Onko täällä muita yksinäisiä, jotka ovat löytäneet uuden näkökulman yksinäisyyteensä Friedrich Nietzschen kirjoituksista?
Hän onnistui kiteyttämään monia yksinäisyyteen liittyviä ajatuksia ja tunteita hyvin taidokkaasti. Hänen teksteistään on helppo tunnistaa samantapaisia ajatuksia kun ne, jotka itselläni syntyvät nimenomaan yksinäisyydestä tai yksinäisyydessä, ja joista ei sen vuoksi tule keskusteltua kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole syvää yksinäisyyttä kokenut.
Esimerkiksi tästä Nietzschen aforismista on yksinäisen helppo tunnistaa itsensä: "The lonely one offers his hand too quickly to whomever he encounters."
Nietzscheä lukiessa pystyn myös asettamaan oman yksinäisyyteni osaksi laajempaa kokonaisuutta. Yksinäisyys ei siis olekaan ainutlaatuista vain tässä ajassa ja paikassa, vaan samoja mietteitä on ollut jo aikaisemmilla sukupolvilla, jopa Nietzschen kaltaisella nerolla.
Lisäksi Nietzsche näyttää käyttävän yksinäisyyden sietämiseen samaa sisäistä puolustuskeinoa kuin minäkin eli ylemmyydentunnetta. Se ei tietenkään ole paras mahdollinen keino käsitellä yksinäisyyttä, mutta sen avulla jaksaa eteenpäin. Todellisen yhteyden luominen muihin ihmisiin on vaativaa, aikaa vievää ja hyvin raskasta, eikä se silti aina onnistu. Aina kun väsyn yrittämään yhteyden luomista, voin yhdessä Nietzschen kanssa (= hänen tekstejään lukiessani) vetäytyä ylemmyydentunteeseen ja nauraa sieltä käsin sekä itselleni, muille ihmisille että koko yksinäisyydelle... ;-)
Hän onnistui kiteyttämään monia yksinäisyyteen liittyviä ajatuksia ja tunteita hyvin taidokkaasti. Hänen teksteistään on helppo tunnistaa samantapaisia ajatuksia kun ne, jotka itselläni syntyvät nimenomaan yksinäisyydestä tai yksinäisyydessä, ja joista ei sen vuoksi tule keskusteltua kenenkään sellaisen kanssa, joka ei ole syvää yksinäisyyttä kokenut.
Esimerkiksi tästä Nietzschen aforismista on yksinäisen helppo tunnistaa itsensä: "The lonely one offers his hand too quickly to whomever he encounters."
Nietzscheä lukiessa pystyn myös asettamaan oman yksinäisyyteni osaksi laajempaa kokonaisuutta. Yksinäisyys ei siis olekaan ainutlaatuista vain tässä ajassa ja paikassa, vaan samoja mietteitä on ollut jo aikaisemmilla sukupolvilla, jopa Nietzschen kaltaisella nerolla.
Lisäksi Nietzsche näyttää käyttävän yksinäisyyden sietämiseen samaa sisäistä puolustuskeinoa kuin minäkin eli ylemmyydentunnetta. Se ei tietenkään ole paras mahdollinen keino käsitellä yksinäisyyttä, mutta sen avulla jaksaa eteenpäin. Todellisen yhteyden luominen muihin ihmisiin on vaativaa, aikaa vievää ja hyvin raskasta, eikä se silti aina onnistu. Aina kun väsyn yrittämään yhteyden luomista, voin yhdessä Nietzschen kanssa (= hänen tekstejään lukiessani) vetäytyä ylemmyydentunteeseen ja nauraa sieltä käsin sekä itselleni, muille ihmisille että koko yksinäisyydelle... ;-)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Kiitos vinkistä. Täytyypä tänään vielä etsiä netistä Nietzschen mietteitä. Sinänsä viihdyn kyllä yksiksenikin. Yksinäisyyden hyvä puoli on se, ettei tarvitse pettyä kehenkään muuhun kuin itseensä.
Ylemmyyden tunne on aika halpa korvike Nietzschen 'etäisyydelle', ainakin mun korvissani... Etäisyys on etäisyyttä olkoon suunta tai taso mitä vain. Ehkä N:e sanoisi, että: ylemmyydentunne on yksinäisen tuudittautumista typeryyteensä...
Mutta kyllä Nietzschen tuntemukset varmaan voivat antaa yksinäisille tulkintoja joihin voi 'sukulaisuutta' tuntea.
'Yksinäiselle äänen sointikin on erilainen.'
