Vl-historiikki

Pohjoiskalottialueella syntyneen, mutta nopeasti laajoille alueille
levinneen herätysliikkeen hajaantuminen alkoi jo 1800-luvun
loppupuolella Pohjois-Amerikassa.

1800- ja 1900 -taitteeseen osunut ns. suuri hajaannus jakoi liikkeen
kolmeen osaryhmään: uuteenheräykseen, esikoislestadiolaisuu-
teen ja vanhoillislestadiolaisuuteen.

Vanhoillislestadiolaisuus, joka lopulta järjestäytyi Suomen
rauhanyhdistysten keskusyhdistykseksi (SRK) 1914, painotti
"vapaan" ja "avaran" evankeliumin julistusta. Synnit tuli saarnata
anteeksi "kattoja ja seiniä myöden". Suunnan seurakuntakäsitys
muodostui yhä enemmän eksklusiiviseksi erityisesti tulokset-
tomana päättyneen lestadiolaisryhmien sovintokokouksen (1911)
jälkeen.

1910 -luvulta alkaen alkoi Pohjois-Norjan Lyngenin alueen
lestadiolaisuus yhä selvimmin erottautua muusta herätysliikkeen
perinteestä. Johtavana saarnaajana alueella vaikutti eräänlainen
patriarkkahahmo Erik Johnsen (1844–1941).

Lyngenin suunnan sisäisten jännitteiden takia
suunta jakautui 1992 ns. fundamentalisteihin ja "liberaaleihin".
Edelliseen kuuluu 1200, jälkimmäiseen 800 Pohjois-Norjan
lestadiolaista seurakansaa.
Vuosina 1994–1995 irtautui ns. fundamentalisteista noin 50
hengen separatistinen ryhmä. Tämä separaatioryhmä painottaa
voimakkaasti evankeliumin näkökulmaa, mutta on samalla irtau-
tunut myös Norjan evankelis-luterilaisesta kirkosta.

Vanhoillislestadiolaisuuden hajaantumiskehitys alkoi Pohjois-
Amerikasta. SRK-vanhoillisuuden kanssa työyhteydessä olleesta
ns. heidemannilaisuudesta eriytyi 1921–1922 saarnaaja Johan
Pollarin (1865–1945) johtama äärimmäisevankelinen suunta, joka
väheksyi ripin merkitystä. Ryhmää alettiin kutsua pollarilai-
suudeksi. Tämä varsin omaperäinen pieni ryhmä on osoittautunut
hyvin skismaattiseksi. Sen piirissä oli ensimmäinen hajaannus jo
1930-luvun puolivälissä. Myöhemmin jakautumisia on tapahtunut
1962–1963 ja 1978. Nykyään on Yhdysvalloissa neljä erillistä
pollarilaisryhmää, joista suurimpaan alaryhmään (Independent
Apostolic Lutheran Church) kuulunee 3000 henkeä ja pienimpään
(saarnaaja Melvin Hangan johtama ryhmä) 25 henkeä.

Kolmanneksi on kysyttävä, mikä vaikutus hajaannuksiin on ollut sillä, että lestadiolaisuus on ollut tyypillinen maallikkoliike. Herätysliikkeen
dogmatiikkaa ovat usein luoneet maallikkosaarnaajat, joiden oma
kokemusteologia on yhtynyt uskonnollisen liikkeen perinteen
raamatuntulkintaan.

Kun eräät Suomen vanhoillislestadiolaisuuden puhujat (mm.
kirkkoherra V. A. Juntunen) lähtivät 1932 saarnamatkalle apos-
tolis-luterilaisen kirkkokunnan kutsusta Pohjois-Amerikkaan,
syntyi liikkeessä skisma, joka johti 1934 Rauhan Sanan ryhmän
syntyyn. Jako oli ensi sijassa alueellinen. Pohjoisen Skandinavian
vanhoillislestadiolaisten enemmistö, Tornionlaakso lähes koko-
naisuudessaan ja Suomen ruotsinkieliset lestadiolaiset "putosivat"
Rauhan Sanan "syliin" kuin kypsä omena. Varsinaista hajaan-
tumista tapahtuikin lähinnä eräissä Keski- ja Etelä-Pohjanmaan
suomenkielisissä lestadiolaisyhteisöissä ja rauhanyhdistyksissä
sekä Helsingissä.4
1930-luvulla eriytyi Pohjois-Ruotsissa saarnaaja Toivo Korpe-
lan kannattajien vaikutuksesta eskatologis-hurmoksellinen suunta,
ns. korpelalaisuus. Hurmoksen vaikutusta esiintyi jonkin verran
Suomen puolella.

