Kun monelle tuntuu yksinäisyys olevan ongelma. Harmittaako teitä se, ettei ole seuraa vai se, ettette halua seuraa?
Miksette mene ihmisten pariin?
diabolo
5978
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Käyn ihmisten parissa säännöllisesi, jokapäivä kurssilla ja viisi kertaa viikossa harrastuksissani joissa on ihmisiä.
Luonteeltaani en ole mikään "mölyapina" vaan ennemminkin hiljainen hissukka joka on nuoruudessaan pelästynyt ihmisten julmuutta ja alitajuisesti kai ajattelen jokaisesta ihmisestä sitä pahinta etten osaa olla rento ja ulospäinsuuntautunut ihmisten parissa.
Kylmä totuus vaan on, että ujot hissukat jäävät aina ulkopuolisiksi.
Entä jos yrittää saada ystäviä, mutta kukaan ei halua olla ystävä oikeesti ? Mitäs siinä tilanteessa pitäis tehä ?
En nimittäin oo ujo hissukka, enkä ees huumorintajuton ( tietääkseni ). Sanopa mitä siinä tilanteessa pitäis tehdä ?
En oo tietääkseni kovinkaan ujo enkä tylsimyskään, osaan heittää hyvää läppää ja muillakin tuntuu olevan seurassani kohtuu hauskaa.
Mutta ongelma onkin se että minulla ei oikeasti ole ainokaistakaan kaveria, puhumattakaan ystävistä. Ihmiset ei näköjään kiinnosta katsella minua sen lisäksi mitä he minun kanssani pakosta joutuvat olemaan koulussa ja töissä.
Se tässä kumma onkin että esmes töissä olen parin tyypin kanssa oikein hyviä "kavereita", mutta töiden ulkopuolella kukaan ei edes soita minulle ikinä tai kysy baariin jne. Olen itse muutamia kertoja ehdotellut baari-iltaa tai vastaavaa, mutta kummasti he silloin aina alkavat absolutistiksi vaikka muuten kyllä juoma maistuu puheista päätellen.
Mikähän minussa on vikana?
muiden mielestä liian näkyvä, ihminen jolla on koko ajan show päällä. Siis liian huomiotaherättävä?
Itse ainakin hiljaisena ihmisenä mieluummin karttelen liian äänekkäiden ja puheliaiden ihmisten seuraa, koska arastelen sitä jos he kommentoivat jotain sanomisiani isoon ääneen kaikkien kuullen. -Ja sitäpaitsi tunnen itseni tylsäksi hiirulaiseksi, jos toinen osaa kertoa mehevällä tavalla vitsejä ja kaiken mitä sitten puhuukaan. Tulee tunne että ei tuo kauaa jaksa minua katsella, kun olen maailman tylsintä seuraa. Ja niinhän siinä yleensä käykin, jos seuraan liittyy kiinnostavampia tyyppejä, minulle ei enää sanota sanaakaan sen jälkeen.
Yksinäinen olen minäkin, mutta siksi että olen hiljainen. Tai ehkä minussa on jotain muutakin vikaa...
Niinhän se on, läpänheittäjät katotaan vissiin tyhmiks ja hiljaset tylsiks ( ??!! )
Mulle kelpais ihan kuka vaan kaveriks, kunhan olis luotettava eikä jättäs yksin, niinku aina jostain syystä käy.
Peiliinkin oon monta kertaa kahtonu, mutta ei kai kukaan voi täydellinen olla, eikä vaatia toiseltakaan olemaan sellanen ?