Erohan se yhtäkkiä sitten tuli ja viettänyt aikani nämä vuodet lähinnä vain miehen kanssa.. Kaverit menettänyt suhteen takia. Muutin miehen kanssa eri paikkakunnallekkin ja ei yhtään tuttua tai ystävää.. ei ole ketään. En allut ajatellutkaan ,että tosissani yksin joutuisin tulevaisuudessa olemaan. Olisi sittenkin pitänyt suhteen aikana viettää sitä omaakin elämää..
Olen luonteeltani hirveän vaikea ihminen ja minun on vaikea saada todellisia ystäviä.. Muihin ihmisiin on mennyt luottamus täydellisesti.. Olen kai tuomittu viettämään loppuelämäni yksinäisenä. Ahsistaa.
Miksen voi olla normaali ja sosiaalinen ihminen..
Olen luonteeltani hirveän vaikea ihminen ja minun on vaikea saada todellisia ystäviä.. Muihin ihmisiin on mennyt luottamus täydellisesti.. Olen kai tuomittu viettämään loppuelämäni yksinäisenä. Ahsistaa.
Miksen voi olla normaali ja sosiaalinen ihminen..
Vastaukset 11
Vanhimmat
*Ahdistaa.
herkkiä on ilmeisesti liikaakin täällä maan päällä.
Vahvemmat ihmiset potkivat surutta meitä päähän.
Itse olin mielestäni jopa melko sosiaalinen, mutta silti lopputulos oli sama.
Yksin mut on jätetty.
..Aivan totta. Tuntuu kuin kellään muulla ihmisellä ei olisi minkäänlaisia tunteita.
Kaikki pettävät ja jättävät yksin.
Tämä maailma on mennyt oudoksi kun ollaan niin itsekkäitä ja tuijotetaan vaan omaa napaa. Ehkä minussa on kyllä sitä vikaa ,että ajattelen kaikkea liikaa muiden ihmisten kautta.. myönnän..
puhut ja noinhan tämä menee...
Juuri sain kuulla rakkaalta siskoltani, ettei kukaan jaksa mun valituksiani maallisista asioista.
En vaan voi hyväksyä kaikkea, joten jos mua ei taaskaan mielipiteitteni kanssa hyväksytä, niin on varmaan parempi poistua koko systeemistä.
..ei jaksa yksikään ihminen kauaa kuunnella. Pelkkää valittamista joka ikisestä asiasta, mikä milloinkin on huonosti joku sairaus, sydänsuruja, rahahuolia, koko maailman paskamaisuus. Ikuisella valittajalla ei taida olla yhtään ystäviä. Ikuinen pessimisti. Mutta pakko sitä jotain on puhua kun ei tässä maailmassa tunnu edes mitään hyvää olevan.
.. mistähän saisi sitä positiivisenajattelun taitoa hankittua?
Kuka meitä muuttaisi?
Ero tuli kuin salamana taivaalta (10v yhdessä) ja sen myötä totaalinen yksinäisyys sekä työtkin loppuivat viikko sitten (12v samassa firmassa).
On vaikea keksiä syytä miksi nousta sängystä. Ei ole ketään ketä soittaisi, textaisi tai mailaisi. En ole tarpeellinen kellekkään eikä ketään enää kaipaa. Elämän halu on kateissa. Soitin kyllä eräälle ystävälle jokin aika sitten, mutta totesin, että aikaa oli kulunut liikaa ja meillä ei ollut enää mitään keskusteltavaa.
Menetin myös kaikki ystäväni suhteen vuoksi, koska halusin olla vain mieheni kanssa jota rakastan yhä ja nyt kaduttaa, mutta se on myöhäistä. Menetin elämäni kun hän lähti...ystävän, rakkaan, tukijan, harrastuskaverin ja elämäntarkoituksen.
Pelottaa ajatus siitä, että en enää koskaan löydä ystäviä tai elämänkumppania ja kuolen yksin. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sen vaikeampi saada ystäviä.
Olen myös luonteeltani herkkä ja vaikea ihminen, toisaalta ajattelen aina ensin muita, sitten vasta itseäni ja kun ero tuli, niin sitä mietti, että teinkö/passasinko sittenkin liikaa ja tässä tulos. Sosiaalisten tilanteidenpelko, heikko itsetunto ja ahdistus tekevät tästä elämästä helvetin. Vaikka sitä kuinka kävisi terapiassa, niin ongelmat ei välttämättä helpotu.
Maailma on paha paikka, jos olet vähänkin heikko ja sen tunnustat. Päähän potkijoita ja hyväksikäyttäjiä riittää ja sen myötä sinusta tulee entistä heikonmpi ja vajoat syvemmälle kuraan ja toivottomuuteen.
