oon käyny 12-vuotiaasta psykiatrilla,kun ensimmäisen kerran yritin itsemurhaa.mua on kiusattu koulussa koko koulu aika.psykiatrisilta osastoilta ei oo vätytty.eikä myöskään alkoholilta ja huumeilta.piikittämisen alotin 13-vuotiaana.(nyt oon ollu 2v kuivil aineist)ja alkoholin kans on viel ollu ajoittain sählinkii.mul on diagnosoitu päihdeongelma,vakava masennus,ADHD,persoonallisuushäiriö ja nyt viel sit joku ahdistuneisuus häiriö/paniikkihäiriö.mä häpeen itteeni NIIN paljon etten meinaa uskaltaa näyttää naamaani missään.tuntuu että kaikki ajattelee et mä oon hullupaskanarkkari.
hurjat diagnoosit
bastard89
10585
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kuulostaa todella hurjalta, sinun kannattaisi kirjoittaa kirja elämästäsi. Harvoin noin rankkaa elämää on. Voisit tienata rahaa kirjallasi, siitä voisi tulla best-selleri.
Mikä on hurjin juttu, minkä olet itse tehnyt?
voi niitä hurjia tapahtumia on todella paljon..joskus ollaan mieheni kans mietitty läpäl että pitäskö kirjottaa kirja,mut nut se jo kuulostaa ihan järkevältä.. mä vaan häpeen itteeni niin.nyt on taas päällä huonompi kausi,kaikkee ikävää on tapahtunu :( (tekstiä löytyy mun muista keskusteluista jos kiinnostaa)tuntuu että kaikki paska tulee niskaan samaan aikaan.:/
Olet siis raiskauksen uhrikin, huh. Miten olet antanut itse yhteiskunnalle takaisin, vai oletko vain kärsinyt hiljaa ja mukisematta kaikki kokemasi vääryydet?
yhteiskunta tai etenkin poliisit on saanu "kärsiä" musta lukuisia kertoja... mutta sen itse tekijän ei oo tarvinnu kärsiä yhtään,mikä on helvetin väärin. mä tunnen suusra vihaa melkein kaikkee liikkuvaa kohtaan sen vääryyden takia.oma täti ja serkkukaan ei usko tapausta ja nyt on niiden kans TAAS KERRAN välit poikki. mä en kestä tätä. en voi olla ajattelematta tätä vitun sukulaissotaa ja satoja selkään puukotuksia mitä ne mulle on tehny.mut on tuhottu. mä ite oon itteni tuhonnu,ja sitä on edesauttaneet jopa omat sukulaiset.vihaks pistää.näinä päivinä tunteet on vaan menny viha-suru-pettymys rataa....
tuosta olet selvinnyt, sun täytyy olla vahva ihminen!...
tai minä ainakin ajattelen näin, ja varmaan muutkin, tuskin sua kukaan pitää hullupaskanarkkarina, vaan selviytyjänä!
että sulla on kuitenkin mies. Jos olisit miespuolinen, arvaa vaan olisiko sulla puolisoa...
jotkut ihmiset sattuu olemaan sen verran ymmärtäväisiä ja auttamisen haluisia että voivat elää tällaisen paskiaisen kanssa. mun mies on maailman ihanin mies,joka pelasti minut huumehelvetistä ja on jaksanu tukee ja auttaa mua tilanteessa kun tilanteessa. tällasia ihmisiä on harvassa.
olo vaan pahenee. mä pelkään ettei mun mies kestä tätä enää kauaa kun mä vaan oon ja tuijotan tyhjyyteen. ollaan jouduttu melkei jokapäivä käydä terveyskeskukses kun mun lääkitys on vituillaan.risolidista ei ole apua ja mulla alotettiin vähä aikaa sit cpralex ja olo vaan pahenee. varmaan johtuu myös cpralexista kun sehän saattaa aiheuttaa itsariajatuksii ym mitä mul on. mä en kestä enää.
Sinun tuommoinen diagnoosien kirjaaminen ja itsesi niiden lukeminen sekä kaikki kamalat muistot vain hajoittvat Sinua. Voih, olet paremman arvoinen. Olet eheyttävien asioiden tarpeessa ja niitä varten ole elämässä, et todellakaan tuota menneisyyttäsi varten!
Sinä OLET rakastettava, joka vain sinut saisi kunnolla tuntea. Eivät ne ihmisen teot ja ryömimiset kuitenkaan ole kuin pintaa, siellä sisällä olet Sinä, tavallinen tyttö. Voisitko nähdä itse itsesi sellaisena ja lähteä siitä liikkeelle. Olet rakastamisen arvoinen. Hae tilanteita, jotka ovat neutraaleita sinulle tai jos mahdollista, jossa saat kokea hyväksyntää. Oman pikku perheesi lisäksi. Se vie sinua eteenpäin. (Jos voit, revi kaikki sairauskertomuksesi ja unohda diagnoosisi! Minulle on Kelasta sanottu, ettei sama diagnoosi B-lausunnolla ole 'voimassa' heilläkään kuin kaksi vuotta. Ihminen on MUUTTUVAINEN. Älä tuijota noihin diagnooseihin ja vähiten huonoihin lähtökohtiisi. Tiedän asian, kun itseki usein joudun tuskaan tyyliin 'miten siltä pohjalta minä yleensä voin mitenkään toimivasti elää'. Se on kamala tunne. Semmonen tovottomuus ja näköalattomuus on aina niin lähellä. Se, kuule, ei ole totta. Sinulla ja minulla on tulevaisuus ja toivo edessä. Jos meistä riippuu unohdetaan menneet. Älä ole alkuunsa moksiskaan noista sukulaisistasi, jotka katkaisseet yhteyden, he eivät käsitä, mitä tarvitset! Varmaan sattuu heidän käytöksensä, mutta uskon, ettei se ole pysyvä tila. Kun oppivat tuntemaan oikeaa sisintä Sinääsi, niin katuvat vielä. Voisitko löytää uusia kavereita, tuttuja, joiden kanssa ei painolastina ole sinun menneet asiat. Nyt on nyt!
Sinulle sanon vain, että itse aikoinaan sain avun aika vastaavaan tilanteeseen ja raskaisiin tuntoihini itseinhooni siitä, kun sain tulla uskoon. Se löydetty Jumalan rakkaus on ehdoton. Semmoisenaan tulee hyväksytyksi ja kaiken saa anteeksi. Valtava helpotus ja eheyttävä juttu. Niin ja löytää sopivia ja eheyttäviä kavereita. Tähän ei nyt tarvi tässä mielipidettä sanoa kenenkään, kerroin vain itsestäni. Vain tuon mainitun asian takia olen vieläkin vaan ;) hengissä ja voin suht' koht', ainakin hallitsen elämäni asiat ja ihmissuhteet.
Kaikkea hyvää ja kirjoittele edelleen vertaispalstoille. - Tämmöstä tuli mieleen...
se viestini ei ainakaan vielä näy tuossa tiiviimmässä ketjussa, siinä laajennetussa näkyy. Se siitä.