Ihmettä peliä on tämä nykyaika. Elämä on kertakaikkiaan liian helppoa, noin materiaalisessa mielessä. Kun käytännössä ikinä ei ole jano, nälkä, vilu, tai leijona kintereillä, niin on liikaa aikaa ajatella itseään ja tunteitaan.
Perkele, sanon minä!
Minäkin, aikamies, saan jos en aivan päivittäin, niin vähintään kerran tai kaksi viikossa semmoisen ahdistuskohtauksen, että efekti on kuin saunassa istuisi. Enkä voi tehdä asialle yhtään mitään. Siinä ei omat eikä muiden järkipuheet vaakakupissa paina. Tiedän ettei mitään ulkoista hätää ole, että ainoa viholliseni olen minä itse.
Ollapa savannilla kilvoittelemassa hengissäpysymisestä, niin ei varmaan aivot hyppäisi ylikierroksille andrenaliinia erittämään, jos pari heimoveljeä sattuisi istuutumaan samalle leiritulelle tarinaa iskemään.
Ärsyttävintä on se, että välillä on hyvä olo, eikä tunnu yhtään siltä, että ahdistuskohtaus on nurkan takana. Yleensä tällainen olo tulee illalla, jos päivä on sattumoisin ollut erityisen stressaava. Sitä on tavallaan joutunut syömään päivän paska-annoksensa ja kovettunut säälittävästä nössöydestään muutamaksi armon tunniksi. Seuraavana aamuna moinen supermiehisyys on toki poissa, kaukana kuin Pääsiäissaaret. Ärsyttävää on se, että silloin kun on hyvä olo, voi miettiä, että normaalista ihmisestä tuntuu tällaiselta koko ajan! Voinhan minäkin ajatella, että onpa mukavaa, kun pystyy kävelemään, enkä ole rullatuolissa, mutta ei se hittovie tee onnelliseksi. Terveyttä arvostaa vasta, kun sen menettää.
Voi voi, teitä normaaleja ihmisiä, keiden ei tarvitse pelätä irrationaalisia ahdistuskohtauksia, jotka ovat niin perkeleen inhottavan tuntuisia ja nöyryyttäviä näytöksiä. Vaikka kateus on synti, niin kadehdin teitä =(
Perkele, sanon minä!
Minäkin, aikamies, saan jos en aivan päivittäin, niin vähintään kerran tai kaksi viikossa semmoisen ahdistuskohtauksen, että efekti on kuin saunassa istuisi. Enkä voi tehdä asialle yhtään mitään. Siinä ei omat eikä muiden järkipuheet vaakakupissa paina. Tiedän ettei mitään ulkoista hätää ole, että ainoa viholliseni olen minä itse.
Ollapa savannilla kilvoittelemassa hengissäpysymisestä, niin ei varmaan aivot hyppäisi ylikierroksille andrenaliinia erittämään, jos pari heimoveljeä sattuisi istuutumaan samalle leiritulelle tarinaa iskemään.
Ärsyttävintä on se, että välillä on hyvä olo, eikä tunnu yhtään siltä, että ahdistuskohtaus on nurkan takana. Yleensä tällainen olo tulee illalla, jos päivä on sattumoisin ollut erityisen stressaava. Sitä on tavallaan joutunut syömään päivän paska-annoksensa ja kovettunut säälittävästä nössöydestään muutamaksi armon tunniksi. Seuraavana aamuna moinen supermiehisyys on toki poissa, kaukana kuin Pääsiäissaaret. Ärsyttävää on se, että silloin kun on hyvä olo, voi miettiä, että normaalista ihmisestä tuntuu tällaiselta koko ajan! Voinhan minäkin ajatella, että onpa mukavaa, kun pystyy kävelemään, enkä ole rullatuolissa, mutta ei se hittovie tee onnelliseksi. Terveyttä arvostaa vasta, kun sen menettää.
Voi voi, teitä normaaleja ihmisiä, keiden ei tarvitse pelätä irrationaalisia ahdistuskohtauksia, jotka ovat niin perkeleen inhottavan tuntuisia ja nöyryyttäviä näytöksiä. Vaikka kateus on synti, niin kadehdin teitä =(
Vastaukset 13
Vanhimmat
Osaat kirjoittaa hyvin.
Kuvasit tosi hyvin ahdistustasi.
Tiedätkö, nykyään on ihan hirvittävän paljon
ahdistuneita ihmisiä.
