huomannut, että raskautta kovasti toivoneet ja yrittäneet jotenkin valittaisivat enemmän.
Niin, en tosiaan tiedä sattuuko heihin enemmän, mutta he nyt vain valittavat enemmän. Sattumaako lie että kaikki ovat yrittäneet lasta tosissaan. Mutta kuten alkuperäisestä tekstistä käy ilmi, he myöskin mainostavat raskauttaan enemmän eli kyse ei ole pelkistä kivuista. Mutta näin siis minun kaveripiirissäni, mutta onkin näköjään omituiset piirit minulla :)
Niin, sitä en todella tiedä sattuuko heihin oikeasti enemmän vai valittavatko muuten vaan kun haluavat olla muutenkin mahoineen joka paikassa esillä (niin kuin alun perin mainitsin, "kun on tämä maha tässä"-kommentti).
Mutta näin siis minun piireissäni, omituiset piirit totta tosiaan koska tämä todellakin on ihmetyttänyt minua pitkään. Kun sama toistuu jokaisessa suunnitellussa raskaudessa mitä minä tiedän, mutta josko he nyt sitten vaan intoilevat normaalia enemmän kun ovat intoilleet vauvaa jo ennen kuin on tärpännyt? Todellista sattumaa siis tai jotain muuta, siksi täällä kyselenkin :)
joka paikassa ja toiset valittaa toisten ihmisten oireista.Kuka on sit järkevä ja kuka ei..
sellaiset, jotka ovat pitkään yrittäneet vauvaa, ovatkin enemmän innoissaan raskaudesta ja ehkä ns. mainostavatkin sitä. (täysin eri asia mielestäni kuin tuo valittaminen) Itse olen yrittänyt pari vuotta, tuloksena yksi keskenmeno, Nyt olen sitten ihan loppurasklaudessa ja joka päivä olen kiitollinen raskaudestani ja vauvastani ja varmaankin sitten puhun siitä paljon. Mielestäni näin kuulusikin olla, että jokainen vauva olisi niin odotettu ja toivottu, että äiti ja miksei isäkin jaksaisi siitä myös iloita ihan ääneenkin.
päättäneet haluta ja saavat sen lähes heti :)
Vai ollaanko me vähemmistöä?
Ei pidä paikkansa. Minulla oli toivottu mutta ei sillä tavalla suunniteltu vauva. Ehkäisyä ei vain ollut. Mutta ei ole ollut helppo raskaus minulla. En valita mutta koville ottaa. Alkuraskaudessa usein itkin kun menin töihin kun oli niin kamala olla. Välillä olin tuupertua esim kauppaan ja silloin onneksi pieni tarmokas lapseni auttoi minua esim tavatoiden nostamisessa liukuhihnalle, kun itsellä oli täysi työ vain pysyä pystyssä. Töissä oksentelin ja voin huonosti viikoille 13-14. Väsymys oli sietämätön. Sietämätön väsymys alkoi uudelleen toisella raskauskolmanneksella, enkä välillä meinannut päästä ulos raitiovaunusta. Kauppakassien kantaminen laukaisi supistuksia. Sydämen syke on levossa usein 90-100 joten voit päätellä ettei se elimistö ihan helpolla pääse. Öisin olen ajoittain herännyt takykardiaan...syke reilusti yli 100. Alaselkä on nyt tosi kipeä. Vatsa painaa ihan kamalasti (sf onkin yli käyrien). Koko raskauden ajan olen nukkunut aivan onnettomasti. Yöt ovat katkonaisia ja tosi lyhyitä. En ole tosiaankaan voinut mainiosti koko raskauden aikana. Voi tietty vaikuttaa että olen yksin, enkä voi turvautua kenenkään apuun.
Kyllä se hyvin tai huonostivoiminen pikemminkin on elimistön voimista ja sen semmoisesta kiinni kuin noista seikoista, joita sinä toit esiin.
Minulla meni kesken edellinen raskaus, jossa voin paljon paremmin. Tässä raskaudessa, jossa alkuraskauden oireet ovat olleet massiiviset, ovat gynekologit minulla sanoneet, että lääketieteellisessä mielessä on hyvä, että oireita on paljon ja raskaita...ne ennustavat hyvää raskautta, koska hormonitasot ovat korkeita.
Koska ne jotka ovat suunnitelleet vauvaa pelkäävät että se menee pois (voi olla takana monta keskenmenoa tai lapsettomuutta) ja ovat ylpeitä mahastaan.
Ne joille on ollut vahinko eivät aina ole selvillä omista tunteistaan ja voivat "hävetä" sitä.
Mutta tietenkin kummassakin tapauksessa vauva on tärkein ja rakkain äidille, olipa suunniteltu tai ei.
