Tässä vuodan keskenmenoa ja samalla itken miehen romanttista säpinää toisen naisen kanssa.
Sielu on vereslihalla. Tästä notkosta ei enää helpolla nousta.
Onko täällä ketään toista yhtä yksinäistä, vai onko teillä kaikilla ihanat miehet tukena?
Sielu on vereslihalla. Tästä notkosta ei enää helpolla nousta.
Onko täällä ketään toista yhtä yksinäistä, vai onko teillä kaikilla ihanat miehet tukena?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Anteeksi vaan, mutta en ymmärrä, miksi jotkut ihmiset lähtee tekemään lapsia. Kai teidän suhteessa jotain on ollut aiemminkin pielessä, jos kerran miehesi toisten naisten kanssa hempeilee? Luuletko, että lapsi jotenkin muuttaisi asiaa? Monelle tuntuu se lapsi olevan keino yrittää parantaa huonoa suhdetta, yleensä huonoin seurauksin. Ja hyvässä suhteessa mies varmaan tukisi sinua keskenmenossakin.
Ja vastausta vielä kysymykseesi: minulla on ihana mies, joka tuki minua keskenmenon saatuani. Meillä oli ongelmamme joskus, ja silloin en olisi voinut edes harkita lapsen hankkimista. Nyt kun asiat on paremmin ja tiedän viettäväni loppuelämäni hänen kanssaan, on lapsi erittäin tervetullut.
Me olemme olleet naimisissa 3 vuotta ja olemme aina olleet todella tiivis, intohimoinen ja hellä pariskunta. Vauvauutisesta riemuitsi myös mies aivan tavattomasti. Tämä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. En edes osaa vielä kartoittaa, mikä on voinut olla niin "pielessä".
Elämässä saattaa tosiaankin sattua sellaisia ikäviä yllätyksiä, että miehen tielle osuu vastustamaton sielunkumppani pari viikkoa sen jäkeen kun vaimo on tullut raskaaksi tai saanut juuri keskenmenon. Tai ehkä vauvauutinen tai suru-uutinen laukaisee piilevän pakenemisreaktion?
Ei elämää voi valitettavasti järkeilemällä pitää ohjaksissa, joskus sitä heppaa voi pistää ampiainen ja se pillastuu arvaamattomasti... Miksi Suomen maa olisi muuten täynnä uusperheitä, salarakkaita ja yksinhuoltajia.
Mieheni ei tukenut avoimesti minua. Rakkaus lopahti täysin keskenmenon jälkeen. Ei edes auttanut laskujen kanssa, ei mitään tehnyt sen eteen, että olisi ollut helpompaaa.
Yksinäisiä keskenmenoja on varmasti yhtä paljon kuin yksinäisiä äitejä. Jotenkin tuntuu, ettei kummastakaan haluta avoimesti puhua. Paetaan rankkoja pettymyksiä mielummin joko siihen keskenmenoon tai sitten vauvaan.
Ei kaikki tosiaankaan aina mene suunnitelmien mukaan varsinkaan tunnepuolella. Itselläni exän kanssa hälytyskellot soivat ajoissa ja laitoin heti vauvatoiveet jäähylle. Mutta en minäkään olisi mitään arvannut, jos en olisi saanut pientä ulkopuolista vinkkiä. Nämä on vaikeita asioita ja rakkaus on monesti sokea.
Minusta ihan hyvä joskus todellakin vähän suhteuttaa näitä elämän kohtaloniskuja.
Erään ystävättären aivan kadehdittavan ihana ja pitkä rakkaussuhde loppui kuin seinään "vahingon" sattuessa (ehkäisy petti). Lapsen tämä ystävätär kuitenkin päätti pitää. Lapsen isä vaati ensin aborttia ja lopulta sitten myös isyystestin, vaikka lapsi oli suorastaan irvokkaalla tavalla isänsä näköinen... Keskenmenon sattuessa tämä iskä ei takuulla olisi ollut kättä pitelemässä, vaikka oli kaikkien mielestä plussaan saakka unelmien mies. Joistakin ihmisistä ei todellakaan voi tietää, ennen kuin jokin isompi tapahtuma saa heistä oikean luonteen esiin.
Tuolla odotuspalstallakin "äipät" vertailevat vitamiinejaan, mutta uskon että sielläkin lyötyy monenmoista tarinaa raskausoireiden ohella, jos vain alkaa kysellä.
Itselläni on siis selvästi onnea onnettomuudessani, mutta tiedostan miten haurasta tämä onni on ja miten kiitollinen siitä tosiaankin saa olla.
Voimia kaikille pettyneille ja onnea edelleen kaikille onnellisille. Sillä onnellisia täällä näköjään on paljon, surullisista keskenmenoista huolimatta :-)