En tiedä osaako kovin moni sanoa tarkan päivän, jolloin paniikkihäiriö alkoi. Minä osaan: 8.9.2001.
Päivään ei liity mitään muuta dramatiikkaa, paitsi yksi normaali esiintymistilanne, jonka olin tehnyt jo kymmeniä kertoja tuohon mennessä. Tällä kertaa homma meni kuitenkin pieleen: paniikkihäiriö iski päälle täysin varoittamatta. Normaalit oireet: tukehtumisen tunne, kontrollin menettämisen tunne jne.
Minulla häiriön syynä oli tietyn asteinen loppuunpalaminen. Olen periaatteessa melko vahva ihminen (luulisin), mutta liika oli näköjään liikaa: parisuhdeongelmat, työpaikan YT:t, työkaverin lapsen kuolema, ylityöt, loukkaantuminen (urheileminen jäissä kuukausia).. sattuivat kaikki reilun parin kuukauden sisään.
Lekurille en ole mennyt, töitä en ole lopettanut eikä asiasta tiedä oikeastaan kukaan. Silti tuo on hankaloittanut elämää aika paljon: paniikki on iskenyt kahden vuoden aikana ehkä viisi-kymmenen kertaa.. hyvin satunnaisissa tilanteissa, välillä lievänä, välillä pahempana.
Järkeilemällä en noita kuitenkaan saa näköjään kokonaan loppumaan. Tarttis varmaan tehdä jotain...
Vielä noiden kohtausten kanssakin eläisi, mutta varsinainen ongelma on sellainen kalvava epäilys takaraivossa, että ongelma voi pahentua jos sitä ei hoida.
Mitäs mieltä olette?
Päivään ei liity mitään muuta dramatiikkaa, paitsi yksi normaali esiintymistilanne, jonka olin tehnyt jo kymmeniä kertoja tuohon mennessä. Tällä kertaa homma meni kuitenkin pieleen: paniikkihäiriö iski päälle täysin varoittamatta. Normaalit oireet: tukehtumisen tunne, kontrollin menettämisen tunne jne.
Minulla häiriön syynä oli tietyn asteinen loppuunpalaminen. Olen periaatteessa melko vahva ihminen (luulisin), mutta liika oli näköjään liikaa: parisuhdeongelmat, työpaikan YT:t, työkaverin lapsen kuolema, ylityöt, loukkaantuminen (urheileminen jäissä kuukausia).. sattuivat kaikki reilun parin kuukauden sisään.
Lekurille en ole mennyt, töitä en ole lopettanut eikä asiasta tiedä oikeastaan kukaan. Silti tuo on hankaloittanut elämää aika paljon: paniikki on iskenyt kahden vuoden aikana ehkä viisi-kymmenen kertaa.. hyvin satunnaisissa tilanteissa, välillä lievänä, välillä pahempana.
Järkeilemällä en noita kuitenkaan saa näköjään kokonaan loppumaan. Tarttis varmaan tehdä jotain...
Vielä noiden kohtausten kanssakin eläisi, mutta varsinainen ongelma on sellainen kalvava epäilys takaraivossa, että ongelma voi pahentua jos sitä ei hoida.
Mitäs mieltä olette?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Liikaa stressiä, jolloin tuli sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä paniikinomaisia kohtauksia.
Kävin terv.k.lääkärillä ja sain Propralia (beetasalpaaja, ei psyykelääke) "tarvittaessa". Pyysin nimenomaan sitä lääkettä, kun olin siitä lukenut paljon myönteistä.
Lääke on auttanut ja nyt olen rentoutunut jonkin verran aikaisemmissa pelkotilanteissani. Osittain tarvitsen lääkettä, aina en. Riippuu tilanteen jännittävyydestä.
Oisitko niin ystävällinen, että kertosit onko siinä sivuoireita? Esim. onko sen sivuoireena sydämen rytmihäiriöt.
saattaa (hyvin harvoin) aiheuttaa myös rytmihäiriöitä. Itselleni se kuitenkin määrättiin juuri rytmihäiriöihin ja se on todella auttanut ja poistanut rytmihäiriöni lähes kokonaan!
Sivuoireena oli aluksi väsymys (hirveästi haukotutti), mutta vaiva on hävinnyt.