Edellisen kanssa samaa mieltä tuosta, että pelko jutussa voipi olla perää..päteehän se muissakin tilanteissa kun raskaudessa. Ihminen on vaan niin kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Meillä meni 2,5vuotta, ennen kuin onnisti. Raskauteni on ollut melkein oireeton, joten en myöskään valita, kun ei ole mistä valittaa. Mutta olen yleensäkin todella avoin ihminen ja puhun asioistani paljon, joten puhun luonnollisesti myös raskaudesta. Todella paljon työkaverit yms. myös kyselevät.
Lähtökohdat näyttävät olleen erilaiset näiden ihmisten kohdalla. Olen huomannut myös samaa. Tuttaviani/työkavereita on tullut pitkän yrittämisen jälkeen raskaaksi (myös hoidoilla) ja olen todella onnellinen heidän puolestaan, että nyt vauva tulossa. Itselläni ei sen kummempaa yritystä ollut, tervetullut sitten jos tulee (ei siis mikään yllätys tai vahinko!).
Ja kyllä minä olen sen myös huomannut, että he puhuvat paljon enemmän raskaudestaan kuin minä, kaikkine vaivoineen (?) myös. Joskus tuntuu, että heidän elämästään on kadonnut kaikki muut asiat.. Mutta eipä tuo minua häiritse, joskus olisi vaan kiva puhua jostain muustakin. Mutta sitähän voi tehdä sitten toisten ystävienkin kanssa.
Täällä taas puoltoista vuotta yritystä takana ja kun hoitoihin jo valmistauduttiin, totesin, että jos joskus onnistutaan, niin en kyllä valita mistään asiasta, jos nyt vain sen lapsen saisin.
No, hoitoja ei lopulta tarvittu ja nyt ollaan odottavalla kannalla ja ei ole kyllä tullut mieleenikään koko ajan valittaa olostani muille. Tottakai vastaan rehellisesti, jos joku tiedustelee suoraan fyysistä vointiani, mutta en paljoa oma-alotteisesti tuo oloani esille. Lähinnä olen onnellinen, että merkkejä raskaudesta on:)
Olin henkisesti jo valmistautunut siihen kaikkiin pahimpaan (ettemme ikinä edes saisi lasta), joten aika pieneltä murheelta tuntuvat kuvotukset ja nippailut. Enkä todellakaan jaksa niillä muiden ihmisten korvia vaivata, saati sitten edes koko ajan selostaa omaa vointiani. Ei minuakaan kiinnostaisi raskaana olevien kavereiden ummetukset ja peräpukamat. Paremminkin voi aikansa käyttää, kuin vain valittamalla oireistaan.
Ja omassa tuttavapiirissä on myös sekä enemmän että vähemmän suunniteltuja tapauksia, kaikki ovat yksilöitä. Jotenkin tuntuu hirveältä ajatella, että täällä sitä nyt valitetaan, kun toiset puhuvat raskauksistaan liikaa.
Ja tuohon asiaan, miten tiettyjen odottajien elämästä on tuntunut kaikki muut asiat häviävän - en usko, että sitä voi ymmärtää, jos ei ole todellista lapsettomuuden pelkoa käynyt läpi. Siis oikeasti käsitellyt syvällisesti sitä tosiasiaa, ettei välttämättä ikinä voi tulla perheelliseksi. Että ei odota, ei ole vauva-aikaa, ei saa seurata lapsen kehitystä. Ei osallistuta koulun juhliin, ei saada kutsua kavereiden lasten synttäreille (säälistä) ei saada lapsenlapsia. Se tuska on jotain hyvin kokonaisvaltaista, ei vain vauvantuoksun kaipuuta näin kärjistettynä sanoen.
Kuvitelkaapa te, joille lapsen saaminen on ollut helppoa tai jopa yllätys, millaiselta tuntuisi, kun saisit tietää sairastavasi vakavaa parantumatonta sairautta, jonka kanssa joudut elämään koko loppuelämäsi. Ja kun sitten vihdoinkin saisit parannuskeinon, niin miten käyttäytyisit? Olisitko vain hiljaa, kun kaikki taas on hyvin? Varmasti osalle odottajista se oireista puhuminen tuo myös henkistä varmuutta siitä, että odotus on vihdoinkin totta. Valitetaan, mutta ei välttämättä edes huomata valittavansa, kun ollaan niin sisällä siinä uudessa olotilassa.
