Hmm.. kuinkahan tämän lyhyesti muotoilisi. No, lapsuuteni oli jokseenkin hankala. Äiti ja isä joivat paljon (äidillä oli alkoholiongelma), ja sen takia olin heidän mukanaan jo lapsesta asti baareissa yömyöhään. Jouduin myös olemaan PALJON yksin kotona. Joskus kokonaisia öitä. Kotona sama jatkui ja myös tappelut alkoivat. Niistä onkin jokseenkin paljon muistoja kun itkin sängylläni kuunnellen kuinka vanhemmat huusivat toisilleen. Onneksi meillä oli koira joka oli aina siinä vieressä. Kumpikin vanhemmistani taisivat viettää jonkinlaista kaksoiselämää, mutta siitäkään en muista mitään. Siis koko lapsuuteni on sumun peittämänä.. ja se häiritsee minua itseäni.
Olen nyt 18-vuotias ja kaikki nuo asiat ovat jo vanhoja, mutta vaivaavat silti. Samaan soppaan liittyivät mukaan myöhemmin siskoni ja isäni alaikäinen likkakaver, joka oli myös siskoni kaveri. Siihen avioliitto sitten päättyikin vuonna 96. Vaihdoimme paikkakuntaa äitini kanssa ja nyt vuosien jälkeenkin huomaan miettiväni usein tuota "kadotettua lapsuutta".
Puhuin asiasta äitini kanssa ja sanoin suoraan haluavani puhua jonkin psykiatrin kanssa asiasta, jos siitä vaikka olisikin apua. Äiti suuttui asiasta minulle. Olisiko menneisyydessä niin paljon haavoja, että niitä ei kannattaisi alkaa enää aukomaan? Olen kuitenkin valmis ottamaan tuon riskin, sillä en tunne itseäni "kokonaiseksi" ennen kuin olen saanut selville omasta menneisyydestäni jotain. En siis muista noista ajoista juuri mitään, vaikka nuori olinkin niin kuitenkin liian paljon tärkeitä asioita lapsuudestani on poissa.
Sanokaahan ihmiset mielipiteenne, jos vaikka saisin siitä rohkaisua tehdä asialleni jotain. Vai oletteko tekin sitä mieltä, että antaa meinneisyyden haavojan olla ja katsoa kohti tulevaisuutta?
Kiitos jo etukäteen neuvoistanne! :)
Olen nyt 18-vuotias ja kaikki nuo asiat ovat jo vanhoja, mutta vaivaavat silti. Samaan soppaan liittyivät mukaan myöhemmin siskoni ja isäni alaikäinen likkakaver, joka oli myös siskoni kaveri. Siihen avioliitto sitten päättyikin vuonna 96. Vaihdoimme paikkakuntaa äitini kanssa ja nyt vuosien jälkeenkin huomaan miettiväni usein tuota "kadotettua lapsuutta".
Puhuin asiasta äitini kanssa ja sanoin suoraan haluavani puhua jonkin psykiatrin kanssa asiasta, jos siitä vaikka olisikin apua. Äiti suuttui asiasta minulle. Olisiko menneisyydessä niin paljon haavoja, että niitä ei kannattaisi alkaa enää aukomaan? Olen kuitenkin valmis ottamaan tuon riskin, sillä en tunne itseäni "kokonaiseksi" ennen kuin olen saanut selville omasta menneisyydestäni jotain. En siis muista noista ajoista juuri mitään, vaikka nuori olinkin niin kuitenkin liian paljon tärkeitä asioita lapsuudestani on poissa.
Sanokaahan ihmiset mielipiteenne, jos vaikka saisin siitä rohkaisua tehdä asialleni jotain. Vai oletteko tekin sitä mieltä, että antaa meinneisyyden haavojan olla ja katsoa kohti tulevaisuutta?
Kiitos jo etukäteen neuvoistanne! :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kyllä se on ainakin omalla kohdallani niin, että kyllä nuo menneisyyden asiat on pystyttävä käsittelemään, ennen kuin eteenpäin täysipainoisesti pääsen.
Helppoa se ei ole, kun olen sen aloittanut.
Ensin en edes muistanut juurikaan lapsuuden tapahtumia, mutta kun löysin itse oman työmenetelmän, niin johan helpotti.
Käsittelin asioita muutaman vuoden jaksoissa oikeassa järjestyksessä muuten, mutta vanhimmat jaksot ensin.
Ei tuo herkkua ole, mutta tehtävä se on.
Mieti omalla kohdallasi ensin, mikä on paras vaihtoehto sinulle. Keskustele siitä vaikka terapeutin kanssa.
Kyllä ne pahatkin asiat saa käsiteltyä, vaikka välillä vaikealta tuntuukin. Jälkeenpäin (pitkähkönkin ajan) helpottaa kyllä.
kannattaa tiettyyn rajaan asti. On hyvä tietää, mitä itselle on pienenä tapahtunut, mutta on huono loputtomasti syyttää vanhempiaan (vaikka syytä olisikin), siinä vain katkeroituu.
Suosittelisin menneisyyden penkomista esim. ev.lut. kirkon (tai muun kristillisen) diakonin kanssa. Samalla saisi toivoa tulevaisuuteen, sillä pelkkä vanhan penkominen saattaa vain sairastuttaa.
Onhan nykyään myös ratkaisukeskeistä terapiaa mielenterveystoimistoissa. Vaikeista oloista lähtenyt ihminen tarvitsee positiivisuutta, toivoa ja asennetta, että menneet asiat eivät saa loppuelämää määrätä. Itse kuitenkin tulevaisuutensa rakentaa.
