En nyt tiedä onko tämä välttämättä ihan oikea palsta tälle asialle, mutta koen tämän kuitenkin aika häiritseväksi asiaksi. Olen siis pian 20v täyttävä naishenkilö, ja koen hirvittävää alemmuudentunnetta koska asun vielä kotona. Olen viime kevään ylioppilas, ja viettänyt nyt välivuoden ja ollut työharjoittelussa. Nyt olen hakenut amk-opintoihin, ja olen myös laittanut kesätyöhakemuksia useaan paikkaan toiveissa päästä kesäksi muuttamaan. Töitä ei kuitenkaan ole oikein löytynyt, eli luultavasti en pääse muuttamaan vieläkään, vaan joudun jäämään kotipaikkakunnalleni kesäksi jatkamaan työharjoittelua. Voihan olla, että olen yksi niistä harvoista joille aukeaa opiskelupaikka suositulla alalla syksyllä, mutta mitään takeita ei ole. Tottakai tavoitteenani on, että toisen välivuoden kohdalle sattuessa muutan kotoa pois joka tapauksessa ja yritän parhaani mukaan töitä hankkia, mutta kaikki tuntuu niin epävarmalta.
Mulla on kotona asiat hyvin, eli siinä ei ole syy miksi koen täällä asumisen niin hankalaksi asiaksi. Tunnen vaan niskassani paineet siitä miten tässä iässä yleensä ollaan jo omassa asunnossa. Koen häpeää omasta tilanteestani. Jotenkin tunnen jo kaikkien kummastelut niskassani vaikkei kukaan ole sanonut suoraan mitään. Haluaisin kuulla mielipiteitä asiasta, onko minun iässäni jo kummallista asua kotona? Tunnenko itseni ihan syystä luuseriksi?
Näiden tunteiden taustalla tosin on kyllä muutakin, olen ajoittain epäillyt itselläni jonkin asteista masennusta tai muuta vastaavaa, ja olen jo pitkään taistellut vaikeasti määriteltävien henkisten ongelmien kanssa, mutta päällisin puolin kaikki näyttää varmaan olevan normaalisti. Tunnen vain jumiutuneeni paikoilleni ja koen olevani kummajainen.
Mulla on kotona asiat hyvin, eli siinä ei ole syy miksi koen täällä asumisen niin hankalaksi asiaksi. Tunnen vaan niskassani paineet siitä miten tässä iässä yleensä ollaan jo omassa asunnossa. Koen häpeää omasta tilanteestani. Jotenkin tunnen jo kaikkien kummastelut niskassani vaikkei kukaan ole sanonut suoraan mitään. Haluaisin kuulla mielipiteitä asiasta, onko minun iässäni jo kummallista asua kotona? Tunnenko itseni ihan syystä luuseriksi?
Näiden tunteiden taustalla tosin on kyllä muutakin, olen ajoittain epäillyt itselläni jonkin asteista masennusta tai muuta vastaavaa, ja olen jo pitkään taistellut vaikeasti määriteltävien henkisten ongelmien kanssa, mutta päällisin puolin kaikki näyttää varmaan olevan normaalisti. Tunnen vain jumiutuneeni paikoilleni ja koen olevani kummajainen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Lapsellani, joka on pian 19 v on samanlaisia tunteita: ei tarvita, ei ole kesätyötä ja opiskelupaikkakin on epävarma. - Vika ei ole teissä nuorissa ! Muualla mättää!
Voi kuule, TODELLA moni asuu vielä sinun ikäisenäsi vanhempien luona. Et ole ollenkaan liian vanha asumaan kotona. Moni asuu vielä monta, monta vuotta vanhempanakin. Kaikki on niin yksilöllistä. Tsemppiä.
älä ota hirveetä stressiä vaikka (joudut)asumaan kotona.tulee aika ja paikka että itsenäistyt.tai olet siis itsenäinen.vuokrista ja asuntojen kalleudesta johtuen joutuu asumaan joskus vanhempien kotona melko pitkään.kaikkea hyvää elämässä.
voi silti joutua asuntopulan takia palaamaan vanhempien luokse. kaikki on vaan liian kallista eikä töitä tipu
Nykyisessä asumisessasi ei ole mitään outoa, koska niin moni muukin asuu iässäsi ja huomattavasti vielä myöhemminkin vanhempiensa luona! Toiseksi, mitä "pahaa" on asua vanhempien luona aikuisiällä? Italiassa asutaan noin 30-vuotiaiksi kotona, eikä se siellä aiheuta minkäänlaista ihmetystä, kun kyseessä on yleinen maan tapa. Ainakin täällä Helsingissä monet tapaamani yli 25-vuotiaat asuvat yhä vanhempiensa luona, kun asuntojen hinnat ovat pilvissä.
Suomalainen kulttuuri on vähän vinksahtanut tässä nuorten itsenäistymisessä. Samaan aikaan kun vanhemmat ylpeilevät sillä, kenen lapsi muutti ensimmäisenä ja nuorimpana pois kotoaan, ovat vastaavasti nuorten henkiset ongelmat ja päihteidenkäyttö räjähtänyt käsiin totaalisesti. Kumpi siis on parempi, vanhempien vai yhteiskunnan tuki ja turva? Itse ainakin arvostan ensisijaisesti vanhempien tukea ja turvaa ja vasta viimesijaisena yhteiskunnan.