Näin ajattelen minä:
Työkaverini yritti kolme vuotta miehensä kanssa lasta, ja kun viimein raskautui, hän ei muusta työpaikalla enää puhunutkaan. Aina ruoka-aikaan selitti lapsille (päiväkodissa olimme töissä), että nyt pitää ruokkia vauvaa ja antaa vitamiineja jne jne. Lasten nukkeleikeissä hän jutteli, että minullakin on tuollainen vauva mahassani jne jne. Monet keskustelut niin aikuisten kuin lastenkin kanssa hän onnistui usein kääntämään omaan mahaansa. Ja hänellä oli kaikki mahdolliset raskausvaivat, ja hän oli todella usein sairaslomilla. Raskausvaivat tuskin ovat yhteydessä "yrittämisen määrään", mutta PUHEET voivat usein olla. Uskon, että sellaisilla, jotka ovat kovasti yrittäneet ja viimein onnistuneet raskautumaan, maailma pyörii sitten sen raskauden ja vauvan ympärillä, kun se VIIMEIN on totta. Ehkä he ovat myös herkempiä säikkymään kipuja ja särkyjä, kun eivät tahdo vauvaansa menettää kun viimein ovat raskaaksi tulleet.
Itse raskaana ollessa valitin miehelleni, jos valittamista oli. Ja sitä oli kyllä hyvin vähän. Meidän vauvamme oli osaksi vahinko, tai sellainen saa tulla jos on tullakseen- tapaus, ja ihana onkin
"Kuuntelen päivästä toiseen odottavan työkaverini marinaa ja oikkuja jolloin muut työntekijät (joilla ei ole vielä lapsia) ovat tulleet minulta kyselemään että onko tuo oikeasti noin hankalaa tuo odottaminen.
Minun mielestäni ei."
Et voi olla tosissasi??? Uskotko tosiaan, ettei ole olemassa vaikeita raskauksia, koska sellainen ei ole omalle kohdalle osunut...
Voin kertoa, että oma raskauteni on ollut alusta asti aika vaikea niin henkisesti kuin fyysisesti. Ensin läsnä pelko keskenmenosta (yhdesti jo keskussairaalassa ehdittiin diagnosoida keskenmenokin, mutta onneksi pienokainen päätti pysyä sisälläni). Pelko keskenmenosta muuttui raskausviikon 22 jälkeen ennenaikaisen synnytyksen riskiksi. Oireiden (ajoittain runsastakin verenvuotoa, kovia kipuja alavatsalla/alaselässä, kivuliaita supisteluja, kohdunsuun kypsyminen, ym.) takia olin seurannassa ensin naisten polilla, sittemmin äitiyspolilla.
Elämä on ollut jo kuukausia aika rajoitettua, ei ole saanut käydä töissä, ei harrastaa mitään liikuntaa, ei kotihommia, ei yhdyntää, jne. Ja jos ei pysy kotona levossa tai tilanne pahenee/muuttuu, niin sitten pakkolepuutetaan osastolla tarvittava aika.
Lisäksi on ollut tyypillisiä (ja voimakkaitakin) raskausoireita, esim. alkuraskaudessa oksentelin päivittäin yli 2 kk, sittemmin alkoi vaivata ummetus ja närästys ja yhtä sun toista "pikkuvaivaa". Nämä kaikki fyysiset oireet on kuitenkin pientä sen pelon rinnalla, että menettää pienokaisensa. Ensimmäisien kuukausien aikana lääkäritkään ei antaneet juuri toivoa, että tälläkään kertaa saisin vauvan syliini.
Onneksi viikot kului ja pienokainen pysyi kuin pysyikin kohdussani. Nyt vauvan on turvallista syntyä ja aurinko paistaa, vaikka kipuja on edelleen:)
En kuvittele enkä usko mitään etteikö vaikeitakin raskauksia olisi, siksi olen vastannut työkavereilleni mitä minä olen asiasta mieltä.
En tiedä hänen tapauksestaan muuta kuin sen, että överiksi tuntuu menevän kun joka asiaan mitä häneltä pyydetään/kannustetaan tekemään niin vastaus on että "kai voin sen tyhjän pahvilaatikon sitten nostaa vaikka on tämä maha tässä". Eli mielestäni on jo vähän kohtuutonta koska eihän tyhjä laatikko mitään paina???!!! Eli jotenkin pitää tuoda esille sitä raskauttaan koko ajan ja siksi edelleen pohdin että miten onkin sattunut että kaikki tuntemani vauvaa tahtoneet ihmiset lankeavat samaan. :)
Mutta en edelleenkään halua yleistää, uskon että kovin monella on todellakin vaikeampi raskaus kuin minulla enkä siis todella ihmettele jos valitetaan, eihän se ole kiellettyä, saa ilmaista tuntemuksensa kukin tavallaan jos esimerkiksi sattuu. Mutta en ymmärrä sitä jos se on aiheetonta ja pelkkä ilmaisukeino raskaana olemiseen jos muut eivät ymmärrä päivittäin kysyä että miten voit. Tai no edelleen, en tiedä onko työkaverillani oikeasti niin vaikeata olla mahansa kanssa mutta epäilen vahvasti... Jäisi sairaslomalle (jota olenkin ehdottanut) jolloin vastaus kuului että "ei mua mikään vaivaa".