Onko täällä muita jotka kärsivät masennuksen lisäksi häpeän- ja syyllisyydentunteista. Tarkoitan että häpeää masennustaan ja kokee syyllisyyttä kun on "tällainen".
Mulla ollut masennusta 15-vuotiaasta lähtien. Olen nyt kohta 27 v ja vuodet ovat menneet ailahdellen. On ollut parempia kausia, huonoja ja tosi huonoja kausia. Apua on etsinyt, yleensä lääkeresepti on lyöty käteen.
Häpeän masennustani. Siitä on niin vaikea kertoa muille. Jotenkin pelkään olevani heikko, huono ja säälittävä muiden silmissä. Tämän takia olenkin tsempannut töissä ja ystävien parissa ja näytellyt pirteää ja iloista. Teeskentely on raskasta puuhaa ja vetää aika nopeasti uuvuksiin ja sen takia minulla onkin kausia kun en jaksa, pysty, halua tavata ystäviä tai käydä töissä. Lyhyempiä sairaslomia on ollut- aina olen kertonut syyksi jonkun toisen kun sen todellisen syyn.
Ja se syyllisyydentunne... Kun tuntuu siltä että pilaa läheistensä elämän. Koen valtavaa syyllisyyttä avomiestäni kohtaan. Hän on useimmiten iloinen ja pirteä ja tuntuu siltä että olen vaan hänelle taakka. Nämä ovat siis omia tuntemuksiani/ajatuksiani.
Usein mietin että miksi ihmeessä hän on minun kanssani- tällaisen inhottavan, säälittävän masentuneen ihmisen kanssa.
Ja nyt koen lisäksi syyllisyyttä syntymätöntä lastani kohtaan. Minunhan pitäisi olla iloinen, onnellinen ja hehkeä, eikä tällainen itkuinen ja toivoton tapaus.
Nyt olen puhunut näistä asioista lääkärille ja pääsen psyk.sairaanhoitajan luo juttelemaan, se tuntuu hienolta. Mutta muuten...
Onko muita?
Mulla ollut masennusta 15-vuotiaasta lähtien. Olen nyt kohta 27 v ja vuodet ovat menneet ailahdellen. On ollut parempia kausia, huonoja ja tosi huonoja kausia. Apua on etsinyt, yleensä lääkeresepti on lyöty käteen.
Häpeän masennustani. Siitä on niin vaikea kertoa muille. Jotenkin pelkään olevani heikko, huono ja säälittävä muiden silmissä. Tämän takia olenkin tsempannut töissä ja ystävien parissa ja näytellyt pirteää ja iloista. Teeskentely on raskasta puuhaa ja vetää aika nopeasti uuvuksiin ja sen takia minulla onkin kausia kun en jaksa, pysty, halua tavata ystäviä tai käydä töissä. Lyhyempiä sairaslomia on ollut- aina olen kertonut syyksi jonkun toisen kun sen todellisen syyn.
Ja se syyllisyydentunne... Kun tuntuu siltä että pilaa läheistensä elämän. Koen valtavaa syyllisyyttä avomiestäni kohtaan. Hän on useimmiten iloinen ja pirteä ja tuntuu siltä että olen vaan hänelle taakka. Nämä ovat siis omia tuntemuksiani/ajatuksiani.
Usein mietin että miksi ihmeessä hän on minun kanssani- tällaisen inhottavan, säälittävän masentuneen ihmisen kanssa.
Ja nyt koen lisäksi syyllisyyttä syntymätöntä lastani kohtaan. Minunhan pitäisi olla iloinen, onnellinen ja hehkeä, eikä tällainen itkuinen ja toivoton tapaus.
Nyt olen puhunut näistä asioista lääkärille ja pääsen psyk.sairaanhoitajan luo juttelemaan, se tuntuu hienolta. Mutta muuten...
Onko muita?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Samanlaisia tunteita, olenkin terapeuttini kanssa käsitellyt sitä syyllisyysteemaa ja on vähän alkanut tuntua siltä, että se jatkuva syyllisyys onkin yksi masennusta pahentava asia.
Olen kuitenkin hyväksynyt että tietty synkkämielisyys (masennus) on osa personaani, eikä siitä kannata häpeää tuntea.
Häpeä on yksi ihmisen tunteista.
