Vaikka eihän sitä kai kukaan tiedä. Ei kai kukaan loppujen lopuksi välitä, tai edes tunne mua ollenkaan. Mä oon ollu syksystä asti masentunut ja se vaan pahenee koko ajan. En saa mitään aikaiseksi, eikä oikeen kiinostakaan. En jaksa välittää mistään, en tekemättömistä töistä enkä muista ihmisistä. Tai itsestäni. Ei huomisella oo mitään merkitystä, se on samanlainen ku tää päivä tai eilinen. On ihan ontto olo, enkä oikeen tunne mitään, kaikki on ihan samantekevää. En mä ees tiedä, mistä tää olotila tulee. Kaikki on hyvin mun elämässä. En muuttais mitään, vaikka voisinkin. Ja silti mun sisällä on joku outo möykky pahaa oloa ja ahdistusta, enkä mä osaa purkaa sitä kun en ees tiedä mitä se on. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä. Joskus mä alan itkemään yhtäkkiä ilman mitään syytä, mua vaan ahdistaa kaikki nykyään. Mä en oikeen osaa olla mun ystävienkään kanssa, tunnen itseni niin ulkopuoliseksi ja vieraaksi niidenkin seurassa, saatika sitten ns puolituttujen seurassa, joiden kanssa joudun viettämään tällä hetkellä aika paljon aikaa. Jos mä voisin, niin yrittäisin saada itseni ulos muutamista töistä, jotka oon luvannut hoitaa. Mä en tiiä, jaksanko huolehtia niistä asioista, kun en oikeen jaksa tällä hetkellä huolehtiä omistanikaan kunnolla. Oon ajatellu varata ajan jolleki, jonka kanssa voisin keskustella tästä ja ehkä saada apua. Mutta eihän mua mikään vaivaa, kaikkihan on hyvin mun elämässä... Ehkä mä vaan kuvittelen ja liioittelen koko asiaa. Ja ehkäpä tämä helpottuu joulunpyhien aikana.
Kaikki hyvin, olen vain masentunut
Tyhjää täynnä
132966
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen todellakin masentunut. Sen on jo muutama lääkäri todennut. Kaikki alkoi syksyllä kun miesystäväni jätti minut. Ensin valitsi minut, mutta sitten palasikin vaimonsa luokse pakkotilanteessa. Yritin päästä asiasta yli. Kaikki vain tuntui niin pahalta. Ensimmäinen kuukausi menikin tämän suhteenpäättymisen piikkiin, mutta kun olo ei alkanut paranemaan niin pakko oli mennä uudestaan lääkäriin. Samalla unihäiriöt olivat jo elämää häiritseviä että niihinkin oli saatava apua. Nyt olen kuukauden syönyt masennuslääkkeitä ja tilanne ei ole kauheasti parantunut. Ainoastaan unihäiriöt ovat vähentyneet. Viikko sitten sain taas niin pahan ahdistuskohtauksen, että taas tuli jopa itsemurha mieleen. Ulkoisesti osaan hämätä jopa lähisukulaisia ja ystäviäkin. En jaksa enää heille kertoa kaikkea, kun tuntuu niin epäonnistuneelta. Tuntuu siltä että hekin sitten miettisivät että mikä tota nyt vaivaa kun tollanen.
Herään aamuisin ja sen jälkeen toimin kuin kone. Töissä yritän päästä mahdollisimman helpolla, sillä työtkään ei maistu. Kotiin kun tulen niin uppoudun sohvalle. En viitsi soitella ystäville, kun en jaksa puhua heidän kanssaan. Olen yrittänyt käydä treffeillä, mutta huonolla menestyksellä.
Ensi viikolla on aika psykiatrille. Toisaalta on kauhean vaikea puhua kun en tiedä mistä tämä masennus loppujen lopuksi johtuu. Toivottavasti saan jotain apua, sillä joulukin pelottaa olla yksin, mutta kun en jaksakaan kenenkään seuraa. Nyt alkoi taas kyyneleet valumaan. Voi kun voisi vain käpertyä johonkin ja hiljaa kuolla pois.
Minulla on sama tilanne. Paitsi että on lapset ja sen takia ei pysty tätä elämää lopettamaan. Erottiin vähän aikaa sitten ja se vei pohjan koko mun elämältä. Jos mun tutut tietäis mun ajatukset, niin ehkä ne auttais. Oon ensimmäisen joulun yksin kun lapset menee äidilleen enkä tiedä jaksanko enään joulunpyhiä. Elämänhalua en löydä enään mistään, koska jopa rakkaiden lapsieni kanssa ollessani olen niin surullinen. Psykiatria olen harkinnut, mutta tuntuu, ettei se mitään auta.