Haloo! Reality check! Reality check! Miten nuorena sieltä kotoa muka pitäisi lähteä? Kuusitoistavuotiaana? Ymmärrän että nykyään saattaa muodostua käsitys, että ihmisen elämässä on jokin vakiorytmi, jossa asioiden on tapahduttava. Monet luulevat, että elämä ihminen on kuin jokin lihajaloste, joka kiitää liukuhihnalla prosessista toiseen. Jos jokin prosessointivaihe "myöhästyy", niin ihmisestä uhkaa tulla virheellinen tuote. Jos tällainen epäinhimillistävä käsitys elämästä on päässyt muodostumaan, niin kannattaa tarkistaa asenteita. Tarvittaessa on uhmattava vaikka ympäristön asenteita, jos se tällaisia vääristyneitä käsityksiä tuottaa. Elämä on elämistä, ei toisen asettamien standardien toteuttamista varten. Tiesitkö, että monet aikuiset ihmiset muuttavat opintojen jälkeen takaisin kotiin ja suunnittelevat elämää eteenpäin sieltä käsin? Jotkut jäävät kotiin loppuelämäkseen ja ovat ihan tyytyväisiä.
Olen 30-vuotias mies ja asun kotona. Asuin opiskeluaikana viisi vuotta muualla, mutta sitten muutin takaisin kotiin. Onko tässä jotain ihmeellistä? Minusta ei ole. Asun täällä yhteisestä sopimuksesta vaikka koko lopun ikäni, eikä siinä ole kenestäkään meistä mitään ihmeellistä.
Heh. Olen 30-kymppinen mies ja luulin olevani ainoa, joka asustaa vanhempien luona.
Siis hyi hemmette hävetkää molemmat!
kaikilla oma näkökulma tuohon asiaan,minusta tollaset ovat vaan totaalisia häviäjiä. Joo,no aika suppeasti määritetty, mutta näin on asia minun kohdalla. Toisen kohdalla taas ei ole, vielä pahempi jos kyseessä on mies.
Kerron sinulle havaintojani: Todellisuudessa ne, jotka mielestäsi ovat sitten muka "voittajia", ovatkin todellisia lelli-lapsia. Kuinkako? Tunnen useita, joille nuorena aikuisena vanhemmat ovat OSTANEET opiskeluasunnon. Sitten he saavat paljon muutakin ilmaiseksi, esim. kesätyöpaikkoja suhteilla. Ja asuntoja vieläpä pääkaupunkiseudulta, jollaisiin heillä ei IKINÄ olisi varaa muuttaa pelkkien omien työtulojensa tai opintolainojen avulla. Joten se siitä "Voittajista". He eivät ilman vanhempiaan pärjäisi OIKEASSA kilpailuyhteiskunnassa hetkeäkään, vaan jäisivät kovemmissa keitoksissa keitettyjen jalkoihin.
Sama tilanne löytyy minulta. Itsekkin olen aivan kohta 20 v nainen. Sairastan skitsoaffektiivista häiriötä. Suotta häpeilet. En ole koskaan saanut kesätöitä enkä käynyt oikeissakaan töissä. En voisi vähempää välittää mitä muut minusta ajattelevat. En ole samanlainen kuin he, työkykyinen ylisosiaalinen pitkänenäinen ykköskansalainen. Olen tuilla elävä loinen eikä todellakaan kiinnosta tippaakaan. Jos ihmiset tietäisivät miten sekaisin olen ja mitä olen kokenut heidän näkemyksensä minuun muuttuisi.
Muuttakaa Italiaan niin saatte asua kotona vaikka nelikymppiseksi asti. Vanhemmat rakastavat, tukevat ja lellivät jälkikasvuaan vielä vaikka siinäkin iässä eikä kukaan katso kummasti. Ja ei, en ole kotona asuvia vastaan. Olen sellainen itsekin ja olisi onnenpotku jos olisin syntynyt latinomaahan. Tässä kylmässä ylitöitä tekevässä maassa sähistään ja katsotaan kieroon heti jos asuu vanhempien luona liian kauan.
Ei tuossa ole mitään hävettävää! Olet vielä todella nuori, ehdit kyllä itsenäistyä. Kuten sanottua, Keski- ja Etelä-Euroopassa vanhempien luona asuminen aikuisiällä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Itse Pariisissa asuessano seurustelin 29- vuotiaan miehen, joka asui lapsuuden kodissaan, kävi töissä ja säästi rahaa omaa asuntoa varten. Täällä Suomessa hyvä naispuolinen ystäväni asui isänsä kanssa kahdestaan liki kolmekymppiseksi. Mikäs siinä, kun työpaikka oli kotipaikkakunnalla, asunnossa oli tilaa, suhteet isään olivat todella hyvät, talaoudellisesti ratkaisu oli kannattavaa molemmille osapuolille jne.
Itse asuin lapsuudenkodissani 21-vuotiaaksi. Olin ennen lukiota vaihto-oppilaana, joten valmistuin lukiosta vasta 20-vuotiaana, sitten pidin välivuoden, koska en saanut opiskelupaikkaa.