Pistää miettimään, mistä se johtuu.
Kyllä minä pitäydyn alkuperäisessä teesissäni ja sanon, että ongelmien määrä ihmisen elämässä on vakio.
Sitä mukaa kun ulkoiset ongelmat vähenevät, täytyy ihmisen kehittää pääkoppansa sisällä korvaavia ongelmia.
Sama homma tyytyväisyyden kanssa. Siinäkin jokaisella ihmisellä on oma perustasonsa, josta ei pysty pitkällä tähtäimellä poikkeamaan. Sitä myöten kun materiaalinen hyvinvointi kasvaa, kasvaa myös vaatimustaso saman tyytyväisyyden ylläpitämiseksi. Lyhyellä tähtäimellä tyytyväisyyden lisääntyminen koetaan onnellisuudeksi ja tyytyväisyyden väheneminen masennukseksi.
olla stressi, voipi olla vielä paineetkin sekaisin. Käväisepä lääkärin juttusilla, tuo ei aikuisten oikeesti kuulosta mukavalta. Tarttis tehrä jotain, joten mars mars lekuriin, ja tarkkailepa samalla paljonko kahvia kuluu päivittäin, jos nyt sumppia lipittelet!!
Eihän se kovin mukavaa tosiaan ole. Kun oleminen alkoi tuossa taannoin vaikuttamaan liian hankalalta, niin kävin lekurin ja psykologin pakeilla ja sain beta-salpaajia, jotka kyllä hieman auttavatkin. Kahvia en juo.
Ei miulla kyllä sellaista oikeuttua stressiä ole mistään asiasta. Kuten aikaisemmin kirjoitinkin, niin elämä on liian helppoa. Enkä ole edes masentunut, koska toivon että jossain vaiheessa tämä vaiva hellittäisi... ja jos ei hellitäkään, niin ainahan minulla on viimeinen mahdollisuus ryhtyä kokopäiväjuopoksi. Siihen ryhdyn vasta jos mikään muu ei auta. Onhan tässä vielä kaikki rauhottavat ja terapiakortit käyttämättä.
Rauhottavien ja kokopäiväjuoppouden välillä en sinällään näe periaatteellista eroa. Molemmissa tapauksissa aivoja rauhoitetaan kemikaalilla, molempiin jää koukkuun ja molempiin toleranssi kasvaa sitä mukaann kun kokemus lisääntyy. Ei hyvä... mutta jossain vaiheessa ehkä välttämätöntä.
Terapiassa on taas se ongelma, etten oikein näe mitään mitä psykiatri voisi minulle sanoa, mitä en tiedä jo ennestäänkin. Ei minulla ole mitään rationaalisia pelkoja, mistä minut voisi puhua pois. En minä tietoisella tasolla pelkää ihmisiä, tai välitä siitä mitä he minusta ajattelevat.
Täytyy vain toivoa, että tämä on vaihe elämässäni, eikä elämäni. =)
Joogahengitys on mielenkiintoista, kun se tuntuu hyvältä. Sitä voi tehdä joka paikassa huomaamatta. Maailma tuoksuu itse asiassa hyvältä ja jopa ihanalta jossain tilanteissa. Se antaa hyvänolon tunnetta. Onhan se muukin venyttely hyvää. Sitä voi tehdä lattialla kotona.
psykiatri, tai joku jolle jutella näistä, kummasti vain voi auttaa, ainakin minulla. Käyn harvakseltaan psyk.sairaanhoitajan juttusilla. Joskus käynneistä ei tunnu pahemmin saavan mitään irti, mutta taas sitten joskus on ollut niin mukava "istunto", on saanut purkaa ahdistustaan jollekin elävälle ihmiselle, joka ainakin tuntuu kuuntelevan:) eikä vain itsekseen niitä miettiä. Ja hän on tsempannut ja saanut uskomaan, että kyllä minä pärjään.
Aivan valtavan hieno kuvaus, ja aivan valtavan hyvä asenne, vaikka ootkin varmasti kirjoittanut järkevänä hetkenä etkä niiden takkujen läpi, jolloin asenne ei ehkä oo yhtä itseironinen. NIIN tuttu tunne, ja kuitenkin sä sait tuolla tekstillä mut nauramaan tälle koko "sairaudelle". Elämä on liian helppoa. Saakeli. Haasteita tänne, niin minäkin pysyn hengissä, enkä sekoa. No, onneksi tulee kesä, ja voin vaihtaa mielenterveysongelmani paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta aragnofobiaan! Häiriön määrä on vakio...?
