oon ennenki kirjotellu palstalle, mutta ton fatgirl:in viesti (kirjoitti vissiin eilen?) sai mut miettimään et onko munkaa kohdalla kyse syömishäiriöstä vai alhasesta itsetunnosta.
eli..
kesällä 2007 muhun iski jonkin sortin masennus johtuen siitä et mun elämä muuttui sinä kesänä aivan täysin. sen masennuksen aikana ainut mikä pyöri mun päässä ja jolla oli väliä oli se että laihtuisin. mä olin hyvä siinä. oon aina inhonnu vartaloani, ja oli tosi mukava kattoa ku paino tippui.. lähtöpainoni oli n.48kg ja olen 153.1cm pitkä, joten en edes ollut ylipainoinen oikeasti. silti musta on aina tuntunut läskiltä.
koko kesän pysyin liikkeessä: lenkkeilyä,kaupoissa pyörimistä iha vaa siks että energiaa kuluis, pyöräilyä, uintia(kunnes ei enää voinu ku vesi tuntui liian kylmältä) jne. Lisäks opettelin kalorimääriä tuotteista ulkoa ja laskin tarkkaan jokaisen suupalan. lenkille saatoin lähteä tyhjin vatsoin.
tosta tuli hirveen tärkee asia mulle, mut kuitenkin olin onneton. oli kivaa olla vihdoin laiha, ja kaikki kauhisteliki sitä et oon laiha. ennen kukaan ei sanonu paljon mitään mun vartalosta. kun koulu alkoi, olin yhä pahasti kierteessä ja masensi. kuitenki päätin mennä ite terkkarille, koska menkat oli jääny pois. kerroin rehellisesti että menkkojen jääminen kerto siitä että laihdutin. painoa oli silloin about 40 kiloa.
sain hoitoa..mutta mä vaan kevensin kalorimäärää.
kaikki meni päin hemmettiä, inhosin itseäni edelleen ja tunsin itseni inhottavaksi kun olis pitäny syödä enemmän.
pahimmillani painoin jotain vähän alle 39kg, mutta sen hoikemmaksi en koskaan mennyt.
nyt painan 43kg ja olen ÄLLÖTTÄVÄ.
menkat tuli takas toisilla lääkkeillä, mutta nyt ne on jälleen jäänyt pois koska nyt kun mun sairaalakäyntejä vähennetään ni syön taas vähemmän. olo on inhottava, mutta ei samalla tavalla silloin ku kesällä.
nyt jaksan ihan hyvin vaikka söisinkin alle 1000 kcal päivässä.
olen siis jo pilannut oman kehoni tällä pelleilemisellä, enkä voi enää koskaan syödä tuon enempää lihomatta välittömästi.
se mikä saa minut ajattelemaan, että kyseessä olisi vain vääristynyt minäkuva ja heikko itsetunto on se, että pystyn syömään juustoa, suklaata,jäätelöä, kananlihaa ja tällästä ns ''normaali'' ihmisen ruokaa. joskus sorrun jopa syömään jotain 1300-1400kcal, ja se näkyy heti ja epätoivonen yritys laihtua alkaa jälleen.
nyt tällä viikolla olen laskenut rimaa alemmas ja syönyt päivittäin 1000kcal tai alle.
en syö koskaan koulussa, vähän kotona, jonkinlaisen aamupalan ja väli- ja iltapalan. joskus viikonloppuisin saatan napostella pitkin päivää jotain pientä. joskus tunnen itseni normaaliksi, ja se kauhistuttaa mua vaikka sen pitäis olla hyvä juttu. psykologilla käyn viikottain.
kertokaa mulle et oonko oikeesti jotenki..sairas vai onko mulla vaan heikko itsetunto. tai oonko kenties lellitty ipana vaan joka kerjää sääliä.:/
pahoittelen mahd. kirjoitusvirheitä ja epäselvää kerrontaa.
eli..
kesällä 2007 muhun iski jonkin sortin masennus johtuen siitä et mun elämä muuttui sinä kesänä aivan täysin. sen masennuksen aikana ainut mikä pyöri mun päässä ja jolla oli väliä oli se että laihtuisin. mä olin hyvä siinä. oon aina inhonnu vartaloani, ja oli tosi mukava kattoa ku paino tippui.. lähtöpainoni oli n.48kg ja olen 153.1cm pitkä, joten en edes ollut ylipainoinen oikeasti. silti musta on aina tuntunut läskiltä.
koko kesän pysyin liikkeessä: lenkkeilyä,kaupoissa pyörimistä iha vaa siks että energiaa kuluis, pyöräilyä, uintia(kunnes ei enää voinu ku vesi tuntui liian kylmältä) jne. Lisäks opettelin kalorimääriä tuotteista ulkoa ja laskin tarkkaan jokaisen suupalan. lenkille saatoin lähteä tyhjin vatsoin.
tosta tuli hirveen tärkee asia mulle, mut kuitenkin olin onneton. oli kivaa olla vihdoin laiha, ja kaikki kauhisteliki sitä et oon laiha. ennen kukaan ei sanonu paljon mitään mun vartalosta. kun koulu alkoi, olin yhä pahasti kierteessä ja masensi. kuitenki päätin mennä ite terkkarille, koska menkat oli jääny pois. kerroin rehellisesti että menkkojen jääminen kerto siitä että laihdutin. painoa oli silloin about 40 kiloa.