Ruotsin vanhoillislestadiolaisuus jakautui 1950-luvun puoli-
välissä kahteen ryhmään, joista Laestadianska missionsförbundet
(ns. leskisläiset) ei pitänyt enää virallista yhteyttä Suomen SRK:n
kanssa. Pieni ryhmä julkaisi lyhyen aikaa (1955–1958) jopa omaa
A och O -julkaisuakin.

SRK-vanhoillisuudessa käytiin todella rajua opillista välien
selvittelyä 1960–1961. Kiista koski ennen kaikkea seurakunta- ja
sakramenttikäsitystä sekä suhdetta pakanalähetystyöhön. Seura-
uksena oli pappien valtaenemmistön joutuminen "ulos" SRK:n
piiristä. Ns. pappislinja ei muodostunut kuitenkaan merkittäväksi
kansanliikkeeksi. Vuonna 1963 perustettu Laestadius-seura on
ollut löyhä henkilöjäseniin nojaava yhdistys. Lestadiolaisella
pappislinjalla oli vahva rooli 1960–1980 -luvuilla Pohjois-
Suomen kirkollisessa elämässä. Ne kolme lestadiolaistaustaista
piispaa, jotka Suomen kirkkohistoria tuntee, nousivat juuri tämän
pappisryhmittymän piiristä, nimittäin L. P. Tapaninen (Oulun
piispa 1963–1965), Hannes Leinonen (Oulun piispa 1965–1979)
ja kenttäpiispana 1970-luvulla toiminut Yrjö Massa.
(Oulun nykyinen piispa Samuel Salmi ei lukeudu mihinkään
herätysliikkeeseen. Hänen isänsä Tornionlaaksossa hyvin tunnettu
rovasti Emil Salmi (1906–1987) oli sen sijaan Rauhan Sana -liik-
keen tunnetuimpia pappeja ja toimi mm. Rauhan Sana -lehden
päätoimittajana 1960–1977).
1930-luvulta saakka SRK-vanhoillisuuden piirissä "haisteltiin"
ns. kososlaista henkeä (nimitys saarnaaja J. A. Kososen mukaan).
Pappislinjan eriytymisen jälkeen liikkeessä kiinnitettiin yhä
enemmän huomiota ns. kososlaisuuteen. Erityisesti 1970-luvulla
SRK:ssa ja paikallisissa rauhanyhdistyksissä käytiin voimallista
sisäistä keskustelua ja välien selvittelyä, joka "hoitokokouksi-
neen" herätti laajaa huomiota julkisuudessa. Pohjois-Amerikan
heidemannilaisuus jakautui 1972–1973. Enemmistö amerikkalai-
sista katkaisi yhteyden Suomen vanhoillislestadiolaisiin. Suo-
messa eroon joutuneet perustivat 1977 Suomen vanhoillislesta-
diolaisen rauhanyhdistyksen.
Suomessa tätä yhä pienemmäksi käynyttä ryhmää kutsuttiin
myös "sillanpääläisyydeksi" kirkkoherra Paavo Sillanpään mu-
kaan. Nykyään tämä ryhmä on kooltaan varsin vaatimaton.