Häpeällä on suojaava vaikutus, sillä se saa ihmisen pohtimaan tekojensa seurauksia jo ennalta. Se auttaa välttämään sellaista toimintaa mikä aiheuttaisi kasvojen menetyksen. Häpeä myös estää tekemästä toiselle vääryyttä ja rikkomasta toisten rajoja. Lisäksi häpeä saa ihmisen kääntymään hyödyllisesti sisäänpäin, pohtimaan sitä, millaisena toiset mahdollisesti näkevät hänet. Häpeän erottaa syyllisyydestä se, että häpeään liittyy todellinen tai kuviteltu yleisö (kun taas syyllisyyteen liittyy jokin yleisöstä riippumaton moraalisääntö tms.)
Toisaalta häpeä on itseluottamusta heikentävistä tunteista vaikein. Häpeään liittyviä tuntoja ovat kelpaamattomuus, huonommuus sekä mitättömyys. Häpeä pyritään salaamaan ja torjumaan monin keinoin. Salaamisen seurauksena saatetaan peittää aito minä, minkä seurauksena voi olla elämän suorittaminen epäaidolla minuudella esiintyen. Häpeä voi aiheuttaa myös masennusta.
Aivan varmasti jatkuva syyllisyys ja häpeä pahentaa masennusta.
Toivon että itsekin pääsisin siihen että voisin hyväksyä synkkämielisyyden olevan osa minun persoonaani, enkä häpeäisi sitä. Aika pitkä taitaa matka siihen kuotenkin olla.
täällä on toinenkin... niin oli tuutuja nuo sun ajatukset.
mä sairastuin vakavaan masennukseen v 2004. olen ollut poissa työelämästä jo 6 vuotta! ja mitä olen tehnyt. en mitään! siitä on jatkuva häpeä ja syyllinen olo. ettei minusta ole tämän yhteiskunnan rakentajaks. oon niin vihanen itelle. hävettä tavata uusia ihmisiä (ja jo tuttujaki) ku aina joku kyselee, että mitä kuuluu ja mitä teet, joko oot töissä jne. tosi raskasta. sen takia en jaksaisi nähä muita. olen tosi säälittävä tapaus.
mulla on aivan ihana mies. vaikka se sanoo ettei mun masis sitä häiritse en jaksa uskoa sitä. HÄVETTAA jäädä aamuisin nukkuu ku hänen täytyy lähtee töihin. tänäänkin jo aamu neljältä.
jaksan sen verran että oon saanu piettyy kodin ees ok kunnossa. ja laitettuu ruokaa. siinäpä se melkein sitten on.
käyn 2 kertaa viikossa yksityisellä terapeutilla ja oikeestaan ne on ne ainoat kerrat ku tulee poistuttuu kotoa.
oon aika huonossa kunnossa nyt. mutta mua PELOTTAA niin paljon että mä koitan esittää. esittää että kaikki on hyvin. pelkään niin että romahdan taas täysin jos annan itkulle ja huonolle ololle tilaa. siks pistän vaikeat asiat huumoriks. vaikka välillä tuntuu ettei kaikki mee ihan läpi...
mietin ihan päivittäin itsemurhaa ja OIKEUTUSTA sille. en vaan PYSTY tappaa itteeni ku mulla on niin ihana mies. en halua hälle mitään tuskaa ja häpeää. enkä sitä että hän joutuisi miettii mitä teki väärin jne. vaikka syy ei tod olis hänessä vaan mussa itessä. mä en vaan tuu itteni kans enää toimeen. en jaksa itteeni. rakkaus häneen on ainut asia mikä pitää mut hengissä.
mä oon jo 30 v
musta tuntuu kans että pilaan läheisteni, lähinnä miehen, elämän. että mun pitäs vaan antaa rakkaudelle periks. että hän sais KUNNON vaimon. ettei tarttis tällästä kestää.
sulle paljon voimia arkeen.
Samankaltaisia ajatuksia on meillä.