sain hoitoa..mutta mä vaan kevensin kalorimäärää.
kaikki meni päin hemmettiä, inhosin itseäni edelleen ja tunsin itseni inhottavaksi kun olis pitäny syödä enemmän.
pahimmillani painoin jotain vähän alle 39kg, mutta sen hoikemmaksi en koskaan mennyt.
nyt painan 43kg ja olen ÄLLÖTTÄVÄ.
menkat tuli takas toisilla lääkkeillä, mutta nyt ne on jälleen jäänyt pois koska nyt kun mun sairaalakäyntejä vähennetään ni syön taas vähemmän. olo on inhottava, mutta ei samalla tavalla silloin ku kesällä.
nyt jaksan ihan hyvin vaikka söisinkin alle 1000 kcal päivässä.
olen siis jo pilannut oman kehoni tällä pelleilemisellä, enkä voi enää koskaan syödä tuon enempää lihomatta välittömästi.
se mikä saa minut ajattelemaan, että kyseessä olisi vain vääristynyt minäkuva ja heikko itsetunto on se, että pystyn syömään juustoa, suklaata,jäätelöä, kananlihaa ja tällästä ns ''normaali'' ihmisen ruokaa. joskus sorrun jopa syömään jotain 1300-1400kcal, ja se näkyy heti ja epätoivonen yritys laihtua alkaa jälleen.
nyt tällä viikolla olen laskenut rimaa alemmas ja syönyt päivittäin 1000kcal tai alle.
en syö koskaan koulussa, vähän kotona, jonkinlaisen aamupalan ja väli- ja iltapalan. joskus viikonloppuisin saatan napostella pitkin päivää jotain pientä. joskus tunnen itseni normaaliksi, ja se kauhistuttaa mua vaikka sen pitäis olla hyvä juttu. psykologilla käyn viikottain.
kertokaa mulle et oonko oikeesti jotenki..sairas vai onko mulla vaan heikko itsetunto. tai oonko kenties lellitty ipana vaan joka kerjää sääliä.:/
pahoittelen mahd. kirjoitusvirheitä ja epäselvää kerrontaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
syön siis aika paljo kaikkee epäterveellistä, mut syön niin vähä et se ei ylitä mun sinä päivänä suunnittelemaa kalorimäärää.
ja mullon olemassa karkkipäivä, jolloin syön pelkästään karkkia tai jotain muuta hyvää.. sillon kaloreita voi tulla joku 1000-1400 riippuen siitä miten paljon annan itseni syödä.
Minulla syömishäiriö alkoi ihan tavallisella tavalla. Olin 16 v, piti hakea kouluihin ja identiteettikriisi oli ja kaikki se mikä kuuluu tohon ikään. Olin normaalipainoinen mutta halusin laihtua, kai jotta näyttäisin kauniimmalta, en tiedä. Vuoden sitä kesti, ja esim. sunnuntaisin söin aina kebab-annoksen ja söin muutenkin ns normaalia ruokaa pitkin viikkoa mutta jos otin vähääkään enemmän niin aloin kuluttamaan sitä vimmatusti. Jostain syystä en koskaan pitänyt itseäni anorektikkona kun en kuitenkaan ollut luurangonlaiha ja jotenkin aina ajattelin et mä oon tätä vahvempi ja et ei tää enää jatku kun oon päässy tavoitemittoihin. Mutta kyl se jatkui, se kääntyi kauheaksi satunnaiseksi ahminnaksi. Tätä ruokasekoilua on nyt kestänyt 10 vuotta. Kun se on kestänyt koko nuoruuden ja aikuisiälläkin, se jotenkin on niin jumittunut osaksi itseä et siitä eroon pääseminen on todella vaikeaa.
Mä nykyään koen, että välillä paastoaminen ja välillä ahmiminen on vaan keino hallita elämää. Kun ei voi vaikuttaa mitä ulkopuolella tapahtuu, voi edes hallita mitä suuhunsa pistää ja miltä näyttää. Kliseistä ehkä, mutta mun kohdalla tämä pitää paikkaansa. Vaatii todella SYVÄÄ TURVALLISUUDENTUNNETTA, että pystyy voittamaan syömishäiriön.
...Että voi luottaa muihin ja luottaa maailmaan. Luottaa siihen, että kaikkiin ei voi luottaa ja että maailma on toisaalta hyvä, toisaalta ei ja maailmanmenolle ei vain voi mitään. Ei voi mitään sille, että äiti tekee itsemurhan, ei voi mitään koulusurmille ja nälänhädälle eikä sille, miksi kaikki hyvät kirjastonkirjat on aina lainassa tai varattuja. Et ei voi hallita oikeastaan mitään tässä maailmassa, asiat vaan tapahtuu haluttiin tai ei.
Mut nuo asiat ikävä kyllä yleensä tajuaa vasta aikuisena. Ja sit vasta on ehkä voimaa muuttua, kasvaa sen verran että ei tarvitse enää syömishäiriötä.