Ja sanottakoon vielä senkin verran, että asenteeni ammattiauttajia kohtaan on sama, kuin sulla: mitä se saisi mut miettimään sellaista, mitä en jo olisi miettinyt. Ja silti se on onnistunut siinä. En tiedä, onko se tahtomattaan vai viisauttaan onnistunut kysymään sellaisia asioita, joihin mulla ei vielä olekaan vastausta, ja joiden huomaan olevan tärkeitä pohdittavia. Ja kyllä siinä tulee muutenkin sellainen olo, että kun kertoo asiansa uppo-oudolle ja se ottaa ne vastaan, niin jotain niistä ongelmista jääkin sille.
Sulle voisin elämän vaikeuttamiseksi suositella kirjoituspuuhiin ryhtymistä. Sutjakkaa tekstiä tuotat, ja uskon, että sisältöäkin löytyisi tuolla elämänasenteella ja -hankaluudella! :D Lupaan ostaa teoksesi!
Vielä lisätäkseni vettä myllyyn - pitänee sanoa, että tämä ongelmani on kaksiosainen. Ensinnä se, että saan niitä päivää kummasti piristäviä ahdistuskohtauksia ja toisena osana se, että mietin hirveän paljon sitä asiaa.
Minä olen suoraan sanottuna lopen kyllästynyt miettimään niitä ahdistuskohtauksia. Minulla olisi paljon mielenkiintoisempiakin aiheita mietittäväksi, mutta silti asia pyörii päässä ylen aikaa.
Eli, esittäen asian toisella tapaa. Jos hyvä haltija (esim auton- tai kännykkäliittymän-) antaisi minulle mahdollisuuden valita, että voisin loppuiäkseni päästä eroon joko ahdistuskohtauksista, tai niiden ajattelusta "vapaa-ajalla", ja toisen ominaisuuden kanssa joutuisin elämään lopun elämääni... valitsisin ehkä sen, ettei minun tarvitsisi ajatella sitä enää.
On hirvittävän tylsää ajatella asiaa, kun edes uusia mielenkiintoisia ajatuksia ei ole ilmaantunut aikoihin. Sen vielä ymmärtää, ettei millekään andrenaliini-iskulle mahda mitään, mutta se on jo ärsyttävää, ettei omille ajatuksilleen mahda mitään. Jos omille ajatuksilleen ei mahda mitään, niin mihin ihmeeseen tässä maailmassa sitten voisi vaikuttaa? Puistattavaa...
Typerät aivot, miksi teette elämisestä niin omituista =)
Muuten loogista, mutta päättelysi lopputulos, että omiin ajatuksiin ei voi vaikuttaa ei ihan vastaa mun kokemuksia. Ahdistuneen ihmisen ajatukset kulkee yleensä kehää, joka vahvistuu joka pyörähdyksellä. Kehästä ulospääsy on mahdollista, jos uskoo, että psykologia on tiedettä ja psykoterapia voi auttaa rationaalisesti ajattelevaa ihmistä eikä vain "hulluja". Terapeutin valinnassa kannattaa luottaa intuitioon. Puhdasoppisia analyytikkoja jotka antaa sun jutella ajatuksenvirtatekniikalla vuosikaudet pysyen itse taka-alalla kannattaa välttää. Psykoterapia on sentään Freudin ajoista kehittynyt aika lailla onneks.
>>mutta se on jo ärsyttävää, ettei omille ajatuksilleen mahda mitään. Jos omille ajatuksilleen ei mahda mitään, niin mihin ihmeeseen tässä maailmassa sitten voisi vaikuttaa? Puistattavaa...
Miten voit luulla, ettei ajatuksiaan voi ohjailla?
Kyllä se on mahdollista. Itse asiassa se on välttämätöntäkin. Jos työ on sellaista, että tulokset löytyy vain ajattelemalla, silloin pitää ajatukset pysyä työasioissa. Sellaista on esim. teknillinen työ, kuten laitekorjaukset.
Ajattelu on silloin täyttä työtä ja se vaatii voimiakin.
Joskus ajattelulla pitää löytää sellaisia asioita, joita ei ennen tunneta. Sekin on mahdollista. Usein löytyy suunta, johon edetä ja ratkaisu avautuu yhä enemmän, kunnes se on valmis.