Joku ehkä ajattelee: ota itseäsi niskasta, hanki työ/opiskelupaikka, tee elämästäsi elämisen arvoista..helppo se on sanoa.
Tiedän, että ajattelen tyhmästi, mutta toivoin elämältä vain ja ainoastan sitä, että mieheni joskus vielä palaisi takaisin luokseni ja antaisi elämäni takaisin. Ainoa syy eroon olin minä, vaikka muut mitä väittäisivät :(
Koita jaksaa kaikesta huolimatta, vaikka minä en ehkä aio.
tarinaa...
Kun ei ole ketään, joka edes joskus sanoisi jotain positiivista sitä aidosti tarkoittaen.
Itsekin ajan aina muiden edun omieni edelle ja se taitaa olla se virhe meidänlaisilla ihmisillä.
Kyllä mua kehuttu on kiltiksi ja oikeudenmukaiseksi ja jne, mutta silti nämä kyseiset kehujat kääntävät heti selkänsä kun yritän omista ongelmistani heille puhua.
Terapiassakin olen yrittänyt sanoa, että en vain kykene oman edun tavoitteluun varsinkin jos siitä on haittaa jollekin muulle.
Siitäkään ei ole mitään apua. Yrittävät vain potkia kahdeksan euron päiväpalkalla töihin ja siihen kun en tule suostumaan... ainakaan vapaaehtoisesti.
Jos ja kun on todella pohjalla, niin silloin varsinkin huomaa kuinka yksin saa olla.
Toisen kainaloa me kaikki yksinäisetkin kuitenkin kaipaamme, mutta jatkuvien pettymyksien tuloksena on, ettei uskalla ketään oiken lähelleen enää päästää kun pelkää sitä suurta pudotusta.
Tuota asiaa olen itsekin miettinyt (mitäpä en olisi, yksinäisten vuosien varrella). Tunnen myös paljon pareja, jotka muuttavat yhdessä opiskelupaikkakunnalle. Olen hieman tehnyt tutkimusta ja etenkin opiskeluista valmistuminen on monille myös parisuhteen päättymisen aikaa. Onkin tärkeää muistaa, että myös näenäisesti onnellisesti parisuhteessa elävien kannattaisi pitää yllä myös hyvää ystäväpiiriä. Siinä on vaarana juuri se täydellinen yksin jääminen, jos kumppani päättää lähteä. Yleensä jätetty osapuoli on heikommalla, koska useinhan hän haluaisi jatkaa suhdetta vaikeuksista huolimatta.
Tunnen paljon myös pariskuntia, joilla lapsuudenkodista itsenäistyminenkin on tapahtunut muuttamalla suoraan yhteiseen kotiin rakastettunsa kanssa. Se on toisaalta hieno juttu, että on tullut hyväksytyksi jo niinkin nuorena, mutta käsittääkseni siihen voi liittyä hieman myös ongelmia.
Kuitenkin useita vuosia rakkaussuhteessa eläneille on muodostunut hyvin positiivinen kuva itsestään. He ikään kuin ovat tajunneet sen, että ovat hyviä ja rakastettuja ihmisiä. Tästä seuraa se, että heidän (myös Sinun) on melko helppo löytää aika piankin uusi rakkaussuhde. Joillakin siihen "kasvuvaiheeseen" voi kuulua pieni sinkkuilukausi, jolloin otetaan hieman enemmän snapseja ja käydään yökerhoissa etsimässä sitoutumatonta sänkyseuraa.
Tähän yksin jäämisen aikaan liittyy kuitenkin usein myös juuri se, että ensimmäistä kertaa joutuu miettimään oikein täydellisesti vastuun ottamista elämästään. Kun ei enää olekaan sitä maailman parasta ystävää, joka aina vaan ymmärtää ja jonka kanssa voi mennä vaikka yhdessä elokuviin tai iltakävelylle. Ehkä tässä murroksessa selviää myös se, että onko läheisriippuvainen persoonallisuus. Itsekin koen olevani sellainen, vaikka olen aina ollutkin yksin.
Nyt on korkea aika alkaa opetella sitä yksin elämisen pärjäämistä. Olen huomannut, että myös elokuviin voi mennä yksin. Tosin tässä syksyllä siellä nätti tyttö tiskillä kysyi: "Kaksi lippuako?". "Kiitos, yksi riittää".
Omassa elämässä olen opetellut yksin pärjäämistä jo toistakymmentä vuotta. Eikä se vieläkään aina suju. Mutta Sinulle sanon, että rohkeasti vaan ulos muiden sekaan! Kyllä sä löydät kavereita ja uusia kumppaneita!
..teillä mahtavaa tekstiä! tässä maailmassa taitaa oikeasti ollakin niitä ymmärtäviä ihmisiä?
Kiitos kaunis teille.