Enkelin tuttu

Enkelin tuttu


Yöllä

enkeli löysi hänet kauniista vauvankehdosta

puhtaalta tuoksuvan pitsikatoksen alta

ja kantoi hänen sielunsa pois.



Aamu oli äidille ja isälle outo.

Järkyttyneinä he havahtuivat hereille. Heidän sydämensä vavahti

kuin tyyni yöllinen vedenpinta

aamun äkillisestä pyörteestä

ja huone tuli täyteen

kyynelten tuskaa.



Vielä yöllä

äiti oli ruokkinut häntä

ja vaihtanut puhtaat vaipat.

Ja äidin nukuttua

isä oli havahtunut vielä hereille,

säätänyt lämpöpatteriin sopivan lämpötilan

ja kuunnellut hiljaista hengitystä.

Se lapsi oli esikoinen,

kuukausi ja kahdeksan päivää,

eikä häntä vielä ollut kastettu.



Kaikki askeleet tästä aamusta läpi päivien

olivat äidille ja isälle

kuin vaellusta syvässä, kylmässä hangessa.

Kaksi viikkoa he itkivät itseään tyhjäksi;

niin kuin kuohuva aalto aallonperään

niin heidän sydämensä virrat olivat syvät.

Kun he kahdestaan olivat kantaneet lapsensa

kappelista kynttilöiden keskeltä

roudan rakoon hiljaisen lumen alle,

he tunsivat kulkevansa edestakaisin

autiolla rannalla

tyhjinä ja paljaina

kuin syyskoivu pitkän tuulen jäljiltä.



Yhdessä he sitten päättivät lähteä liikkeelle.

Heitä heitteli eteenpäin kysymys,

lohdutuksen kaipuu.

Tyhjyyden yllä väreili levoton hätä:

Oliko lapsemme enkelin tuttu?

Kappelissa kirkkoherra oli jättänyt heidät

tuntemattoman Jumalan eteen,

rukoillut kastamattoman lapsen puolesta

mutta lohdutuksen valkoiset liljat

eivät olleet puhjenneet

pienen arkun kannelle.



He soittivat naapurin ovikelloa.

Vanha mies avasi ja säikähti

heidän väsyneitä silmiään,

joita peitti kyynelten usva.

»Oliko lapsemme enkelin tuttu?»

- Olen tässä lähdössä kauppaan

enkä usko mihinkään, mitä en ole nähnyt,

kaikenlaistahan sitä tähän ikään mennessä

on saanut kuulla.



He tapasivat puistossa vanhan naisen,

joka ulkoilutti koiraansa.

»Oliko lapsemme enkelin tuttu?»

Nainen sähähti valmiin vastauksen:

»Olen aina sanonut,

ettei lapsia tarvitse syntyä

tähän täyteen maailmaan.

Ja minultakin on mennyt monien öitten uni,

kun olen ajatellut,

mitä lapsi yhteiskunnalle maksaa.»



Äiti ja isä etsivät lohdutusta

kuin kevään oksaa,

johon lehti puhkeaisi ja lämmin viserrys.

He koputtivat kirkkoherran kanslian oveen.

»Anteeksi, jos häiritsemme,

mutta jäimme vastausta vaille.

Oliko lapsemme enkelien tuttu?»



- Jaa, rakkaat ystävät, muistanhan teidät,

kuinka olette jaksaneet?

Olisi ollut onnellista puhua toista kieltä

mutta kuin pienokaistanne ei vielä ollut verhonnut

valkoinen kastemekko.

Otan täältä hyllyltä vihkosen,

josta minun täytyy suoraan kysymykseenne lukea näin:

»On lapsi ainutlaatuinen

Jumalan luomana

vaan ei hän synny vapaana,

ei valkeudessa,

vaan hänet käärii vielä yö,

hän enkeleille vieras on

ja Jumalalle mahdoton,

jos puuttuu kasteen armotyö…»



Ja niin äiti ja isä

huomasivat kulkevansa itkun talvihuurussa

pitkin lumista jalkakäytävää

ja tuuli heitteli kasvoihin

kylmiä jäähileitä

lohduttomassa kaupungissa.



Jossain pitkän taipaleen takana

oli se viimeinen kesä,

jolloin äidin vanha isoisä

oli pitänyt häntä polvillaan,

pientä tyttöstä,

ja puhunut lasten valtakunnasta.

