Eli diagnosoitu keskivaikea masennus jota hoidettiin lääkkeillä (citalopram). Ensimmäisen kuukauden aikana hoitovaste oli suhteellisen ok ja koin että lääkitystä kannattaa jatkaa... mutta sitten tuli ongelma sen kanssa että unohdin usein ottaa lääkkeen jota söin iltaisin. Toisen kuun lopussa olikin liki puolet syömättä ja kolmannessa kuussa oli jopa kolmen-neljän päivän jaksoja jolloin en muistanut syödä lääkettä.
Mielialani heilahteli tuon mukaan ja sain "sähkötystä" kehooni josta huomasin että olen unohtanut ottaa lääkkeet.
Kumpi on parempi, syödä lääkkeitä tuolla tavalla silloin tällöin vai olla syömättä lainkaan? Lopetin lääkityksen syömisen suht ongelmitta (vähensin annosta hiljalleen ja kuuntelin itseäni). Masennus on kuitenkin entisensä, estää mitä estää mutta pärjään sen kanssa jotenkuten.
Mielialani heilahteli tuon mukaan ja sain "sähkötystä" kehooni josta huomasin että olen unohtanut ottaa lääkkeet.
Kumpi on parempi, syödä lääkkeitä tuolla tavalla silloin tällöin vai olla syömättä lainkaan? Lopetin lääkityksen syömisen suht ongelmitta (vähensin annosta hiljalleen ja kuuntelin itseäni). Masennus on kuitenkin entisensä, estää mitä estää mutta pärjään sen kanssa jotenkuten.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kerroit että ensimmäisen kuukauden aikana hoitovaste oli ok ja koit saaneesi apua lääkehoidosta. Sinuna jatkaisin lääkkeen ottamista ja säännöllisesti jatkossa. Laita vaikka puhelimeen hälytys joka ilta samaan aikaan, niin muistat ottaa lääkkeen säännöllisesti joka päivä.
Että vaikka mulla olis hälytys saatan vain sulkea sen ja todeta että otan myöhemmin ja unohtaa asia 10 sekunnissa. Olen sillä tavalla holtiton.... mulla on ollut hälytykset kännykässä ja ties mitä vippaskonsteja mutta nimenomaan siirrän tai en välitä sillä hetkellä hoitaa asiaa ja sitten unohdan.
Tää toimintatapa ei koske vaan lääkitystä vaan montaa muutakin juttua, kaiketi masennusoire tai masennuksen tuoma haitallinen tapa sekin.
Osta vaikka sellainen digitaalinen rannekello ja pidä se aina lääkkeiden vieressä. Sitten voit helposti popsii lääkkeet samalla reissulla kun käyt sammuttamassa piipityksen. Jos lääkkeistä oli hyötyä kun söit niitä säännöllisesti, niin ei sun sitten kannata niitä kokonaan lopettaa.
Ongelma tossa lääkityksessä oli se ... tai siis "onnistuminen" oli se että asiat ei rassanneet niin paljoa. Mutta saamattomuus ja kaikenlainen tympeys oli ihan tasan tarkkaan sama.
Jotenkin musta tuntuu että on normaalimpaa olla alamaissa ja saamaton kuin olla... no, toisenlainen ja saamaton. Millä helvetillä mä opin toimimaan ja tekemään ja elämään? Sehän on se mun masennukseni syy ja sitä ei lääke korjaa enkä mä lääkkeidenkään kanssa osaa toimia oikein elämän kannalta.
Pelkään enemmänkin sitä että olen liki tyytyväinen mutten saavuta mitään. Sellainen siis vituttaisi rajusti (jos se nyt sitten lääkittynä ns. vituttaisi). Jotenkin tuntuu että tässä masennuksen tunteessa ja ahdistuksessa sellainen että löytäisikin sen merkityksen jota lähtee seuraamaan sitten voimistaisi itseään paremmin kuin lääkkeiden kanssa... tai jotain.
En tiedä, ärsyttävää... harmi kun niitä taikasauvoja ei ole :-P
”Ongelma tossa lääkityksessä oli se ... tai siis "onnistuminen" oli se että asiat ei rassanneet niin paljoa. Mutta saamattomuus ja kaikenlainen tympeys oli ihan tasan tarkkaan sama.”
No mutta sehän on jo hyvä alku! Ja lääkityksen täysi tehohan näkyy/tuntuu vasta muutaman kuukauden käytön jälkeen, ja kun sopiva annos on löytynyt. Aika usein lääkityksen ”epäonnistumisen” syy on liian korkeat odotukset. Se ei kuitenkaan muuta sinua tai elämääsi millään lailla, niin kuin itse sanoitkin, mutta se voi vapauttaa voimavarojasi hyödyllisempään käyttöön kun ongelmat eivät rassaa niin paljon.
