HOITOKOKEMUKSIA?

Sairastuin Ortoreksiaan 12 vuotiaana, joka muuttui anoreksiaksi ollessani 15 ja vielä saman vuoden aikana retkahdin ahmimis-oksentamiskierteeseen. Oksennettuani joitakin kuukausia monta kertaa päivässä, tiesin että olin sairas mutten halunnut myöntää sitä. Yritin pakottaa itseäni lopettamaan, mutten pystynyt. Sen sijaan ortoreksiasta en ollut kuullut ja olenkin vasta myöhemmin tunnistanut oireet itsessäni. Myös masennusta minulla oli jo alakoulussa, koska pyöreyttäni pilkattiin jopa liikunnan opettajan toimesta. Terveydenhoitaja puuttui tilanteeseen kun huomasi kieron ajattelutapani. Hän soitti saman tien vanhemmilleni ja lähetti minut nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa minua pyydettiin lähtemään osastohoitoon.

Osastolla ollessani täytin 16. Syntymäpäivääni ei huomioitu. Yhteensä sairaalassa kului loput puoli vuotta yläkoulusta ja numeroni laskivat koska sairaalakoulussa kaikki vuosiluokat olivat samassa ja yksilöllistä opetusta ei järjestetty. Osastohoidossa ollessa ei tarvinnut sinänsä tehdä mitään, joten myös lukion aloitus oli todella vaikeaa. Sain ystävikseni nuoria, joilla oli rikostaustaa ja aloin itsekin rettelöidä. Jouduin eristyksiin sääntöjen rikkomuksista ja sain vapaan ulkoiluluvan vasta muutamia päiviä ennen kotiutumista etten menisi lenkille tai kauppaan ruokaostoksille. Henkilöstö ei informoinut minua siitä oliko hoito pakollista vai vapaaehtoista. Olisin tietysti halunnut lähteä saman tien jos olisin tiennyt olevani paikassa vapaaehtoisesti ja niin siinä lopulta kävikin. Vaadin lääkärin uudelleen arviointia ja hän antoi luvan kotiutumiselle, koska vakuutin etten aiheuta vahinkoa itselleni. Hoitajat muistuttivat ivallisesti vielä ovella, että hoito on kesken ja etten tule selviytymään ulkopuolella. Ehkä tämä sai minussa näyttämisen halun heräämään ja itsestä lähtöisin olevan paranemisprosessin käynnistymään. Näin ei tietysti saisi sanoa, mutta tilanteessani se oli hyvä. Osastolla onnistuivat mielestäni ainoastaan katkaisemaan oksennuskierteen pakkokeinoin ja antamaan eväät itsensä tutkiskeluun. Tämä kuitenkin tapahtui varmasti jo ensimmäisen kuukauden aikana ja loppuajan olin säilössä varmuuden vuoksi.

Avohoidossa kävin tämän jälkeen vielä kolme vuotta, jonka ohella söin lääkkeitä. Avohoidossa hoitaja vaihtui puolessa välissä äitiysloman takia, joten asioita joutui toistamaan. Molemmat hoitajat olivat kuitenkin hyvin empaattisia ja kuuntelivat aina miten viikkoni oli mennyt. Myöhemmin tapasin toisen seurakunnan tapahtuman järjestäjänä. Hänellä oli varmasti avarakatseinen ja auttavainen ote myös siltä elämän osa-alueelta, muttei koskaan tuonut tätä esille keskusteluissamme.

Olen saanut myös terapeuttista vertaistukea vastaavassa tilanteessa olleelta ystävältäni. Mielestäni tällainen mahdollisuus hoitajien olisi pitänyt järjestää kuntoutusaikana hoidon puitteissa.

Tänä päivänä, parantuneena, hoitotyön opiskelijana, näen henkilöstön silloisen käytöksen erilaisesta näkökulmasta. Koen kuitenkin että tavat, joilla minua yritettiin hoitaa olivat potilaslain vastaisia ja ihmisarvoa halventavia. Kukaan ei uskonut minua silloin kun kerroin miten minua kohdellaan. Pöyristyttävää oli myös se että hoitoni loputtua, lukiossa, työntekijän tytär tiesi tarinani ja tuli puhumaan siitä minulle, koska äitinsä oli kertonut…