Mä olen töissä, mutta kuten aiemmin kirjoitin niin niitä sairaslomia on ollut ( lyhyimmät viikon ja pisimmät muutaman kuukausien jaksoja) ja tällä hetkelläkin olen viikon sairaslomalla. Ja se hävettää! Hävettää soittaa töihin että on TAAS sairaana ja pitää sitten sepitellä työtovereille joku selitys tähän toistuvaan poissaoloon. Asun itse Norjassa ja täällä työnantajalla ei ole oikeutta tietää sairasloman syytä- diagnoosi pysyy lääkärin ja potilaan välisenä. No, en koskaan kehtaisi kertoa todellista syytä, joten vetoan vuoronperään raskauspahoinvontiin ja vatsahaavaan, vaikka mitään vatsahaavaa minulla ei ole. Hävettää vielä tämä valehtelu.
Sitten istun täällä kotona- ei ole raskauspahoinvointia eikä vatsahaavaa, vaan aivan toivoton olo ja silti ei tunnu että olisin oikeutettu olemaan töistä pois.
Hävettää kun avomies nousee ylös töihin aamuisin- pakotan itseni ylös samaan aikaan etten olisi joku sängyssä makava surkimus. Sitten kun hän on lähtenyt voin nukkua sohvalla, mutta jotenkin on vaan näytettävä hänelle että "minä olen reipas ja nousen ylös". Sitten kun on yksin voi olla sellainen kun on.
Ulos meneminen (paitsi töihin) on aika rajoitettua. Avomieheni kanssa yritän mennä lyhyelle kävelylle muutaman kerran viikossa, koska muuten hävettää kun vaan nuudun sisätiloissa. Hän käy salilla ja on pirteä ja taas mua hävettää. Hävettää se että just ja just saan töissä käytyä, ruoat tehtyä ja kodin hoidettua. Sitten ei ole voimia, ei kiinnostusta mitään muuta kohtaan.
Kun asutaan uudella paikkakunnalla kaukana suvusta ja ystävistä on tietenkin sosiaalinen kanssakäyminen pientä. Avomies on yrittänyt saada mua mukaan vierailulle hänen tuttujen luokse, mutta aina on joku syy miksi en silloin pysty. Yksi syy on se että töiden ja kotijuttujen jälkeen en kertakaikkiaan jaksa tavata ihmisiä- enkä todellakaan jaksa tavata tuntemattomia ihmisiä, sillä voimia ei löydy pirteän ja reippaan ihmisen näyttelemiseen. Se että en jaksa olla sosiaalinen ja viettää sellaista elämää mitä muut viettävät, hävettää myös. Ja miehen puolesta tunnen syyllisyyttä, tiedän että hän kovasti haluaisi mut mukaan.
En ole saattanut opintojani loppuun. Opiskelin neljä vuotta yliopistolla ja se oli jatkuvaa taistelemista masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Alussa joten kuten pärjäsin, mutta viimeiset kaksi vuotta en tainnut saada kun muutaman opintoviikon kasaan. Tämäkin hävettää. Olen aina oppinut uutta helposti ja lukion suoritin huipputodistuksin ja siihen se sitten jäi. Muut ystävät valmistuvat ja minä jotenkin vaan epäonnistuin. Hävettää. Valehtelen siitäkin tutuille. Sanon että etäopiskelen, mutta eihän siitä mitään tullut.
Yritän nyt tottua ja hyväksyä nämä tosiasiat, mutta on niin vaikeata.
Ja samoin kun sulla niin ajattelen usein että mieheni ansaitsisi jonkun ihanan, tasapainoisen naisen rinnalleen. Hän itse sanoo että rakastaa mua ja että olen ihana masennuksestani huolimatta, mutta kun tuntuu siltä että en ansaitse häntä.
Yritän ajatella että tärkein tehtäväni on olla hyvä äiti tulevalle vauvalle. Jos vaikka onnistuisin siinä. Samalla tunnen hirveätä syyllisyyttä siitä, että olen masentunut ja raskaana. En jotenkin koe ansaitsevani mitään hyvää.
mä rupesin itkeen ku luin sun kirjotustas.
ja mä ku luulin, että tällein ajattelevia on vain tasan yksi. minä. tai oikeestaan tuntuu että en vain ajattele näin vaan myös olen tällänen. saamaton lurjus.
mä oon kateellinen sulle ku sä ootat vauvaa. me jätettiin pillerit pois tammikuun puolivälissä ja mulla on hirvee hinku äidiks. kai yritän sillein saada hyväksyntää. että olisin edes jossain hyvä. että olisi edes jossain tärkee. olisi esim helpompi olla vaan kotona ku olis vauva josta huolehtia. tietysti toivomme muutenki vauvaa, avomieski. mä oon kasvanu isossa perheessä ja mä haluan itekki lapsia. rakastan vauvoja. mutta ku on minusta kyse, tiiän ettei mulle voi sattua mitään niin hyvää. en ANSAITSE. oon huono.