Runsaampaan käyttöön ja voimakkaampiin lääkkeisiin saattaa liittyä verenkiertohäiriöitä, mutta en ole itselläni huomannut mitään vaivaa, kun käytän vain tarvittaessa Propral 10 mg. Se on miedoin näistä lääkkeistä (on myös 40 mg ja 80 mg). Vanha ja ilmeisesti aika turvalliseksi havaittu beetasalpaaja.
Kerrot tekstissäsi seuraavaa "Lekurille en ole mennyt, töitä en ole lopettanut eikä asiasta tiedä oikeastaan kukaan. Silti tuo on hankaloittanut elämää aika paljon: paniikki on iskenyt kahden vuoden aikana ehkä viisi-kymmenen kertaa.. hyvin satunnaisissa tilanteissa, välillä lievänä, välillä pahempana.
Niin kohtuuttomalta ja julmalta, kuin tämä kuulostaakin, tulet luultavasti kärsimään kohtauksista (aina vain pahemmista ja pidemmista) niin kauan, kunnes hyväksyt paniikkihäiriösi. Olet ilmeisesti yrittänyt kaikin keinoin pitää salassa kyseiset kohtaukset sekä itseltäsi kuin myös läheisiltäsi. Näin toimien teet itsellesi karhunpalveluksen ja paniikkisi ottaa ylivallan.
Paniikkihäiriössä on kyse paniikin pelosta. Niin kauan kun pelkäät, niin kauan kohtauksia tulee. Neuvoisin sinua siis katsomaan paniikkiasi silmiin ja tutustumaan siihen. Torjuminen vain pahentaa tilannetta.
Itse pidin paniikkikohtauksiani salassa 4 vuotta!! Ajatellen, poissa mielestä, poissa kokonaan.. Pah! Eipä toiminut, eikä ihme. Kohtaukset vain pahenivat kun yritin ehdoin tahdoin elää niinkuin koko ongelmaa ei olisikaan. Välttelin kaikkia mahdollisia tilanteita ja paikkoja, jossa paniikki oli tullut. Viimein tilanne meni niin pahaksi etten voinut olla kuin kotona, ja sielläkin ahdisti.
Jouduin pitkälle sairaslomalle. Kerroin kaikille läheisilleni mikä minua vaivasi, vaikeinta oli myöntää itselleen, että on sairas. Pikkuhiljaa ystävieni ja perheeni tuella aloin taas liikkumaan paikoissa ja tekemään juttuja. Töihin palattuani kerroin työkavereilleni kuinka toivoisin heidän suhtautuvan mahdollisiin kohtauksiini. He suhtautuivat asiaan mitä mainioimmin. Kaikki olivat uteliaita ja minulla oli tietoa, jota mielelläni heille jaoin. Kynnys kertoa (ja hyväksyä itse) psyykkisistä ongelmista on tietenkin paljon suurempi, kuin fyysisistä, mutta se todella kannattaa tehdä. Vain niin parantuminen voi alkaa!
Kun minulla ei ollut enää mitään mitä salata ja annoin itselleni luvan ja vapauden "panikoida" missä vain ja milloin vain, kohtaukset helpottuivat pikkuhiljaa ja ovat pikkuhiljaa vähentyneet. Toivon kaikesta sydämestäni ettei sinun parantumiseesi mene yhtä kauaa kuin minulla, siksi kirjoitinkin. Ja näin jälkeenpäin ajatellen, matka paniikkihäiriön kanssa on ollut melkoinen taistelu, mutta erittäin antoisa tilaisuus tutustua itseensä. Koen olevani nyt paljon "vahvempi ja rikkaampi" ihminen, kuin ennen sairastumista.
Onnea sinulle parantumisen tiellä! Voimia taisteluun! Se on luultavasti rankka kokemus, mutta lupaan ettet kadu.
Niin ja unohdin kertoa, etten ole koko aikana syönyt ainuttakaan pilleriä paniikkihäiriööni. Ainoat "lääkkeeni" on olleet luontaistuotekaupoita saatavat Bachin Resque remedy suusuihke, (jota todella suosittelen sinullekin) kolmivuotinen psykoanalyyttinen terapia sekä ystävien ja läheisten tuki" Parantuminen voi siis olla mahdollista ilman kemiallisia valmisteita!