'...eikä sitä voine ymmärtää, ken ei sitä itse ole kokenut.'
kyseinen herra yritti sanoa että yksinäisyys on voimavara ja mahdollisuus joka jalostaa ihmistä ja tuosta nousee se tietty jalo etäisyys josta tarkkailla ihmisiä jotka eivät ole yksinäisiä.
Hän puhuu myös noista luonnollisista reaktioista ojentaa kätensä vain jotta pääsee eroon yksinäisyydestä.
Nauru syntyy siitä että jokainen ihminen on omassa elämässään yksinäinen ja yksin lopulta ja osa ihmisistä tarvitsee vain tuota yhteyttä toisiin ihmisiin enemmän ja tottuvat siihen kuin huumeeseen. Yksinäisyydestä pitäisi löytää taas toisaalta "tiloja" joita ei-yksinäisyydestä voi löytää koskaan.
Nimenomaan. Itse olen osittain Nietzschen ansiosta ymmärtänyt, että yksinäisyyttä voi tarkastella myös voimavarana, ei pelkästään rasitteena.
Minulla on kuitenkin hyvin erilainen ihmiskuva kuin Nietzschellä, joten en toisaalta täysin varauksetta pidä etäisyyden muodostumista tai muodostamista toisiin ihmisiin hyödyllisenä. Satun myös kuulumaan noihin mainitsemiisi ihmisiin, joille yhteys muihin on hyvin tärkeä.
En edelleenkään pidä yksinäisyyden tunteesta, mutta ajan myötä ja Nietzschen avulla olen oppinut sietämään sitä ja jopa näkemään sen positiiviset puolet.
mitä kyseinen herra yrittää sanoa on että "yksinäisyys" ei ole pelkästään negatiivista vaan siis erilainen olotila ei-yksinäisyyteen verrattuna.
Yhteys muihin voi olla tärkeä mutta niin myös "yksinäisyys" tai yksin olo.
Luontaisesti vain ihminen kaipaa toisia ja ihmisille opetetaan että "yksinäisyys" on negatiivista.
Näin ei tarvitse olla ja se voi kehittää luonnetta tavoilla joita sosialisuus toisten ihmisten kanssa ei koskaan tee.
yksinäisyyden jalostamasta etäisyydestä tarkkailla muita ihmisiä?
Eikös Nietzsche tällaista kutsunut historiansairaudeksi.
Taitaa tämä sakemanni olla itsekkin ihan pelkkä luuseri...
Tämä asia taitaa riippua ihan siitä, miten 'luuseri' määritellään, ja ennen kaikkea siitä, kuka sen määrittelee (kenen arvoista on kyse).
tuolla on jotain muuta. Hän kuvaili sillä sitä että kun ihmisen tieto lisääntyy kuinka on eletty ja eletään niin ihmisen kyky toimia supistuu ja aktiivisuus vähenee kun kaikki tuntuu jo koetulta ja nähdyltä.
Uskoisin että nimenomaan hän tarkoitti jalostumisella sitä ihminen uskaltautuu elämään eikä näe kaikkea valmiiksi katettuna eli että yksinäisyys tai mikä tahansa on automaattisesti negatiivista.
vaanimassa historian ja ihmismielen kaatopaikalla vasaroineen. Luuseri kyllä, mutta pätevä hommassaan. 'Länsimaiden paras filosofi. Ja ainoa.'
Yksinäisyys ei ole suotavaa, eikä suositeltavaa. jotkut toki esiintyvät täälläkin ikäänkuin se olisi jonkinlainen 'eettinen valinta'. (vanha ei usko...)
mutta niin yksinkertaisen kirkkaan selkeän kuulaalta kuin Nietzschen mielenrauha vuorten yksinäisissä korkeuksissa voi kuulostaakkin, niin varmaan tälläkin palstalla on henkilöitä jotka ymmärtävät sen psyykisen helvetin jota vasten yksinäisyys vuorella heijastuu hetkellisenä euforian ja vapautuksen tunteena...
Yksinäisyys ei ole yhtä kuin yksilöllisyys, eikä distanssin paatoskaan moraalissa tarkoita syrjäytymistä kaikista muista...
Ja nimenomaan tuo "[että]ihminen uskaltautuu elämään[!]" Eikö yksinäisyys nimenomaan ole sitä että pakenee elämästä? yksinäisyyteensä...
Tai ettei vain kykene elämään jostain syystä...
Vallantahdon lamaannus tai jotain, kykenemättömyys vaikuttaa ja vastaanottaa, yksinjääminen, tyhjään jääminen.