Ja yhtäkkiä surevat silmät avautuvat

kaukaiselle auringolle.

Ja äiti huudahtaa lumisella jalkakäytävällä:

»Näen vanhan auringon

isoisän silmistä

hänen polviltaan,

silloin oli läsnä lasten valtakunta.»

»Lähdetään sitä etsimään», mies lausui.



He matkustivat pieneen, kaukaiseen kylään,

koputtivat vanhalle, kuluneelle ovelle,

jota isoisä oli vuosikymmeniä avannut.

»Asuuko täällä isoisän aurinko?» he kysyivät.

Tutut kasvot lapsuuden yhteisistä leikeistä

vastasivat:

»Sitäkö etsitte,

isoisän aurinko ei täältä ole laskenut vielä,

täällä on vielä niitä, joiden mukana

kulkee kirkas laulu

ja joiden keskellä elää jäätymätön lähde.

Sen reunalla heitä lohdutetaan

ja lapset enkeleinä leikkivät.»



- Nyt löydämme vastauksen,

oliko lapsemme enkelin tuttu,

huudahtaa äiti.

»Menkää järven toiselle puolelle ,

siellä he tänä iltana kokoontuvat

ja kaikki vastaukset elävät

heidän sanassansa.»



Kun ilta oli tullut,

he avasivat arkaillen oven huoneeseen,

jonka täytti kirkas laulu.

Lapset olivat istuutuneet vanhempien keskelle

pöydän äärelle.

Pöydällä oli iso raamattu

ja vanha, harmaatukkainen mies

istuutui sen taakse ja avasi kirjan.

»Tuo on kuin isoisäni»,

kuiskasi vaimo miehelleen,

»ja kaikkien kasvoilta loistaa

isoisän aurinko.»



»Lasten valtakunnasta

tahtoisin puhua teille»,

aloitti vanhus vakaa

puheensa kirkkain sanoin.

»Ei ole Isämme edessä

yhtään niin arvokasta

kuin on pieni lapsi,

uskomme esikuva.

Mieleeni vuosien takaa

nousee nyt monta lasta,

jotka kuolivat kehtoon

pieninä, kuihtuneina,

silloin kun kylien yli

sairaus outo kulki.

Tyhjäksi äidin syli

monessa kodissa muuttui,

mutta kodista kotiin

kaikui toivon sana:

Kristus Vapahtajana

lapset huomaansa sulki;

elämän sykkeen yli

kaartui jo armon taivas,

ennen kuin yksikään päivä

kehdon ylitse kulki.



Kristuksen tähden lapsi

vapaana syntyy tänne,

Golgatan ristin valo

lapsen sielussa paistaa,

Kristuksen laupias syli

lasta jo idussa kannattaa.

Lehteä puhtaampana,

joka puhkeaa oksaan,

lapsi silmänsä avaa

elämän ensi päivään.»



Tuolilta ponnahti vaimo ylös

kostunein silmin

ja huudahtaa vanhuksen puheen lomaan:

»Tuossa on lapsemme armo,

hän oli enkelin tuttu,

isoisän aurinko oli hänen pukunsa,

kun hän kehdossa jätti meidät!»



Puheen päätettyään

vanhus kysyy vaimolta ja mieheltä:

»Onko teillä pukuna isoisänne aurinko,

se mikä vuorella paistaa

lasten valtakunnassa,

oletteko te enkelin tuttuja?»



»Me tahtoisimme nähdä lapsemme

enkelien keskellä»,

he sanovat,

»me haluaisimme pukeutua lapsemme pukuun

ja kulkea isoisämme tietä.

Antakaa meille se valo,

joka loistaa kasvoiltanne.»



Ja monet kädet kohoavat heitä hohti,

vuorella kohisee puhdas virta,

kun anteeksiantamuksen siunaus

kulkee heidän ylitsensä.

Jumalan pyhä, kirkas vaate

kääriytyy heidän ympärilleen

ja taivaat liikahtelevat ilosta.



Kun kevät puhkesi,

he taittoivat kaksi puhdasta vihreää oksaa.

Toisen he panivat lapsensa tyhjään kehtoon

ja toisen painoivat sulaneeseen multaan

pienelle hautakummulle.

He kuuntelivat kaukaa palanneiden lintujen

huilujen ääntä

ja itkivät hiljaa valoisia kyyneleitä

toistensa silmien edessä

isoisän auringon kirkkaudessa.



- Niilo Rauhala -