Jep kannattaa vaikka kääntää joka kivi menneisydestä
jos asiat kaivelee ja itsestä tuntuu että on voimia siihen. Menneisyydellä on taipumus ponnahtaa eteen myöhemmin ihan tahtomattaankin jos on ikäviä asiota jäänyt käsittelemättä. Unohdus on helposti lapsella se puolustusmekanismi. Että psykologin tai psykiatrin juttusille rohkeasti vaan. Olin ymmärtävinäni että asiat on jääny kaivelemaan eli vie sulta energiaa? .
se vain niin on, että se menneisyys on aina tuolla taka-alalla vartomassa että saa otteen elämästäni. Esimerkiksi riidoissa ja muissa hankalissa tilanteissa päädyn useimmiten kaivelemaan menneisyyttä. Syyttelemään jne.. Helpointa vain olisi jos saisi tietää sen menneisyyden ja sitten unohtaa sen arkielämässä "terveellä" tavalla. Kaikki muut tuntuvat vain päässeen siitä kaikesta niin helposti ohitse. (äitini, isäni ja siskoni) Kaikilla omat perheensä nyt. Vain minä "jäin menneisyyteen" ja tuntuu, että en saa elämästä kunnolla otetta. Kaikki suhteenikin ovat olleet enemmän tai vähemmän hankalia, ja päättyneet siihen omaan ahdistuneisuuteeni. Eli suljen ko.ihmisen pois elämästäni, vaikkakin tahattomasti.
Tuntuu, että pysyväksi motokseni on muotoutunut "Jos ei elämä ole hankalaa, niin ainakin se pitää sitten tehdä hankalaksi".
Täytyisi varmaan käydä juttelemassa jollekin alan hlölle, jos vaikka saisin apua tähän tilanteeseeni. Jos jatkan samaan malliin ja joskus tulee joku isompi riita, niin vedän meidät kaikki takaisin siihen menneisyyteen, josta ei hyvää seuraisi.
Kuinka saisin tämän katkeruuden sisälläni loppumaan?
Tuhannet kiitokset kaikille vastanneille!! :)
Minulla on samantyyppiset kokemukset.Minusta tuntuu että lapsuuteni on kadotettu.Isä käytti alkoholia ja oli fyysisesti ja henkisesti väkivaltainen.Äiti eli isän kautta ja pelkäsi häntä,minä ja veljeni oltiin siinä "sivussa".Meillä ei saanut nauraa,leikkiä,kysyä,kutsua vieraita,katsoa tv,kuunnella musiikkia,käydä kavereitten luona.Meidän piti olla kuuliasia tunteettomia,vaivattomia lapsia jotka "ovat vain".
Monta vuotta pidin asioita sisällä kunnes olin valmis kaivamaan ne esiin.Varsinkin lapsen saamisen jälkeen kauna ja viha nousivat pintaan.Lapsuuden traumat vaikeuttavat nykyarkielämäni niin paljon että otin härkä sarvista.Käyn psykiatrin luona keskustelemassa.Pikkuhiljaa alan ymmärtämään miksi joissakin tilanteissa reagoin ei-toivotulla tavalla tai en pysty hallitsemaan tilannetta tai miksi en pysty kuuntelemaan lapseni itkua.
Löysin toisen paikan missä saan käsitellä omia kipeitä kokemuksia,se on AAL(alkoholistien aikuisten lasten ryhmä).Siellä saa itkea kun tuntuu siltä ja saa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi kuunnellen samanlaisia kokemuksia.Haluan päästä vihasta ja kaunasta vanhempiani kohtaan,antaa anteeksi ja aloittaa tavallaan "puhtaasta pöydästä".En tiedä onko se mahdollista mutta yritän silti.
Viime vuonna yritin keskustela vanhempieni kanssa asiasta ja se oli täysi fiasko.He eivät ymmärtäneet mitä tarkoitin ja olivat sitä mieltä että turha kaivaa menneitä.Mutta minä ajattelen näin että he elävät sitä elämä mitä haluaa,minä elän omaa.Enkä halua että musta tulisi katkera ja vihainen sen takia että jätin taistelut oman hyvinvoinnin puolesta.En halua kohdella omaa lastani samalla tavalla kuin minun vanhemmat kohteli minua,haluan katkaista sen linkin ja aloittaa oman.Ikävä kyllä aika usein huomaan toimineeni samalla tavalla kuin vanhemmat ja muistutan heidät.Toivo elää siitä huolimatta,haluan parantua ja eheytyä,joten älkää luovuttako ja käykää läpi lapsuutenne.Tähän ei käy sanonta "aika parantaa haavoja" vaan se syväänjäädyttää tunteitamme.Asiat kasvaa isoksi möykyksi ja jossain välissä se räjähtää.
Tsemppiä kaikille ja rauhallista joulua!
Hei. Minun lapsuuteni tragediassa on paljon samaa, kuin sinulla. Hämmennys ja hätä muovasivat sisälleni silloin aikamoisen sekasotkun, jota vasta nyt, 35-vuotiaana, alan saada auki. Minä vedin elämäni vuosikausiksi viinalla ja huumeilla puuduksiin. Kesti aika pitkään tajuta omia tunteita, sitä, mistä se loputon viha oli sisälleni päässyt. Vasta nyt alan ymmärtää. Samalla kun ikää tulee lisää, tuntuu hyvältä päästä kauemmas siitä maailmasta, jossa elin lapsuudenkodissani. Yritin terapiaa 18-vuotiaana, mutta lopetin sen kesken. Toivon ettei sinun tarvitse odottaa yhtä kauan, että voit kohdata menneisyyden aaveet. Elämä on oikeasti todella hyvää. Ei kuitenkaan valitettavasti kovinkaan helppoa. Yrittämisen arvoista kyllä! Hyvää talvea.