eli sairastin koko lukioaikani bulimiaa. minkä takia olinkin erittäin eristäytynyt ja ystävystyminen oli vaikeaa, on se sitä siis vieläkin. no kaikki ystäväni kuitenkin saivat paljon uusia kavereita ja minä jäin yksin seilaamaan pöntön ja jääkaapin väliä. nyt olen jo mielestäni parantunut, vaikka tarkkailenkin syömistäni en enää oksenna. mutta ystäviä en siltikään ole saanut lisää. en tiedä ahdistaa kun ei ole kavereita, mutta toisaalta en uskalla oikein kenellekään mennä juttelemaankaan. onko muilla vastaavia kokemuksia?
yksinäisyydestä
ex-bulimikko
9683
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
itsellä vähän sama juttu... masennusta ollu enemmän tai vähemmän viimeiset 9 vuotta lisäksi kaikki tämä syömis häröily... jotenkin sitä itsekin vain eristäyty kaikesta, mikä jälkeen päin on ottanu todella paljon päähän :/ vaikka vieläkään en ole kunnossa... olis kiva, ku olis kerrankin joku ihminen jolle vois purkaa huolet ja vaikka lähteä viihteelle tai kahville...
täällä olis kanssa kaveri vajetta poteva (melkein)ex.bulsu, mä lähtisin tosi mielelläni bilettään, ym..:). Voi laitta viestiä,siis kummatkin kirjottajat!
itselläni ei oikeastaan sellaista maili osoitetta ole minkä viitsisin tänne laittaa ilman että se olisi jo tuttujen tiedossa, mutta mielelläni mailaan jos joku haluaa mulle osoitteen laittaa xD kavereita kun ei tosiaan ole koskaan liikaa xD
anoreksiaa kolmatta vuotta, ja vuosi vuodelta kavereiden kans oleminen vähentynny.. Yläasteella oli tiesti vähemmän menojakin, mutta nyt kun he löytävät uusiakin kavereita, tuntuu ettei enää kukaan piittaa.. Ainoat henkilöt joiden kanssa voi olla rennosti ja "tavallisesti" on oma perhe, vanhemmat. Mikä alkaa tuntua kauhealta, kun kohta pitäisi alkaa itsenäistymään ja rakentamaan omaa elämää. Mutta en jaksa olla aina iloinen ja menossa joka paikkaan kavereiden kanssa. Ja kaikki syöminen sitten sen porukan mukana pelottaa, pitäisi tulla tiettyinä aikoina kotiin syömään. Enkä tällä hetkellä kovinkaan paljon piittaa alkoholista. karseaa kun ei ole ketään luotettavaa ja oikeati läheistä tai tärkeää ihmistä, ystävää. Olen ollut samassa kaveriporukassa kauan, ja tuntuu että aina uudetkin tulevat heille paljon läheisemmiksi ja tärkeämmiksi. Aina tuntuu että olen porukassa ulkopuolinen.. En tajua jutuista, eikä oikein ole kenellekään puhuttavaa.. Se hankaloittaa ajoittain myös yritystä parantua, onko terveenä ollessa mikää kuitenkaan paremmin.... Anteeksi tekstin epäselvyys, tunteiden vallassa on vaikea saada selkeää tekstiä...
Olen yksin, aina, aina yksin.
Sairastan anoreksiaa, joskus on ollut buliminen kausi, jolloin painoni nousi paljon ja masennuin entisestään. Onneksi olen saanut itseni kuntoon, tai no enemmän anorektiseen maailmaan takaisin.
Pelkään sitä hetkeä, koska ote lipsahtaa ahmimiseen, sitä en halua, en kestäisi sitä enää, ei ei ikinä sellaista.
Olen tällainen friikki ja siksi yksin, koska kukaan ei ymmärrä mua, ajattelevat aina musta pelkkää pahaa. Yksinäisyys on vaan kestettävä vaikka rankkaa se todella on täytyy todeta!
aina kun tapaan uusia ihmisiä yritän olla mukava ja jutella mutta tuntuu että kaikkea mitä tekee tai sanoo joutuu miettimään kauheasti siltä kannalta että mitäköhän tuo nyt minusta ajattelee. tänäänkin oli hirveä valinnan vaikeus vaatteiden kanssa vain koska menin käymään koulussa. muitten mielipiteet tuntuvat kai jotenkin ylitärkeiltä. tai siis mulla on vieläkin todella huono itsetunto, vaikka se paljon parantunut sairausajoista onkin. ja kuitenkin pitäisi aina olla vain omaitsensä mutta olen niin jossain syvällä "kuoren" sisässä piilossa että ihmiset eivät saa minuun yhteyttä. toi nyt kyllä kuulosti varmaan tosi typerältä mutta ehkä joku tajusi pointin. x) en ole oikeastaan pystynyt seurustelu suhteisiinkaan sairastumiseni jälkeen. kaikki on aina kaatunut siihen että mies on luullut etten halua häntä koska ei saa minuun yhteyttä ja olen niin etäinen... kuinka hitossa mä pystyisin ns. avautumaan edes hiukan? ja millä mä sitä itsetuntoa voin pönkittää?
päädyn aina joskus lueskelemaan näitä muiden ajatuksia,ja sitten tosiaan tajuaa ettei ole ainut kuka tuntee mitä tuntee..hassua että jokainen kirjoittaja on yksinäinen ja haluaisi uskaltaa ystävystyä ja saada läheisen ystävän jonka kanssa jakaa hyvät ja pahat päivät(sellaisia kun ei oikein ole) mutta en itse uskaltaisi esim tavata henkilönä koska tuntuisi kauhealta kohdata ihminen joka tietää jotain niin noloa itsestä.ymmärsikö joku mitä tarkoitan:Dolis ihanaa uskaltaa mutta se vaatis niin paljon..en tiiiä..:)
kaikki kaverit oikeestaan tietää sairaudestani siks se ei oo niin kummallista... ja sitten kun olin kertonut siitä niin alkoipa sitä ilmetä muillakin... en siis tarkoita että juuri bulimiaa mutta anoreksiaa ja muuta syömissekoilua... en tiedä pitäisikö minun oikeastaan syyttää itseäni parhaan kaverini anorekiasta jota hän ei vieläkään myönnä mutta kyllähän se nyt näkyy kun ihminen laihtuu ilman suurempaa syytä bmihin 15!!! toisaalta kaverini kyllä haluavat nykyään avautua ja kertoa minulle omista syömis ongelmistaan mikä on hyvä, tietävät että ymmärrän...
Jee,en oo ainoo yksinäinen..Vaikka en sitä kellekkää toivo et ois yksin.
Mustaki tuntuu, et päästän kaikki kaverit vaa menemää ja jos joku poika on kiinostunu musta, ni en osaa olla sen kanssa ja sit se kyllästyy ku en kerro sille mistää mun asioista :/
Onneks mul on yks hyvä ystävä, kelle oon pystyny puhuu, kaikesta muusta, mut en mun syömis sekoiluista..Oon joskus meinannu ja on se multa kysynny et onks mul bulimia tai jtn ongelmii, mut sit aina mietin, et mun ongelmat tuntuu niin tyhmiltä, ku on ihmisii joilla on isompiiki murheit..vaikka et joku läheinen on kuollu ja mä oon niin itsekäs, et pilaan elämääni ja pikkuhiljaa myös läheisten ihmisten näil mun syömis sekoiluil.
Joo tosiaa tuli taas vuodatusta, mut on niin paska fiilis, et oli pakko kirjottaa..
Ei täs nyt oo oikee päätä eikä häntää :DD Tsemppii kaikille ja koittakaa jaksaa