”Millä helvetillä mä opin toimimaan ja tekemään ja elämään? Sehän on se mun masennukseni syy ja sitä ei lääke korjaa enkä mä lääkkeidenkään kanssa osaa toimia oikein elämän kannalta”
Kuulostaa siltä että olet hirveen ankara itseäsi kohtaan. :( Valitettavasti nää asiat vaativat aikaa ja työstämistä, eikä ihmisestä tule koskaan kuitenkaan ”valmista”. Toisaalta se on lohdullista koska sehän tarkoittaa että ihminen pystyy aina vain oppimaan, kehittymään ja muuttumaan – koskaan ei ole liian myöhäistä, ei myöskään sinulle. Ota pieniä askeleita ja anna itsellesi aikaa. Opi tuntemaan itsesi ja varmasti huomaat että osaat jo kaikki mainitsemasi asiat, mutta et ole ehkä vaan löytänyt sinulle oikeaa tapaa käyttää niitä.
Tiedän millaista on kun on masentunut ja saamaton ja siksi en ehdotakaan että heti lähtisit kokeilemaan vaikka (uuteen?) ammattiin opiskelemista tai vastaavaa, vaan ihan jotain pieniä asioita joista saisit onnistumisenelämyksiä. Onko sinulla vaikka joku aihe (historia, taide..) josta olet aina halunnut tietää enemmän? Jos on niin hae vaikka kirjastosta siihen liittyvä kirja ja opiskele sitä omaan tahtiisi. Saatat ehkä ihmetellä miten se muka auttaa että lukee kirjan, mutta siitä on monia hyötyjä: mm. päätät tehdä jotain ja pidät siitä kiinni, kehität itseäsi sinulle tärkeässä asiassa, ja toivottavasti löydät innostuksen kokeilla jotain muutakin.
”Pelkään enemmänkin sitä että olen liki tyytyväinen mutten saavuta mitään.”
Miksi et saavuttaisi? Jos todella yrität niin varmasti saavutat jotain, vaikkei se olisikaan juuri sitä mitä alun perin suunnittelit. Suunnitelmat tuppaa muuttumaan matkanvarrella, ja toisinaan lopputulos on jopa parempi kuin alkuperäisessä suunnitelmassa. Se on kuitenkin varmaa että et saavuta mitään jos et yritä.
”(jos se nyt sitten lääkittynä ns. vituttaisi).”
Heh. Ainakin mua vituttaa lääkittynäkin monet asiat. ;)
”Jotenkin tuntuu että tässä masennuksen tunteessa ja ahdistuksessa sellainen että löytäisikin sen merkityksen jota lähtee seuraamaan sitten voimistaisi itseään paremmin kuin lääkkeiden kanssa... tai jotain.”
Sen merkityksen voi löytää myös lääkkeiden kanssa. En sano että sun täytyy ehdottomasti syödä lääkkeitä jos et niitä halua, mut toivon kuitenkin että kokeilisit niitä vähän pidempään ennen kun päätät luovutko niistä vai et.
”En tiedä, ärsyttävää... harmi kun niitä taikasauvoja ei ole :-P”
No sanos muuta! :D
No... ihan ensiksi mun on pakko sanoa että tulin juuri lenkiltä. En ole tehnyt harrastanut liikuntaa aikoihin ja yksi murheistani onkin tuo surkea peruskuntoni... Sikäli siis taisin jo ehtiä kokeilemaan jotain uutta jo ennenkuin luin viestisi.
Toisaalta jo se että kirjoitan edes tälläiselle palstalle on sekin jotain uutta. Olen lähinnä pyörinyt itsekseni omissa oloissani ja tuntemuksissani ja toisissa piireissä... en sitten tiedä mikä minuun on nyt mennyt. Kenties vain olen kohdannut ongelman ja ymmärtänyt että mitään suurta nimenomaan ei tule tapahtumaankaan.
Kaikkein tärkeintä kuitenkin on se että olet keskustellut kanssani... yksinäisyys on ollut elämässäni aina suuri taakka, tavallaan tulin tänne vain kysymään neuvoa tuohon lääkitysjuttuun mutta sitten huomaankin puhuvani jonkun kanssa, ja sulla vielä on tolleen hyviä ajatuksia ja kaikkea. Se tuntuu hyvältä huomata että ajattelevia ja kanssani ajatuksia jakavia ihmisiä on olemassa vaikken heitä ehkä arjessani tavoita.
Taidan lukea viestisi vielä pariin kertaan ajatuksella myöhemminkin, ymmärsin toki luetun kerrasta mutta sen todellinen sisäistäminen ei ole helppoa. Jossain kuitenkin tunnen että sanoit itseasissa hyvin painavia asioita joista todellakin voi olla hyötyä tilanteessani...
... että laita oikein kunnollisen kokoinen railakasääninen herätyskello lääkkeen ja siihen kuuluvan vesilasin taakse valmiiksi. Kun kello itsepäisesti soittaa ja soittaa volyymiaan lisäten, sinun on pakko nousta se pysäyttämään. Sitten, tosiaan, samalla reissulla nappaat lääkkeen ja kulautat vettä. Siinä se. Valmiiksi siis otat lääkkeet esille johonkin pikku kippoon ja samoin vesi valmiiksi lasiin, jotta asia helpoin mahdollinen. Aamupäivällä, päivällä asetat aina uudet "tehtävät" itsellesi illaksi: Kello viritettynä ja sen eteen tabletti/kapseli sekä vesilasi. Tekisitkös näin, sillä sinun tarttis kuitenkin saada kokeilla muutaman kuukauden onnistnut lääkitys, jospa se kuitenkin hyvinkin veisi Sinua ETEENPÄIN!