Pääni on alinomaa täynnä erilaisia ajatuksia. Usein olen ajatusteni vietävänä. Viimeaikoina olen miettinyt mm. tuntemiani hieman vanhempia ihmisiä. Mietin sellaisia, jotka menestyvät elämässä, kuten vaikka opettajia, lääkäreitä, ja ketä tahansa, joka on jo löytänyt paikkansa tässä elämässä. Heitä yhdistää myös se, että heidät on hyväksytty aviopuolisoksi. Minulla kun on kummallinen fiksaatio huomata sormustilanne ihmisten nimettömässä.
Mietin vaikka koulun opettajaa. Millaiseksi elämänkulku olisikaan hänet muovannut, ilman rakkautta ja läheisyyttä? Olisiko elämä onnistunut ja tuntunut tyydyttävältä, vaikka he olisivat jääneet paitsi siitä, mitä eniten olivat kaivanneet? Millaisia vanhojapiikoja/-poikia heistä olisikaan tullut, jos he vuosikymmenten ajan olisivat itkeneet aina iltaisin yksin yksinäisyyttään, eivätkä estyneen luonnehäiriönsä vuoksi olisi tulleet löydetyiksi? Miten yksin jäänyt pappi voisi suorittaa vaikkapa avioliittoon vihkimisen itkemättä, jos hänellä ei olisi hajuakaan, mitä kahden ihmisen välinen rakkaus on?
Millaisia ajatuksia heissä olisi herännyt, kun heidän ystävänsä ympärillä muodostavat perheitä, saavat ihanan puolison, yhteisen kodin ja ehkä myöhemmin lapsia? Olisivatko ystävät haukkuneet heitä vastuuttomiksia, sitoutumiskyvyttömiksi sinkkuelämää ihannoiviksi itsekkäiksi peeniksiksi?
Hyvän elämänkumppanin löytyminen on pelastanut monen ihmisen elämän. On erilasta lähteä aamulla uuteen työpäivään, kun kotona on asiat kunnossa. Uskoakseni työpaikankin saa helpommin, kun on rekisteröidyssä parisuhteessa. Etenkin perheellinen antaa itsestään vastuullisen kuvan työmarkkinoilla.
Nyt menen avartamaan ajatuksiani uneen.
Mietin vaikka koulun opettajaa. Millaiseksi elämänkulku olisikaan hänet muovannut, ilman rakkautta ja läheisyyttä? Olisiko elämä onnistunut ja tuntunut tyydyttävältä, vaikka he olisivat jääneet paitsi siitä, mitä eniten olivat kaivanneet? Millaisia vanhojapiikoja/-poikia heistä olisikaan tullut, jos he vuosikymmenten ajan olisivat itkeneet aina iltaisin yksin yksinäisyyttään, eivätkä estyneen luonnehäiriönsä vuoksi olisi tulleet löydetyiksi? Miten yksin jäänyt pappi voisi suorittaa vaikkapa avioliittoon vihkimisen itkemättä, jos hänellä ei olisi hajuakaan, mitä kahden ihmisen välinen rakkaus on?
Millaisia ajatuksia heissä olisi herännyt, kun heidän ystävänsä ympärillä muodostavat perheitä, saavat ihanan puolison, yhteisen kodin ja ehkä myöhemmin lapsia? Olisivatko ystävät haukkuneet heitä vastuuttomiksia, sitoutumiskyvyttömiksi sinkkuelämää ihannoiviksi itsekkäiksi peeniksiksi?
Hyvän elämänkumppanin löytyminen on pelastanut monen ihmisen elämän. On erilasta lähteä aamulla uuteen työpäivään, kun kotona on asiat kunnossa. Uskoakseni työpaikankin saa helpommin, kun on rekisteröidyssä parisuhteessa. Etenkin perheellinen antaa itsestään vastuullisen kuvan työmarkkinoilla.
Nyt menen avartamaan ajatuksiani uneen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Toi on todellakin totta että elämänkumppanin löytyminen on pelastanut monta ihmistä. Kaikki kun eivät jaksa yksinäisyyttä. Tuntuu töissäkin kamalan pahalta kun muut puhuvat perheistää, kuinka sitä ja tätä, ja kuinka siiten lomalla mennään perheen kanssa...
Hyvin ettei puhuta toista tai toista, silloin ajattelen että on hyvin että elän yksin
Kai sä tiedät et kaikki papit ei voi olla naimisissa (roomalaiskatoliset) mut silti ne vihkii avioliittoon?
Ja kai sä tiedät et monikin voi olla toista tai kolmatta kertaa naimisissa? Vai meinaatko et on tosi kelvollinen kun on monelle kelvannut?
Ja vinkiksi, mun työpaikalla on monta joilla ei oo sormusta mutta on silti kumppani. Eikös ne ookaan menestyneitä?
Olin yksin ja sitten tapasin mieheni, nyt siis en ole täysin yksin, mutta kärsin edelleen siitä kun ei ystäviä ole.
Kaikissa tilanteissa joissa enemmän ihmisiä joudun jotenkin syrjityksi ja pilkallisten hymyjen kohteeksi. En tajua miksi.
Työelämä siis pielessä.