Kiitoksia ajatuksista. En ole asiaa itseltäni kieltänyt, mutta olen sen kyllä muilta salannut. Sinänsä tämä sairastuminen on ollut opettava kokemus, koska kuvittelin elämäni ensimmäiset 26 vuotta, että pystyn kontrolloimaan itseäni täysin pelkän tahdonvoiman avulla. En vain ottanut huomioon sitä vaihtoehtoa, että jos tuo tahdonvoima pettää, niin itsensä kontrollointi muuttuu kertaluokkaa haastavammaksi. :-)
Syy tuohon asian salailuun on suhteellisen luonteva: ongelma ei ole vielä liian suuri ja mielessä on toive siitä, että aika parantaa haavat. Varmaankin herään todellisuuteen vasta sitten, kun olen ollut kuukauden kotiini sulkeutuneena. Tätä en kuitenkaan suurin surminkaan tahdo, joten täytyy ottaa nuo ohjeesi vakavaan harkintaan.
Mutta mutta... voisihan tietty asiat huonomminkin olla, joten ei parane valittaa. Näin jälkeenpäin kyllä harmittaa se, että en huomannut mitään merkkejä lähestyvästä ongelmasta. Olisi voinut vaikka siinä vaiheessa lyödä jarrut päälle.
Tosin enpä tiedä, että oliko mitään merkkejä edes näkyvissä. Olo tuntui hyvältä ja vaikka stressi oli älyttömän kova, niin homma tuntui olevan hanskassa (kuten aina ennenkin siihen asti). Grr.. niin se ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Kärsin yli kymmenen vuotta paniikkihäiriöstä joka vaikeimmillaan piti minut kotini sisäpuolella. En kieltänyt sitä, ystäväni tiesivät siitä, mutta se ei auttanut.
Kävin hypnoosissa erään erittäin upean läkärin luona ja se auttoi vähäksi aikaa. Kävin terapiassa kaksi vuotta terapeutin luona ja se vain pahensi tilannetta. Lopetin terapian, koska ei yksinkertaisesti ollut mitään apua tutkia lapsuuttani, kun ongelma oli tässä ja nyt.
Pääsin ongelman läpi rauhoittavien lääkkeiden voimalla ja meni usea vuosi ilman paniikkia.
Kunnes äitini meinasi kuolla.
Paniikki tuli voimalla päälle niin, että tunsin tukehtuvani. Yöllä oman kullan kainalossa luulin kuolevani ja minun piti lähteä ulos haukkaamaan happea. Näin kävi niin usein, etten enää pystynyt nukkumaan ja aloin olla aivan rikki,
Vasta silloin menin oman perhelääkärimme luokse. Itkin, ja kerroin, etten voi enään elää näin.
Sain paniikkihäiriöön tarkoitetun lääkekuurin. Kahden viikon kuluttua olin kuin eri ihminen!
Nyt olen projektipäällikkönä unelmieni firmassa ja vaikka vieläkin jännitän esiintymistä, niin se on todellakin jännittämistä - ei kuoleman pelkoa!
Kovan stressin seurauksena kroppa tekee psyyken kanssa ylilyöntejä.
Ehdottaisin lääkäriin menoa ja jonkun lääkkeen tilapäistä käyttöä. Itse olen käyttänyt Propralia (beetasalpaaja, ei psyykelääke) ja se laukaisi pahimmat jännitykseni.
Tietääkseni muutama paniikkikohtaus vuodessa ei ole vielä paniikkihäiriö, mutta johtaa helposti siihen, jos kierre ei katkea.
Itse en pitäisi tarpeellisena kailottaa kaikille tutuille, että hei, mulla on paniikkihäiriö! Kovan stressin aiheuttama tilapäinen ongelma ei tarkoita, että pitäisi leimata itsensä sairaaksi kaikkien nähden. Tämä yhteiskunta on kova, ja moinen leimaaminen vaikeuttaa monen kohdalla esim. työnsaantia.
Yksi käynti lääkärillä alkuun ja mukavien asioitten tekeminen voi auttaa ulos noidankehästä. Pitäsi saada niitä mukavia tunne-elämyksiä ja välttää liian rasittavia tilanteita. Stressaantunut ihminen tarvitsee vaatimusten löysäämistä.