...No juu, mutta, eikös se syypää historiansairauteen löydy juuri niistä elämänulkopuolisista elämäntarkkailijoista ja -erittelijöistä, joiksi moderni maailma tahtoisi meidät kaikki kouluttaa...
vaan tiedon määrän lisääntymisestä ja kyvystä katsoa historiaa. Tietoisuuden lisääntymisestä toisin sanoen.
Se johtaa erilaiseen yksinäisyyden tunteeseen.
"Eikö yksinäisyys nimenomaan ole sitä että pakenee elämästä? yksinäisyyteensä..."
Miksi olisi?
Nimenomaan yksinäisyys voi olla aivan yhtä paljon elämää kuin joku sosiaalisuuskin.
"Tai ettei vain kykene elämään jostain syystä...
Vallantahdon lamaannus tai jotain, kykenemättömyys vaikuttaa ja vastaanottaa, yksinjääminen, tyhjään jääminen."
Onko tuo sinusta tuon herran kantava ajatus?
Kysymyshän on siitä että ihmisen tahto löytää keinon vaikka elää yksin ja rakentaa sitä kautta elämäänsä ja aivan yhtä voimakkaasti vaikuttaa ja vastaanottaa.
Yksinäisyys ei ole sama kuin tyhjyys.
"joiksi moderni maailma tahtoisi meidät kaikki kouluttaa..."
Nykyinen maailma ja elämänmeno tahtoo kouluttaa ihmisistä juuri niitä joilla ei ole historiallista perspektiiviä ja ainut asia mikä on pelkkää kokemusta ja elämistä ilman tarkkailua ja tiedostamista.
Ajat ovat muuttuneet muuten N. ajoista.
tuossa alempana...
Mielestäni Nietzschen ajattelu ilmentää kutakuinkin kaikissa kohdissaan aivan kaikkea muuta kuin mielenrauhaa.
Mutta ei hän sentään ainoa länsimainen filosofi ollut, ehkei paraskaan. (Ja on ehkä hiukan kyseenalaista onko filosofeja eli kreikkalaisia 'viisaudenrakastajia' ylipäätään muualla kuin lännessä.)
Ehkä palstaa lukevia voisi kiinnostaa myös toisen suuren yksinäisen Sören Kierkegaardin äärisubjektivistinen ajattelu. Suosittelen.
"Luuseri" taas on käsitteenä peräisin amerikkalaisesta ajattelemattomuudesta, joka on synnyttänyt tuskin yhtään kunnon filosofia.
P.S. Saa ottaa suolanjyvän kera.
Pakenee elämää yksinäisyyteensä juuri siksi, että vallantahto on lamaantunut, tai jotain... Tahto valtaanhan ei ilmene siinä, että ihminen tahtoo jotain, vaan siinä, että ihminen ylipäätään on olemassa...
Elämänhän voi kokea miten vaan, millaisena vaan, siitä voi uskoa mitä haluaa...
Mutta se syntyy ja loppuu biologisesti...
Ja etenkin yksinäisyydessä on olemassaololleen aikaa miettiä merkitystä, ja vaikka martyrisoitua yksinäisyydestään.
Kuten jo aloittaja mainitsi, että hän sietää yksinäisyyttään vetäytymällä ylemmyyden tunteeseensa, -vallitsee itseään omalla kuvitelmallaan yksinäisyytensä ylevöittävyydestä, silloin kun yksinäisyys ahdistaa?
Aihe olisi mielenkiintoinen, mutta peruskoulupohjalta vaikea olla viisas, rakentavasti, tai edes välttävästi...
Joten parempi kai jättää nuo historialliset perspektiivit, tieteelliset diletantismit ja kulttuurimme tai kulttuurittomuutemme 'sosiaalipsykologisten' vaikutusten pohdinta oikeille kirurgeille. :)
Edelleen ongelma tuntuu olevan siinä, että pidät yksinäisyyttä ja tyhjyyttä synonyymeina joka harvoin pitää paikkaansa.
Monet kyllä suhtautuvatkin tuolla tavalla yksinäisiin ja sen takia eivät välttämätä halua edes olla heidän kanssaan missään tekemisissä tai suhtautuvat muutoin heihin kovin huonosti (eihän tuo saa muitakaan ystäviä joten miksi minä olisin hänen ystävänsä).
Yksinäisyyshän on paljolti tunnetila. Toki se voi olla konkreettinen tilakin tai sitten "pakopaikka". Toisaalta aina vaihtoehdot eivät ole niin yksiselitteisiä, että on yksin tai ei ole. Huonossa seurassa oleminen on monesti paljon huonompi juttu kuin yksin oleminen.