Voit myös lopettaa kiusaavien ajatusten ajattelun. Katkaiset vain sen päätöksellä ja siirrät ajatukset johonkin muuhun asiaan.
Ajatukset antavat myös mielihyvää ja tekevät onnelliseksi. Maailma on itse asiassa aika mukava paikka ja usein aivan hurmaavan ihana. Pitää hankkia hyviä kokemuksia. Niitä saa vaikkapa luonnossa keväällä.
Tuoksut antavat hyvää mielialaa ja keväällä on metsässä tuoksuvia kukkia. Tuoksut tuovat mielen yllättäviä tunteita. Vahinko vain, että usein hajuaisti on heikko, mutta sitäkin voi joskus parantaa jos on terve.
>>Ensinnä se, että saan niitä päivää kummasti piristäviä ahdistuskohtauksia ja toisena osana se, että mietin hirveän paljon sitä asiaa.
Et sinä osaa. Teet hölynpölyä tuolla lailla. Lopeta se vaan ja etsi mukavia asioita. Kyllä niitä löytyy, kun etsii.
>>Voit myös lopettaa kiusaavien ajatusten ajattelun. Katkaiset vain sen päätöksellä ja siirrät ajatukset johonkin muuhun asiaan.
Pitänee sitten tehdä niin. Samaa suosittelen kaikille, joilta on viime aikoina kuollut läheinen ihminen, tai vaikkapa parisuhde tyssännyt. Kuulostaako liioittelulta? Ettei kuolemaa ja oman mielenterveytensä pohtimista voi rinnastaa toisiinsa? Toinen on vakava asia ja toinen arkipäiväinen. Se nyt vaan on niin, että tämä ahdistumisasia on tällä hetkellä elämäni suurin vitsaus hyvin suurella marginaalilla. Jos elämääni tulisi joku toinen hyvin suuri suru, tai sitten ilo, niin varmasti tällaiset sosiaaliset ahdistukset, tai varsinkin niiden miettiminen jäisi taka-alalle.
Ihminen nyt tuppaa ajattelemaan niitä asioita, mitkä kulloisessakin elämäntilanteessa ovat niitä merkittävimpiä hyvinvointiin vaikuttavia asioita. Ei minulla sellaista harhaluuloa olekaan, että joku ahdistushäiriö olisi asioiden suuressa mittakaavassa jotenkin merkittävä asia - ei se todellakaan ole.
Viestissäsi oli sellainen positiivinen eteenpäin menemisen viesti. Kiitos siitä! Kyllä minulla on suuret suunnitelma tulevaisuuden varalle ja tällä hetkelläkin teen juuri niitä asioita, mitä tekisin vaikken olisikaan hullu. Olkoonkin, että niiden asioiden tekeminen aiheuttaa aika paljon mielipahaa, sen sijaan että ne tuntuisivat hyviltä. Ei tässä kuitenkaan olla kirvestä kaivoon heittämässä, vaan päinvastoin - kyllä tästä selvitään.
Luonnossa tosiaan viihtyy hyvin sosiaalisesti ahdistunutkin!
ja samasta vaivasta kärsivä. Väitän, että miehelle ahdistuskohtausket on vielä kovempi pala, kuin naiselle - naisten ongelmia mitenkään väheksymättä. Mutta kyllä se vain miesten keskuudessa on vaikeampi ymmärtää tämän luontoisia ongelmia. Ei niistä ainakaan julkisesti niin helposti puhuta.
Ja juuri sen takia pitäisikin suhteuttaa tätä surkuhupaisaa ongelmaa esimerkiksi harrastuksien kautta, joissa johtuu kohtaamaa terveytta, jopa henkeä uhkaavia tilanteita.
Olen myös miettinyt, että syöpään sairastuminen häivyttäisi viimeisetkin rippeet turhasta ahdistumisesta.
Suomen kaltaisessa pumpuliyhteiskunnassa on turha enää puhua mistään sisusta yms. Mikäli sitä sitkeyttä oikeasti tarvittaisiin, liittyisivät ne ongelmat elossapysymmiseen, eikä huolehtimiseen siitä, miten selviää kahvipöydässä istumisesta.
Ongelmien suhteuttamiseen auttaa juuri sellainen käytännön toiminta, joka saa primitiivisemmät vaistot jylläämään. Esimerkkejä: Ottaa kehässä turpaan, hyppää laskuvarjolla, kiipeilee jäätiköillä...