Suomi Venäjän osaaja

(1973-1995 lehdistöpykälä l. sensuuri NL:a koskevissa asioissa) voisi olla hyvä pohja Venäjän tuntemukselle?


"LEHDISTÖPYKÄLÄ:


Kolumni 12.9.2004
Zyskowicz sohaisi
ampiaispesään

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz sohaisi viime tiistaina eduskunnassa ampiaispesään puhuessaan Yleisradion suomettuneesta roolista 1960- ja 70-luvulla.
Zyskowiczin mukaan Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtajat valehtelivat Suomen kansalle kertoessaan sosialismin saavutuksista ja pimittäessään tietoisesti epäkohtia.
Zyskowicz piti tärkeänä, että Yleisradio tekee tiliä menneisyytensä kanssa ja tuo suomettumisen ajan epäkohdat esiin. Sen julkisen palvelun laitos on hänen mielestään velkaa Suomen kansalle.


Zyskowiczin vaatimuksella on toki puolensa. Yleisradiohan meni ystävyyssuhteiden vaalimisessa pidemmälle kuin esimerkiksi sanomalehdet. Ylen lähetti kanaviltaan Naapurineljännestä ja muita kiiltokuvaohjelmia.
Yle oli linjassaan esimerkiksi Helsingin Sanomia, Uutta Suomea ja Suomen Sosialidemokraattia sekä osin myös Kansan Uutisia neuvostomyönteisempi.
Tosin lehtien linja pehmeni varsinkin 70-luvulla, kun Neuvostoliitto kiristi otettaan Suomesta ja puuttui yhä hanakammin sisäpolitiikkamme.
Arvostellessaan Yleä Zyskowicz unohti kokonaan sen historiallisen taustan ja ne olosuhteet, joissa Yleisradio ja muut suomalaiset tiedotusvälineet tuolloin toimivat.
Yleisradio toimi eduskunnan alaisuudessa, ja sen tuli noudattaa omistajansa linjaa.
Omistajan linja kristallisoitui vuonna 1973, kun Keijo Korhonen Suomen edustajana allekirjoitti yya-juhlan loppukommunikean, jossa lehdistöpykälällä kahlittiin suomalaisen median kädet.
Kriittisenä aikana syntynyt lehdistöpykälä valjasti yksiselitteisesti Suomalaiset mediat, ei vain ylläpitämään, vaan nimenomaan edistämään maittemme välisiä suhteita.
Lehdistöpykälä meni lävitse olankohautuksin, vaikka se soti jyrkästi vastaan esimerkiksi Neuvostoliiton Etyk-pöydässä hyväksymää päätösasiakirjaa, jonka kolmannessa korissa oli maininta lehdistövapaudesta lähes länsimaisen mallin mukaan.
Sen, minkä itäinen naapuri salli kansainvälisesti, se ei sallinut Suomelle. Ja Neuvostoliitto vahti lehdistöpykälän noudattamista pilkuntarkasti. Kuvaavaa oli, että Neuvostoliitosta lähti heti lehdistöpykälän allekirjoituksen jälkeen Suomen suurlähetystöön valitus, jonka mukaan 11 lehteä oli kirjoittanut neuvostovastaisesti. Lisäksi Urho Kekkonen sai Kremlistä lisäevästyksen opastaa Uuden Suomen, Suomen Sosialidemokraatin ja muutamat muut asian yli potkineet lehdet neuvostomyönteisen linjan taakse.
UKK teki työtä käskettyä. Hän muun muassa kutsui kaikki sanomalehtien päätoimittajat luokseen vaatien sovitun linjan noudattamista. Jos viesti ei mennyt perille, lähti toimitukseen vihainen myllykirje. Jos sekään ei auttanut, oli toimittajan, päätoimittajan tai molempien työsuhde katkolla.
Muun muassa Suomen Sosiaalidemokraatin kolumnisti Simo Juntunen irtisanottiin neuvostovastaisen kirjoittelun takia suuren kohun saattelemana.


Keijo Korhonen on myöhemmin todennut, että lehdistöpykälä kirjoitettiin Neuvostoliiton ankaran painostuksen alla. Sen hyväksyminen oli nimenomaan korkeimman poliittisen johtomme tahto.
Myymällä lehdistövapauden Suomi sai Korhosen mukaan vastalahjaksi muuta. Käsitykset vastalahjan sisällöstä vaihtelevat arvioijan mukaan. Yksiselitteistä vastausta ei ole.
Kekkoselle sopimus oli eduksi kahdellakin tapaa. Hän vahvisti omaa erityisasemaansa Kremliin nähden, ja hän sai toivomansa niskalenkin kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien päälehdistä.
Luottamus Kekkoseen ei ollut sataprosenttista neuvostojohdossa. Muun muassa Jukka Seppinen valottaa tuoreessa kirjassaan, että varsinkin DDR:n arkistoista löytyy useita Kekkosta epäileviä selvityksiä.
Epäilyksiä Kekkosen vilpittömistä pyrkimyksistä neuvostosuhteiden vaalimiseen lisäsi sekin, että Kekkonen ajoi voimakkaasti EEC-vapaakauppasopimuksen hyväksymistä ja Suomen suhteiden lujittamista myös länteen.
Arvoitukseksi jää, miten paljon tiedotusvälineiden kahlitseminen palveli kauppapoliittisia päämääriä. Ainakin punaiset vuorineuvokset olivat hyvillään siitä, että Kekkonen vaali hyvä suhteita itään jopa demokraattisia perusoikeuksia polkemalla.


Zyskowiczin puhe oli yksipuolisuudestaan huolimatta tervetullut herätys. Poliittisesta lähimenneisyydestämme ei näet ole tehty tiliä riittävän syvältä ja laajalta.
Tilintekoa on haitannut erityisesti se, että suomettuminen reunailmiöineen oli maan tapa. Synnittömiä löytyy kovin vähän; kokoomuksesta kommunisteihin tehtiin toistuvia ylilyöntejä.
Ajan hengestä antaa hyvän kuvan se, että Suomi oli ainoa länsimaa, jossa puolueet laidasta laitaan olivat ryhtyneet tai ryhtymässä yhteistyöhön Neuvostoliiton kommunistipuolueen kanssa, tai niin kuin lännessä nähtiin, syömään Nkp:n kädestä.
Suomen menneisyyttä ja tiedotusvälineiden roolia pitää tarkastella maan omaksuman peruslinja kautta. Yksittäisten tapausten tikunnokkaan nostaminen ei tee oikeutta kenellekään ja hämärtää helposti sen, mistä itse asiassa olikaan kyse.
Lehdistöpykälä oli ilman muuta rasitus Suomen puolueettomuudelle ja uskottavuudelle, ja se hyväksyttiin ilman keskusteluja. Olisiko vähempikin hinta riittänyt suhteiden säilymiseen ja kaupan sujumiseen?
Zyskowiczin mielestä kyllä. Moni muu on epäilevämpi."
PAULI UUSI-KILPONEN

Kirjoittaja on Länsi-Suomen vastaava päätoimittaja.

   

Ei osaa politiikot enää kumartaa niin syvään kuin "ennen", mutta tietävät sentään, että tuokin taito on joskus ollut.
Ei taida ilmainen viinakaan maittaa enää niin hyvin kuin kekkosen-karjalaisen "sopimuskaudella".