1950-luvulla muodostui uudenheräyksen vanhan pietistisen
perinteen ja osittain helluntailaisuudestakin saatujen vaikutteiden
pohjalta pieni oppositioryhmä Oulaisten kirkkoherra Einari
Peuran johdolla. "Peuralaisuutta" kutsuttiin suunnan julkaisun
Kolkuttajan mukaan myös Kolkuttaja-suunnaksi. Toisen maail-
mansodan jälkeisessä ns. upseeriherätyksessä keskeistä roolia
näytelleen kenraali Eskil Peuran hengellisenä kotina voidaan pitää
Kolkuttaja-suuntaa. Myös everstien Niilo Simojen ja Jarl Jarkan
lestadiolaisyhteydet suuntautuivat jossain vaiheessa tähän ryh-
mään.
Kolkuttajan ryhmä jakautui kahtia 1960. Varsinainen "peura-
laisuus", jonka henkisenä johtajana toimi veljensä kuoltua Eskil
Peura, on nyttemmin jo kirkkohistoriaa. Sen sijaan Kolkuttaja-
suunnan toinen ryhmä, saarnaaja Heikki Kontiosta nimensä
saanut "kontiolaisuus" sinnittelee yhä hengissä. Kolkuttaja -lehti
ei tosin enää ilmesty. Suunnan järjestö Suomen lestadiolainen
lähetysliitto lopetti toimintansa 1976. Ryhmällä ei ole enää yhtään
varsinaista saarnaajaa. Kotiseuroja pidetään silti yhä Sodan-
kylässä, Pyhäjoella ja Noormarkussa.

Toisen maailmansodan jälkeen 1945 saatiin Oulussa pidetyssä
ns. Antinpäivän kokouksessa aikaan sovinto SRK-vanhoillisuu-
den ja Rauhan sanan ryhmän kesken. Rauhan sanan ryhmän – jota
tuolloin kutsuttiin yleisesti ns. pikkuesikoisuudeksi – positio
määriteltiin nyt SRK:n näkökulmasta uudelleen. Kysymyksessä
oli "Jumalan valtakunnan" ryhmien "erillään olo", ei "eriseura".
Sovintoa ajoi erityisesti Oulun tuomiorovasti L. P. Tapaninen ja
yleensä SRK:n "avarammat" aktiivit. Sovinto ei ollut kuitenkaan
pitkäaikainen. Rauhan Sanan ryhmässä saattoivat jotkut kysellä
sitä, oliko kysymyksessä "aito" sovinto, ja oliko "totuutta viety
salatuimpaan saakka".
Ratkaisevaa oli kuitenkin se, että SRK:n "jyrkkien maallik-
kojen" siipi nosti saarnaaja Heikki Saaren (1906–1987) johdolla
kovan metelin "ennen kuulumattomasta eksytyksestä". Tämä siipi
koki, että herätysliikkeen pääsuunnan seurakuntaoppi oli annettu
alttiiksi. Rauhan Sanan ryhmää oli pidettävä "eriseurana".
"Siionin muuriin" ei saanut porata aukkoja.
Torniossa kevättalvella 1946 pidetty kokous kariutti lopulli-
sesti sovintopyrkimykset. Myös SRK:n sovintoa ajanut siipi jou-
tui taipumaan perinteessä vakiintuneeseen seurakuntakäsitykseen
(mm. L. P. Tapaninen).9
Viimeisten vuosikymmenten kuluessa ovat pienempien lesta-
diolaisryhmien keskinäiset yhteydet lisääntyneet. Yhtenä osoituk-
sena siitä on kolmen lestadiolaisryhmän (Rauhan Sana, uusi-
heräys, Elämän Sanan -ryhmä) yhteinen laulukirja Siionin
Matkalaulut, jota ensimmäisen kerran työstettiin 1970-luvulla.

