Laitan kirjoitukseni ja kysymykseni uudelleen päivitettynä:
Olen tuoreen bipodiagnoosin omistaja ja haltija. Viimeisen vuoden aikana holtiton rahankäyttöni pitkällä ajanjaksolla johti ulosottomenettelyyn. Se oli tietoinen valinta ja ainoa mahdollisuuteni selvitä. Ja velka ei ole rikos eikä irtisanomisperuste.
Olen tienristeyksessä. Voisin jatkaa työtäni (isännöitsijänä), työnantaja ei tiedä maksuista ulosottoon eikä voi tehdä mitään vaikka tietäisi. Sairaus/työn vaativuus/hankala henkilöstäpolitiikka tekevät sen kauhean angstisen fiiliksen, että en halua palata töihin.
Onko neuvoja, miten hoitaa homma fiksuiten himaan. Diagnoosin myötä on tullut halu olla itselleen rehellinen, eikä oravanpyörä kiinnosta -voisi tehdä joskus jotain projektiluontoista. Ikää on 44 vuotta. Saikkujakso on ensimmäinen, kestänyt pari kuukautta. Rauhoittavia olen syönyt 25 vuotta, masennuslääkkeitä 1½ vuotta ja Ketipinoria kevyesti (2*25mg) noin kuukauden.
Miten tästä risteyksestä lähdetään järkevästi etenemään? Vakityöpaikkaa ei tee mieli ensimmäisenä irtisanoa. Töihin ei tee mieli mennä puolikuntoisena, tai romahtelemaan heti uudestaan. Ymmärtävätkö psykiatrit kirjoittaa riittävän pitkän sairasloman tällaisissa tilanteissa? Kokemuksia kiitollisena odottaen!
Tämä on upea palsta, kun ihmiset yhteisen asian ympärillä ovat ystävällisiä ja avuliaita toisilleen, kiitos siitäkin.
Olen tuoreen bipodiagnoosin omistaja ja haltija. Viimeisen vuoden aikana holtiton rahankäyttöni pitkällä ajanjaksolla johti ulosottomenettelyyn. Se oli tietoinen valinta ja ainoa mahdollisuuteni selvitä. Ja velka ei ole rikos eikä irtisanomisperuste.
Olen tienristeyksessä. Voisin jatkaa työtäni (isännöitsijänä), työnantaja ei tiedä maksuista ulosottoon eikä voi tehdä mitään vaikka tietäisi. Sairaus/työn vaativuus/hankala henkilöstäpolitiikka tekevät sen kauhean angstisen fiiliksen, että en halua palata töihin.
Onko neuvoja, miten hoitaa homma fiksuiten himaan. Diagnoosin myötä on tullut halu olla itselleen rehellinen, eikä oravanpyörä kiinnosta -voisi tehdä joskus jotain projektiluontoista. Ikää on 44 vuotta. Saikkujakso on ensimmäinen, kestänyt pari kuukautta. Rauhoittavia olen syönyt 25 vuotta, masennuslääkkeitä 1½ vuotta ja Ketipinoria kevyesti (2*25mg) noin kuukauden.
Miten tästä risteyksestä lähdetään järkevästi etenemään? Vakityöpaikkaa ei tee mieli ensimmäisenä irtisanoa. Töihin ei tee mieli mennä puolikuntoisena, tai romahtelemaan heti uudestaan. Ymmärtävätkö psykiatrit kirjoittaa riittävän pitkän sairasloman tällaisissa tilanteissa? Kokemuksia kiitollisena odottaen!
Tämä on upea palsta, kun ihmiset yhteisen asian ympärillä ovat ystävällisiä ja avuliaita toisilleen, kiitos siitäkin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Parasta kait kohdallasi olisi pysyä sairaslomalla niin kauan kuin itsestäsi ja psykiatristasi tuntuu tarpeelliselta. Hyvä psykiatri pystyy kyllä arvioimaan työkuntosi, jos kerrot avoimesti olostasi ja tuntemuksistasi.
Valitettavasti bipolaari on sairaus, joka johtaa usein työkyvyn pysyvään menettämiseen. Toivottavasti ei sinun kohdallasi.