välillä mietityttää se miten sitten jos joskus ois vauva. miten silloin jaksan. mutta oma lapsi ois varmasti niin rakas, että jaksaisin. mun sisuslääkäri sanoi mulle n. kuukausi sitten ettei mulla oo järkee päässä, ettei musta oo lapsesta huolehtijaks ku en pysty huolehtimaan itestänikään. oon ollu koko ikäni sellanen muista huolehtija, että oon melkein varma että jaksaisin. itteni oon aina unohtanu, en oo niin tärkee.
mä olin lapsuuteni ja nuoruuteni ns. kiltti tyttö. tein kaiken isin mielen mukaan. opiskelin, kävin lukion, lähihoitajaks ja sairaanhoitajaks. mua kyllä kiinnosti se, mutta jos mulle ei ois annettu suuntaa en ois varma että niin ois käyny. oon siitä melkein vihainen.
valmistuin jouluna 2003 sairaanhoitajaks ja menin yliopistosairaalaan töihin. jaksoin 2 ja puol kuukautta. sit romahdin täysin. jäin sairaslomalle ja sillä tiellä oon edelleen. en enää jaksa uskoa työhönpaluuseen ja se ahdistaa. alkoi pitkien sairaalahoitojen jakso. pisin aika oli reilut 9 kk. viimeisin loppui kesäkuussa 2007. tapasin avomieheni elokuussa 07 ja välillä meni kohtuullisen hyvinki. nyt on ollu niin vaikeeta että. alan olla sairaalakunnosssa, tiedostan sen itekki. mut EN VOI mennä sairaalaan, koska se on hirveä häpeä enkä kestä sitä ajatusta että mies joutuisi häpeämään ku hänen vaimo on MIELISAIRAALASSA.
mun lapsuus oli vaikee. isä oli fyys ja psyyk väkivaltainen. sekä äitiä että lapsia kohtaan. minä ku olin se kiltti tyttö, pääsin vähemmällä. yritin kiltteydellä vähentää konflikteja. oli raskasta joutua kattoo ku isä hakkas esim veljen päätä lattiaan. meillä ku ei näytetty tunteita, juoksin yleensä karkuun itkemään jne.
lapsuusperhe oli myös vanhoillislestadiolainen. itse en enää kuulu siihen joukkoon.
äiti sairastui aivosyöpään ja kuoli n. vuoden päästä. jouduin vanhimpana äidiksi äidin paikalle. yritin hoitaa opiskelut, äidin hoitamisen, työt, kaikki kunnolla. isä ei osallistunu kotitöihin. äiti oli sairastaessaan tod huonossa kunnossa, eikä jaksanu. matkustin mm opiskelukaupungista pari sataa km yhden päivän takia. aamulla lapsuuskotiin, illalla takas. kaikki vain sen takia että jonkun piti siivota, laittaa ruoat viikoks, pyykätä jne.
olen jaksanut paljon, mutta se ei helpota yhtään oloani. tuntuisi vaan niin tärkeältä ku jaksaisin NYT. mutta ku en. päivän tehtävä on nykyään vaan se että selviän hengissä ja olen vahingoittamatta itseäni. mun on hirveen vaikee olla satuttamatta (viiltelemättä ja polttelematta) itteeni. välillä tulee PAKKO olo.
kaikkea hyvää raskauteesi! miten pitkällä se on?
Viikolla 15 täällä mennään. Tämä ei ollut mitenkään suunniteltu raskaus, mutta elämässä tapahtuu yllätyksiä.
Yksi päällimmäinen tunne tästä raskaudesta on tosiaan se, että en ansaitse tätä ja että lapsi ja avomies ansaitsee parempaa. Pelkään että musta tulee samanlainen kun mun oma äiti joka oli pitkään vaikeasti masentunut ja oikea hirviö kotona. Yritän jatkuvasti pysytellä pinnalla vauvan ja miehen takia.