Samalla kaikissa suuremmissa lestadiolaisuuden ryhmissä on
käyty voimakastakin sisäistä keskustelua erilaisista dogmaan ja
perinteeseen liittyvistä kysymyksistä. Laestadiuksen juhlavuonna
2000 pystyivät herätysliikkeen suurimmat osaryhmät kohtaamaan
asiallisessa ja aikaisempaa avoimemmassa ilmapiirissä.
Sen sijaan pohjoismaiden evankelis-luterilaisten kirkkojen
yleinen kehitys on tuonut uusjakoa myös lestadiolaisryhmiin –
sekä ryhmien välille että niiden sisälle. Oulun piispanvaalin toisen
kierroksen asetelmassa 27.11.2000 voitiin nähdä SRK-vanhoilli-
suuden ja kirkollisen, "Tornionjokivarren lestadiolaisperinteen"
välinen kamppailu. Yleiskirkolliset kysymykset jäivät osittain
tämän "pohjoisen ulottuvuuden" varjoon. Tämäkin näkemys on
totta vain osittain. SRK-vanhoillisuuteen lukeutunutta, vaalissa
toiseksi tullutta piispakandidaattia Keijo Nissilää tukivat myös
eräät Elämän Sanan ryhmän ja rauhansanalaiset vaikuttajat.
Asetelma ei siis ollut SRK vastaan muut lestadiolaiset, sillä myös
kokonaiskirkkoa koskevilla teologisilla kysymyksillä oli monille
valitsijoille oma merkityksensä.
Suomen kirkkopoliittisessa asetelmassa lestadiolaisryhmien
rooli ei ole yksiselitteinen eikä asenteita voida mitata aina yhdellä
muuttujalla. SRK-vanhoillisuuden positio on seurakuntakäsityk-
sestä johtuen täysin omalakinen. Elämän Sanan ryhmä ja uusi-
heräys ovat valtaosaltaan mukautuneet kansankirkon yleiseen
kehitykseen. Samansuuntaista kehitystä on jonkin verran myös
Rauhan Sanan ryhmässä, erityisesti sen suomenkielisessä osassa.
Kokonaisuutena ottaen Rauhan Sanan ryhmä ja varsinkin sen
ruotsinkielinen siipi (LFF) sekä esikoislestadiolaisuus voidaan
sijoittaa herätysliikkeiden "tunnustusrintamaan". Tulevaisuus
osoittaa, miten selkeä jakautuma kansankirkon ja ns. tunnustavan
kirkon kesken eri lestadiolaisryhmissä muodostuu. Tämä kehitys
on osaltaan vaikuttanut jo nyt lestadiolaisryhmien keskinäisiin
suhteisiin sekä ryhmien sisäiseen kontestaatioon. Lestadiolaisen
elämänliikkeen erityispiirteet ja "pohjoisen ulottuvuuden" oma-
lakisuus merkinnevät kuitenkin tulevaisuudessakin liikkeelle
"omaa lentokorkeutta" Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa
ja sen sisäisessä rintamanmuodostuksessa.

Talonen: Lestadiolaisuuden hajaannukset
.
25
Taulu 1
LESTADIOLAISUUDEN 18 RYHMÄÄ 2001
Ryhmä Kannatusalueet Lehdet Kannatusarv.
SRK-vanhoillisuus Suomi, Ruotsi, Venäjä Päivämies 115 000
Viro, Saksa, USA,
Kanada Siionin Lähetyslehti
Siionin Kevät
Voice of Zion

Esikoislestadiolaisuus Suomi, Ruotsi, Norja Rauhan side
USA Fadersrösten
[Ruukku] 25 000

Rauhan Sanan ryhmä Suomi, Ruotsi, Norja Rauhan Sana 24 000
USA, [Nigeria, Zion Missionstidning
Guatemala, Intia, Sions Blad
Pakistan] Christian Monthly
Where He Leads...
Blagaja Vest
Töröläläiset -
sillanpääläiset USA, Suomi, Ruotsi Greetings of Peace
Armon ja Rauhan Tervehdys4 000

Uusiheräys Suomi, Norja Lähettäjä 3 000

Pollarilaiset
(Independent Apostolic
Lutheran Church) USA Newsletter 3 000

Lyngenin suunta:
"fundamentalistit" Norja - 1 200

Lyngenin suunta
"liberaalit" Norja Under Vandringen 800

Auneslaiset pollarilaiset USA - 600

Elämän Sanan ryhmä
(ns. lest papislinja) Suomi, Ruotsi, Norja - 300

Leeviläiset Suomi, Ruotsi - 200

Leskisläiset
(Hans Nilssen -riktningen) Ruotsi, Norja - ?

Lygenin suunta
separatistit Norja - 50

Salmelalaiset pollarilaiset
(Davidites) USA - 50

Lyngenin suunta: Egil
Gundersenin ryhmä Norja - 40

Hankalaiset pollarilaiset
(Melvinites) USA - 25

Steniläiset Suomi - 20

Kontiolaise