Kannattaa puhua ystäville. Niin minäkin tein alkuun ja sain apua ensi hätään. Mutta sitten tuntui siltä että puhun heidät uuvuksiin. Toisaalta hyvän ystäväni komentti että eroa ei tarvitse itkeä kuin viikkoa, sai minut masentumaan ennestään. Tiedän että hän tarkoitti hyvää, mutta kun ei tiedä koko totuutta niin ... Toisaalta ammatilaisen (psykologin tai psykiatrin) kanssa voi jutella kaikista asioista. Sen ainakin itse olen kokenut hyvänä.
Joulu todellakin pelottaa. Ehkä kirjoittelen sitten tänne tuntojani, jos oikein pahalta tuntuu.
Tsemppiä kaikille!
Tiedän tunteen ja olen päässyt siitä jo vuosia sitten ohi...onneksi, sillä se oli KAUHEAA AIKAA.
Psykiatrilee kannattaa tosiaan mennä ja hakea lääkehoitoa.
Ystävät ja sukulaiset, kaikki mahdolliset auttavat puhelimet ja kriisikeskukset kannattaa käyttää hyväkseen varsinkin näin joulupyhien aikaan , kun tuo yksinäisyys oikein näkyy.
Mutta periksi ei saa antaa. Se kannattaa muistaa, vaikka kuinka tekisi mieli lähteä jo pois oman käden kautta SITÄ EI SAA TEHDÄ, sillä kuinka moni tänne jäisi sitten syyttelemään itseään.
Sillä ratkaisulla ei ainoastaan poista omaa pahaa oloa vaan aiheittaa lähimmäisille kauhean olon, se samainen masennus seuraa heissä .....
Masentuneelle on vaikea sanoa, että kyllä se siitä. Sillä siinä ei voi elää kuin päivän kerrallaan tai oikeastaan tunnin kerrallaan.
Mutta sanon kokemuksen vakaalla äänellä, että vielä se päivä tulee kun huomaatte tuon tuskan olevan poissa, se saattaa olla jo vaikka kuinka lähellä, mutta silti se tuntuu kaukaiselta.
Joten yrittäkää nyt vain jaksaa.
Ja nämä joulun pyhät, silloin on olemassa auttavia puhelimia ym. kriisiapua, jos alkaa tuntumaan ettei jaksa...
Myös minä aion käydä täällä joulun aikaan. Haluan tuoda yksinäisille sitä toivoa, että keskusteluapua on ja löytyy ja aina on ihmisiä, jotka välittävät...
Toivotan oikein hyvää joulun aikaa...levätkää, nukkukaa, antakaa itsellenne lupa vain olla...
jonakin päivänä. Niinkuin minulla tänään, se aurinko taas paistaa....
Tiedän melkein 100 %:sesti että en tee itselleni mitään, mutta miksi itsariajatukset tulevat aina huonoina hetkinä päähän. Tiedän mitä itsariyrityskin saa aikaan, sillä exäni vaimo käytti tätä kiristyskeinona ja käyttää edelleen. En halua sortua samaan, koska se on minusta naivia.
En ymmärrä miksi ne itsariajatukset tulevatkin ja liittyvät aina niihin depressiojaksoihin varsinkin pahempiin. Miksei vaikka kukkaset, mutta ei...
Kerran olen yrittänyt ja pari kertaa leikitellyt yliannostusten rajoilla viikon horroksessa maaten, leikellyt, poltellut ja viillellyt itseäni.
Asun 50 metrin päässä junarataa ja ymmärrän että en uskalla tehdä itsaria, mutta aina se vain palaa mieleen vuosi toisensa jälkeen. Joskus jopa kesken palaverin vaikka puhuttais ensi vuoden budjetista.
Minä en jaksa enää elää. Olen työtön ja yksinäinen, vaikka elän parisuhteessa. Vaimo ei siedä muita ihmisiä, ei viihdy juhlissa tai missään paikassa jossa minä saattaisin piristyä.
Yksin en halua aina liikkua, koska se tuntuisi niin omituiselta jos on olevinaan parisuhteessa. Vaimon itsekkyys alkaa ottaa päähän. Luulisi sen verran välittävän, että voi lähteä joskus napisematta mukaan. Mutta ei. Ei osaa nauttia elämästä, enkä ala opettaa, koska en jaksa.