Tietenkin pelottaa miten tulen jaksamaan vauvan kanssa. En kuitenkaan pelkää mitään katastrofia- meitä on kaksi pitämässä lapsesta huolta ja jos tulee tarve en arista pyytää apua viranomaisilta. Lääkärille ja psykologille en ole koskaan hävennyt kertoa miten oikein voin, mutta muille ( ystäville, suvulla) en kehtaa kertoa. Se leimautuminen pelottaa. Äidille, siskolle ja yhdelle ystävälle olen aiemmin kertonut. Tuntuu että siitä on tullut se leima jo. Mua säälitään ( mitä en voi sietää),mutta samalla ei jakseta kysyä miten oikeen menee ja jos kysytään, niin ei malteta kuunnella vastausta koska se on ahdistava. Sen takia on vaan helpompi sanoa kaikille että hyvin menee.
Yritän elää päivä kerralla. Liika miettiminen ahdistaa aivan sairaasti. Tässä päivässä on jo ihan tarpeeksi haastetta.
hyvää vointia.
tää päivä on taas menny ihan hukkaan. en oo tehny mitään. yö meni huonosti ja aamulla väsytti. oli vaikeuksia nousta ylös. pesin yhen koneen pyykkiä ja seuraava urakka on ruoan laitto ku mies tulee töistä. kuulostaa ihan hullulta, mutta näin se vaan menee. pienetki työt on hirveitä urakoita joita täytyy miettiä etukäteen.
oon koko päivän vaan istunu netin ääressä.
mulla tulee aina välillä sellanen kamala tunne. välillä ku katon miestäni sillei salaa, se näyttää niin VIATTOMALTA etten meinaa kestää. en ehdottomasti oo ansainnu häntä. tietäspä vaan miten kamala oikeesti oon. mä ajattelen ihmisistä pahaa ja mietin itsemurhaa. kamalaa. ei siis riitä se että oon muutenki lurjus, oon sisältä paha. en oo miehelle kertonu koskaan itsariajatuksista. mut luulen että se arvailee, koska mulla on esim hirveesti viiltely- ja poltteluarpia käsissä ja jaloissa. ne on syviä ja osa ommeltuja. hän myös tietää eetä olen ollut vastentahtoisessa hoidossa pariin kertaa. kai siitä jotain voi päätellä......
mä en kans kehtaa kertoa kellekkään, paitsi terapeutille, koko totuutta. mun on helpompi vaan näytellä. yrittää näyttää iloselta. se vaan syö niin paljon sisältä, että oon jo ruvennu saamaan "kohtauksia", jolloin on kertakaikkiaan PAKKO juosta karkuun. tilanne käy niin ahdistavaks, ettei enää kestä. sit ihmiset kyselee. häpeällistä.
on raskasta näyttää iloselta. oltiin esim baarissa kavereitten kans ja mua rupes ahistamaan. päällimmäinen ajatus oli, miten ihmeesssä pääsen moottoritielle, jotta voin hypätä rekan alle. ei siinä paljon jaksa keskittyä ihmisiin ja tilanteeseen. sit tulee hirvee ulkopuolisuuden tunne ja tulee entistä huonompi olo. en sit menny sinne rekan alle ja hengissä oon.
tunnen itteni niin huonoks ja epäonnistuneeks ihmisenä. ymmärrän muut masentuneet, mutta itsessäni on vikaa ihmisenä. en anna tavallaan itteni sairastaa.
Joo-o. Sen takia mulla onki tällanen jännä juttu että sellasten ihmisten kanssa jotka tuntee mut, on äärimmäisen vaikee olla tekemisissä. Tulen oikeestaan paremmin toimeen tuntemattomien kanssa, kun ne ei tiedä musta mitään niin ei tarvi mitään hävetäkään. Nyt elelen tällasta erakkoelämää enkä ole pitänyt yhteyksiä keneenkään, enkä ole kyennyt vastaamaan niihin harvoihin yhteydenottoihinkaan.
Taitaa psykologikin alkaa tuntemaan mua jo liian hyvin, kun menee liian vaikeeksi sekin homma jo. Ilmeisesti koska musta ei kuulemma päällepäin näe että olen masentunut ja tällanen mikä nyt olen, niin mulla ei varmaan olisi oikeuttakaan olla tällanen masentunut ja sen takia vain teeskentelen ja haen jotain huomiota tällä yms. No haistakoon sekin paskan, taidan peruuttaa seuraavan ajan ja lopettaa koko touhun.