Menneen talven lumet ovat sulaneet?

Kuitenkin on niin että mitä sanot "menneisyyden haamuiksi" vaikuttaa ihmisen mentaliteettiin. Ne loukkaukset ja pettymykset mitä hän ei ole käsitellyt. Ehkä erityisesti juuri silloin kun menneisyyden kokemukset ei häntä tunnu vaivaavan. Monta kertaa esimerkiksi katkeruus ja kyynisyys ovat osoituksena ja oireena sellaisten "haamujen" olemassaolosta, ehkä sielun onkaloihin tumpattuina. Vaivaa se henkilöä itseään tai ei.

En ole etsimässä ihailijoita. Se mitä tällaisessa nettimaailmassa ihailijoita saa olisi kuitenkin hyvin pinnallista perustuen minua tuntemattomien ihmisten mielikuviin minusta. Samasta syystä en osaa olla kauhean huolissani niiden kommenteista joissa kirjoitukseni ovat synnyttäneet ärsyyntymistä ja antipatiaa. Otan kyllä vastaan negatiivisen ja positiivisen palautteen, ja pyrin tutkimaan itseäni myös niiden valossa, mutta identiteettini ja omanarvontuntoni ei rakennu niiden varaan.

Aikuisuus on kovin suhteellista. Mitä sillä tarkoitetaan, kuinka se määritellään? Onko aikuismaista (tai paremmin sanottuna: kasvaneen ihmisen) käyttäytymistä, että lausuu toisesta muodostamiaan mielikuvia ikäänkuin ehdottomina tosiasioina leimaten hänen kirjoituksensa silmänlumeeksi ja kirjoittamisen motiivit narsistisen mielihyvän ruokkimiseksi?

Varmaan mielestäsi ajattelet olevasi oikeassa ja puhuvasi totta, mutta olisi hyvä muistaa, että tulkinta ihmisestä ei ole ihminen.

Se minä jota tarkastelet kirjoitusteni kautta ei ole minä vaan sinun muodostamasi mielikuva minusta.

Aihe on runoissani monella tavalla keskeinen...
Kuinka kykenemme näkemään ja oivaltamaan ettei katselemamme henkilö olekaan se millaisena hänet näemme, ja että todellinen persoona aina jää jossain syvällisessä mielessä tulkintojemme ulottumattomiin, koska näkeminen on meissä itsessämme eli katsojassa tapahtuvaa toimintaa.

Tärkeä kysymys sitten on sekin, millä tavalla asennoidumme sen henkilön ihmisarvoon, joka mielestämme on... milloin mitäkin... sanotaan nyt vaikka narsistinen.

Jos suhtaudumme lähimmäiseen ikäänkuin hänellä olisi arvo vain tulkintamme kautta, emme vielä ole oivaltaneet ja hyväksyneet rajallisuuttamme, ja siksi olemme itse mielikuvamaailmamme vankeja.

Ihminen tulkintojen kohteena ja kykymme oivaltaa lähimmäisen arvo tulkinnoistamme riippumatta on aihe mikä synnyttää minussa kiinnostusta tarkastella sanoiksi nimittämiämme välineitä nimenomaan runouden keinoin. Runous on mielestäni aivan ainutlaatuinen ja kiehtova kielellisen ilmaisun väline koska siinä voidaan ikäänkuin kiertokautta lähestyä asioita jotka väistävät suoraa ja karkeampaa lähestymistapaa, asioita joille on vaikea antaa tarkasti rajattua muotoa. Runoudessa ajatuksia kuvataan usein vaistonvaraisesti, assosisaatioita käyttäen, enemmän tunnetasolla kuin rationaalisen ajattelun tietä, ja kuitenkin myös runous on sidottu rationaaliseen ajatteluun, koska se on sidottu kielioppiin. Lisäksi, runoudessa sanat eivät ole ainoastaan väline jonkin kuvaamiseksi vaan ovat itsessään tarkastelun kohde, se mitä on, muodostaen tuotteen nimeltä runo.

En sitten tiedä pitäisikö tuollainen kiinnostus määritellä enemmän lapsellisuudeksi kuin aikuismaisuudeksi, mutta joka tapauksessa se on yksi keskeisiä lähtökohtia miksi kirjoitan ja en tosiaankaan kirjoita juuri muualla kuin palstan äärellä, tietokoneen sulkiessani myös runoilu loppuu. Jokaisella on runoilussaan omat lähtökohdat, kiinnostuksen aiheet ja tapa kirjoittaa. Ehkä minullekin voidaan suoda minun tapani?

Kerron sinulle etten aina itsekään tiedä kuinka järkevää palstarunoiluni on, ja joskus kyselen mielessäni että haenko jotain narsistista mielihyvää vai mitä mielihyvää täältä, kun näinkin paljon kirjoittelen. Olen tullut johtopäätökseen että se saattaa olla osamotiivi, mutta en voi uskoa sitä päämotiivikseni.

Jos kyse olisi ihalijoiden keräämisestä ja että voisin toisten silmien kautta kokea olevani jotain hienoa tai ainakin arvostettua, olisin lopettanut kirjoittamisen ajat sitten ja lähtenyt erämaahan työstämään traumaa.

Käsitykseni on, että kun ihminen ymmärtää olevansa arvokas toisten tulkinnoista riippumatta, arvokas itsessään, silloin hänellä on hyvä lähtökohta nähdä mielikuvamaailman pinnallisuuksien läpi johonkin syvempään missä myös lähimmäisellä on luovuttamaton arvo. Ei riitä että ajattelemme ja myönnämme lähimmäisen olevan arvokas, se on vasta teoriaa ellemme todella näe häntä sellaisena. Vasta kun näkemisemme on mielikuvamaailmaa syvällisempää, niin että vapaudumme tulkintojemme ja tuntemustemme orjuudesta, voimme iloiten "kieltää itsemme" niin, että pyrimme rakastamaan silloinkin kun lähimmäinen ei tunnu niin kovin rakastettavalta. Tahdomme hänelle hyvää silloinkin kun hän tuntuu

ärsyttävältä, typerältä, pinnalliselta, narsistiselta, tekosyvälliseltä, epähengelliseltä, hurskastelevalta, ylpeältä, nöyristelevältä, manipuloivalta, väkivaltaiselta, sadistiselta, hampaattomalta lällyltä, idiootilta etc. etc.

Tiedän, että hänen arvonsa ei ole riippuvainen siitä, miltä hän minusta tuntuu. Hän on arvokas ja ainutlaatuinen, aina paljon enemmän kuin näkemykseni hänestä.

Jos nyt ryhtyisin etsimään ihailijoita ja rakentamaan identiteettiäni lukijoiden mielikuvien ja lausuntojen varaan, silloin tappaisin mahdollisuuteni näkemiseen, mahdollisuuteni että minäkin voin kasvaa ja oppia rakastamaan, lähimmäistä, sellaisena kuin hän itsessään on:

Rakastettavana.

Peace!