Parhaat vuoteni tuon kanssa tuhlasin, ja enää ei
ole kiinnostusta etsiä uutta vaimoa, ei yhtään.
Uuden ihmisen kanssa joutuu kaiken aina aloittamaan alusta. Minä en jaksa sitä enää koskaan.
Itsari on mielessä joka päivä. On vain ajan kysymys koska sen teen.
Nykyään sitä lähinnä naurattaa usein mestat missä on ollut ja kaikki jengi mitä on vastaan tullut. mm suljetut, koppihoidot, lepositeet, virkavallan kanssa psykoosissa ja tuomiot niistä kuten suljetulla tappelut ja vankeustuomiot niistä ja tuomion aikana tapahtuneet sekoamiset. Viikot joista ei muista edes nimeään jne..
kaikki on oikeastaan aika komediaa. Ei mulla mitään kovin pahaa ole sattunu tai edes ollukaan, mutta tuskin mitään perus-bluessiakaan. Kaippa mulla on sitä elämänhalua enkä uskalla sitä itsaria tehdä. Ei sitä tosiaan ihan kuka tahansa uskalla. Mutta en usko, että sairauksiin tai vanhuuteen kuolen, vaikka elämä naurattaakin persaukisena välillä katollisena välillä katottomana.
Joo...kuulostaa itsekkaalta...voisi se sinun vaimosi edes JOSKUS ns. "vaihtaa viihteelle" tai mita nyt haluaisitkin tehda...tietysti jos se sitten on vain marttyyrimaista ruikutusta, niin eipa taida kylla sekaan toimia...tekisi mieli sanoa, etta taidatte olla liian erilaiset toisillenne...mutta ehka teilla on sentaan JOTAIN, mika piristaa MOLEMPIA. Keskustelkaa.
Mulla on hyvin saman tyyliset fiilikset! Omalla kohdalla kuvittelisin olevan taustalla pettymykset sen suhteen, mitä oon elämältä ja sen sisällöltä odottanu. Elän ja teen vaan jotakin pysyäkseni hengissä! Sitten, kun on voimat lopussa ei oikein enää jaksa lähteä hakemaan muutosta elämään vaikka pitäis. Tuntuu, että mulla olis ja olis ollu enemmän annettavaa. Sitten itsetunto alkaa kärsiä ja on aina vaan enemmän jumissa.
.. mullahan menee aika hyvin. Toisaalta joskus on hyvä kuulla/lukea muiden kommentteja ja verrata niitä omaan elämään. Ei tämä sitä kyllä tarkoita ettenkö olisi masentunut, mutta nyt on vähän perspektiiviä miettiä asioita. Tsemppiä kaikille!!
Niin. Tää on niin perseestä olla masentunut. Se tuntuu vielä niin epäreilulta..varsinkin, kun masennus johtuu tavallaan olosuhteiden pakosta. Itselläni siihen ovat vaikuttaneet lapsuuden kokemukset..isän kuolema kolme vuotta sitten.. kaikkea en vielä edes tiedä. Kaksi vuotta olen ollut masentunut. Puolitoista vuotta tietämättä asiasta. Olen nyt 18 v. Nyt käyn kaksi kertaa viikossa terapiassa ja syön masennuslääkkeitä. Vähän on tilanteeni helpottunut. Jokapäiväinen itkeminen ja järkyttävät riitelyt poikakaverin kanssa ovat jääneet. Mutta vielä en ole täysin kunnossa. Vieläkin on tunne, että missään ei oikein ole järkeä. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Odotan todellakin sitä päivää, että en olisi enää masentunut, vaikka en siihen päivään oikein uskokaan.. Tsemppiä kaikille masentuneille. Tämän jälkeen me kaikki ollaan henkisesti paljon vahvempia kuin kaikki muut.
Kyllä se masennuskin loppuu aikanaan. Kävin terapiassa vuosikausia ja söin lääkettä vuoden verran. Lääkkeessä oli se hyvä puoli, että se tasoitti tuntemuksia, ei ollut enää niiden armoilla. Sai levätä tunteista ja toimia.
Masennuksen jälkeen ei enää edes itse tahdo uskoa, että on joskus ollut niin paha olla. Ensin oli tietysti iloinen siitä, että saattoi olla edes jostakin iloinen...