Olen 24-vuotias nainen ja aina ollut säikky. Sitten sukulainen sairastui syöpään. Menin ihan paniikkiin ja koko syöpä tuntui hyvin ahdistavalle. Aloin ravaamaan lääkärillä. Milloin oli olevinaan kilpirauhassairauksia, diabetestä, melanoomaa, lymfoomaa jne jne...Minulla on suurentuneita imusolmukkeita kaulalla, kahdesti ultrattu ja ne on ok. Ei pahalaatuisia.
Sitten sairastuin kohdunkaulansyövän vahvimpaan esiasteeseen ja homma karkasi käsistä. Pelkäsin nii hirveästi. Välillä vain makasin mahallani lattialla ja pelkäsin, että tässä se elämä oli.
Näistä lähti sitten kaikki radaltaan ja tilanne on tämä:
En uskolla pestä itseäni muulla kuin pesusienelle, en uskolla rasvata ihoani, en koskea käsin kainaloihin, nivusiin yms. Pelkään, että käteni osuu johonkin pattiin (syöpään).
Jokainen mustelma aiheuttaa tajuttomat pakonomaiset hermoilut, kun yritän miettiä mistä se on tullut ja jatkuvasti katselen onko mustelmia lisää. (ettei ole leukemia).
Rintoja en uskolla koskea lainkaan, olen varma, että käsi osuu sielläkin pattiin. Suuhun en uskolla vilkaista lainkaan, ettei siellä vain näy jotain syöpään viittaavaa.
Välillä aloitan hermoja raastavan tarkkailun ja menen peilin eteen ja saatan seistä siinä vaikka kuinka kauan katsellen kaulaani, onko siinä patteja. Enkä saa koskaan kunnolla rauhaa onko vai eikö.
Katselen silmiäni, näkyykö niissä mitään sairauteen viittavaa, väsymystä, sameutta jne...
Sitten tarkkailen ulkonäköäni peilin edessä vaikka kuinka kauan. En saa varmuutta olenko rumentunut, vaikka kuinka katson. Todella lapsellista, eihän sellaista voi ääneen sanoa kellekkään.
On minulla nämä perinteiset, oven rynkytykset ennen lähtöä ja hellojen tarkistukset, mutta kestän ne jotenkuten.
Tämä itseni tarkkailu vaan vie täysin voimat ja hermot.
Lisäksi en saa selville sitäkää, ettei ihoni varmasti ole keltainen (syöpään viittaisi). Katson peilistä ja tuijotan ja tuijotan onko keltaisuutta vai eikö ole.
Olen täysin neuroottinen tämän tarkkailun kanssa ja en kertakaikkiaan jaksa tätä. Koko elämä menee hukkaan kun on tarkkailtava kokoajan miltä näyttää ja tuntuu jne jne jne...
Jatkuva ahdistus päällä.
Sitten sairastuin kohdunkaulansyövän vahvimpaan esiasteeseen ja homma karkasi käsistä. Pelkäsin nii hirveästi. Välillä vain makasin mahallani lattialla ja pelkäsin, että tässä se elämä oli.
Näistä lähti sitten kaikki radaltaan ja tilanne on tämä:
En uskolla pestä itseäni muulla kuin pesusienelle, en uskolla rasvata ihoani, en koskea käsin kainaloihin, nivusiin yms. Pelkään, että käteni osuu johonkin pattiin (syöpään).
Jokainen mustelma aiheuttaa tajuttomat pakonomaiset hermoilut, kun yritän miettiä mistä se on tullut ja jatkuvasti katselen onko mustelmia lisää. (ettei ole leukemia).
Rintoja en uskolla koskea lainkaan, olen varma, että käsi osuu sielläkin pattiin. Suuhun en uskolla vilkaista lainkaan, ettei siellä vain näy jotain syöpään viittaavaa.
Välillä aloitan hermoja raastavan tarkkailun ja menen peilin eteen ja saatan seistä siinä vaikka kuinka kauan katsellen kaulaani, onko siinä patteja. Enkä saa koskaan kunnolla rauhaa onko vai eikö.
Katselen silmiäni, näkyykö niissä mitään sairauteen viittavaa, väsymystä, sameutta jne...
Sitten tarkkailen ulkonäköäni peilin edessä vaikka kuinka kauan. En saa varmuutta olenko rumentunut, vaikka kuinka katson. Todella lapsellista, eihän sellaista voi ääneen sanoa kellekkään.
On minulla nämä perinteiset, oven rynkytykset ennen lähtöä ja hellojen tarkistukset, mutta kestän ne jotenkuten.
Tämä itseni tarkkailu vaan vie täysin voimat ja hermot.
Lisäksi en saa selville sitäkää, ettei ihoni varmasti ole keltainen (syöpään viittaisi). Katson peilistä ja tuijotan ja tuijotan onko keltaisuutta vai eikö ole.
Olen täysin neuroottinen tämän tarkkailun kanssa ja en kertakaikkiaan jaksa tätä. Koko elämä menee hukkaan kun on tarkkailtava kokoajan miltä näyttää ja tuntuu jne jne jne...
Jatkuva ahdistus päällä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
oletkohan sairastunut jonkinlaisees ahdistuneisuushäiriöön.
itse olin samanlainen.ensin tarkkailin itseäni ja pelkäsin,lapset saatuani lapsiani ja pelkäsin.
pelkäsin tauteja,onnettomuuksia..mitä vain.tajusin jo itsekin rajoittavan elämäämme.sain sitten lääkityksen yleistyneiseen ahdistuneisuushäiriöön (ssri) ja sen aloitettuani saivat pelkonikin normaalit mittasuhteet.se on ollut terveellistä koko perheelle.