välillä mennään ylöspäin, toivorikkaina. Ja taas alaspäin. Kovin pitkälle ei näy, kun ne portaat kiertää ja kiertää. Jos sitten yhtäkkiä Hän tuleekin vastaan, tai - vielä parempaa - kulkee rinnalla jonkun kerroksen, niin katse on vaan pakko pitää omissa jaloissa, ettei kompastu. Ei mitenkään voi nostaa katsetta silmiin. Ei, ei, vasta jälkikäteen sen tajuaa, että olisi pitänyt. Sitten, kun taas yksin niitä ikäväportaita kapuaa. Sitten ajattelee, että seuraavalla kerralla kävelen vielä hitaammin, niin että se yhteinen hetki kestää maksimaalisen kauan. Tai jopa pysähdyn, katson silmiin ja sanon...
ikäväni on kuin
kierreportaat
3506
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kierrän itse samoja portaita, tosin eri rapussa :)
eteen ja taakse ja mietit menneisyyttä ja tulevaisuutta, etkä huomaa että olen vieläkin vierelläsi. Kävelen niin hiljaa ja varovasti vaan kun pelottaa, ettei kuule ellei katso. Aika paljon me taidetaan kävellä samaan suuntaan vierekkäin, ei vain uskalleta huomata toisiamme.
pyörryttää ajatuskin että tosiaan olisit siinä. Muista että pitää varautua ottamaan koppi, jos edes ajattelee järkyttävänsä toista :)