Voihan olla myös täysin yksin, mutta silti elää ns. "hyvää elämää". Paljolti riippuu siitä että miten pystyy hallitsemaan yksinäisyytensä ja ei anna sen vaikuttaa negatiivisesti itseensä.
En tarkoittanut, että yksinäisyys ja tyhjyys olisi sama asia, etteikö yksinäisessä voisi olla sisältöä ja syvyyttä elämässään: vaan että siitä puuttuu 'muoto' ja koskestuspinta, jolla ilmaista itseään. Toki joku voi valita yksinäisyyden ja vetäytyä yksinäisyyteensä omasta valinnastaankin ja elää täysipainoista elämää omassa onnessaan erakkona, mutta tällä palstalla tuntuu, että useimmat yksinäiset mieluummin jakaisivat itsensä muiden kanssa, jos vain kykenisivät lähestymään muita, avautumaan muille.
Kuinka lähestyä ihmistä joka sulkeutuu ja kääntyy pois ja kuitenkin toivoo että jäisit?
Nyt vaikenen kaikilla niillä kolmella kielellä, jotka koulussa opin.
Kuvailit osuvasti tilannetta, joka on mielestäni yksinäisyyden perusongelma: puuttuva kosketuspinta, jolla ilmaista itseään.
En kuitenkaan ole samaa mieltä siitä, että henkilö pääsisi yksinäisyydestään, jos pystyisi lähestymään muita ja avautumaan heille. Lähestyminen ja avautuminen ovat mielestäni ihmisten kohtaamisessa se kaunein vaihe, joka on täynnä uutta toivoa joka kerralla. Vaikeinta on huomata, ettei kosketuspintaa ole avautumisesta huolimatta tai että se on liian liukas...
Kuinka lähestyä ihmistä joka on avoin ja kääntyy sinua kohti, mutta lopulta aina pettyy ja lähtee pois?
Yksinäisyydelläni tarkoitan sitä kykenemättömyyttä edes kohteliaisuudesta rikkoa hiljaisuutta, kykenemättömyyttä edes mitä pinnallisimpaan 'paskan jauhamiseen' perheenjäsenteni, naapureiden tai työkavereiden kanssa, -saati sitten ventovieraiden.
Sen mitä kannan sisälläni omimpana omanani, mielen syövereissä, paljossakin painokelvottomana ja jolle (ainakaan kaikelle) en edes haluaisi silminnäkijää, enkä etenkään ymmärtäjää, sen mikä minua vieraannuttaa, etäännyttää, sen latauksen pidän omanani; (ellei joku sitten todella haluaisi jakaantua kanssani (so to say)...)
"Kuinka lähestyä ihmistä joka on avoin ja kääntyy sinua kohti, mutta lopulta aina pettyy ja lähtee pois?"
Unohda hänet ja löydä joku toinen. Ja pettymyksen aiheuttama viha jonnekin muualle kuin itseesi. Muista että olet arvokas.
Niin, tämän voi joutua tekemään monta kertaa elämässä.
nykyisin on kaksi pääelementtiä.
Toisaalta hirvittävä määrä tietoa ja tiedostamista ja historiansairautta ja toisaalta täysin päinvastoinen hurmetila jossa ei ole tietoa ja tiedostamista vaan pelkkää nautintoa ja hetkestä toiseen poikkeilua.
Nämä ilmiöt myös vahvistavat toisiaan koska yksinäisyyttä kokevat tuntevat olevansa yhä enemmän eristyksissä tuosta hetkessä haahuilusta ja nuo haahuilijat taas tuntevat yksinäisyyden yhä kuvottavammaksi ja lamaannuttavaksi tietoisuuden ja historian tuntemuksen ohella.
Helpompi on vain hypätä ja leijua kuin sen raahata sitä historian raskasta palloa jalassaan mutta se ei tarkoita että toinen olisi toistaan parempi tai vähäisempi vaihtoehto. Molemmissa on puolensa.
Kyllä historiantuntemus sellaisena syvempänä perspektiivisyytenä asioihin on meidän kulttuurissamme jotakin hukattua ennemmin kuin riehuva sairaus.
Joo, enpä tosiaan itse allekirjoita nietzscheläistä kevyttä leikkiä enkä ajatusta historiallisuudesta ensi sijassa taakkana. 1800-luvulla tilanne oli tietty myös historiantutkimuksen kulttuurisen merkityksen ja näkyvyyden osalta hyvin erilainen kuin meidän tekno/markkina-aikanamme.