Tökkii, tökkii...

Hei,

Nyt tulee vali-valitekstiä, joten ei kannata lukea jos ei jaksa nyt tällaista. Eli ollaan 3-4-kymppinen pari ja oltu yhdessä reilu 11v. ja meillä on superihana reilu 1v. taapero. 2 vuotta sitten alettiin miettiä asunnon vaihtoa, asuntojen hintojen ollessa hyvässä nousutuulessa. Oltaisiin samalla tehty hieman voittoa omasta asunnostamme, tarkoituksena rakentaa talo pk-seudulle.

Siinä samalla alkoi lapsen odotus ja asunnon vaihto alkoi olla enemmän tapetilla, mutta mies oli juuri alkanut yrittäjäksi, joten lykättiin asiaa hieman. Yrittäjäksi hän alkoi tyylillä "kyllä niitä töitä riittää, luulisin, ehkä, en tiedä"...Siis aina sama tyyli, mennään soitellen sotaan, muttei selvitetä mitään markkinoita tms. etukäteen. Siis voi tuska!

Viime syksynä sain (melko saamattomaan) mieheeni sen verran liikettä, että alettiin pyytää (lue: minä aloin) talotarjouksia yms. ja käytiin pankissa juttusilla. No tietty ajankohta oli huonoin mahdollinen, asuntojen hinnat laskeneet eikä niissä käynyt katsojia, mutta pankista saatiin luottolupaus. Emme kuitenkaan alkaneet myydä asuntoa sen hetkisen taloustilanteen takia, vaikka kyseessä onkin melko pidetty pientaloalue pk-seudulla...Asunnonvaihtoprojekti siis pistettiin TAAS jäähylle, eikä ollut 1. saati 2. kerta.

Siinä sitten kärvisteltiin kolmen poppoo pienessä kaksiossa, mies tyytyväisenä minä en. Nyt ollaan taas aloittamassa/jatkamassa tätä ikuista projektia ja mennään pankkiin uudestaan juttusille, koska viime kerrasta on jo aikaa. Mies ei vaan saa aikaiseksi hoitaa yrityksensä talousselvityksiä tilitoimistostaan, jotta pankilla olisi jotain konkreettista nähtävää, muuta kuin "joo, firmalla menee ihan hyvin". Siis itselläni on kyllä näyttää palkkakuitit yms., mutta siinäpä se ja siis talolainaa ollaan kyselemässä. Toisin sanoen mua tökkii ihan hel****sti miehen saamattomuus ihan minkään asian suhteen, paitsi luppoilun ja vätystelyn.

Joo, kyllä se hoitaa tiskejä koneeseen, vaihtaa taaperon vaippoja ja on hyväsydäminen ja kiltti. Siis kyllä mä sitä rakastan, enhän muuten eläisi sen kanssa, mutta tökkii vaan niin saakutisti!!! Sitten, kun yritän (AINA eka ystävällisesti) pyytää sitä hoitamaan (hyvissä ajoin) jotain oleellisia asioita, niin ei. Kaikki asioiden hoitopyynnöt päättyvät lopulta huutoon ja tappeluun, eikä ne hoidu edelleenkään. Nytkin mennään tosiaan pankkiin periaatteessa turhaan, meidän maksukykyhän niitä kiinnostaa ja se näkyy papereista, joita ei ole...plääh.

Nyt on vaan jonkun aikaa tuntunut siltä, etten enää jaksa pyytää kauniisti/rumasti...en jaksa enää ollenkaan. Edes rakkaus ei tunnu riittävän tämän sormien välistä valuvan elämän kasassa pitämiseen, kipuraja alkaa tulee vastaan. Miten te muut olette pärjänneet saamattoman miehen kanssa, oletteko löytäneet itsestänne jonkun uuden "sietomoodin"?