Pitkä tarina mutta ehkä joku jaksaa tämän lukea: avioliiton ensivaikeudet olivat rankat lapsettomuushoidot, joista seurasi minulle (ronkittavalle) vakava masennus. Sain lääkityksen, mutta sitten tulin raskaaksi, ja raskauden aikana olinkin aika onnellinen. Mutta sain vakavan raskausmyrkytyksen ja jouduin useampaankin leikkaukseen sekä olemaan pitkään sairaalassa. Puolikuntoisena sitten koliikkivauvan kanssa kotona ja mies aina töissä. Lapsen ollessa 1v homma helpottui lapsen osalta, mutta puoliso ei ollut kovin kiinnostunut juttelemaan kanssani, saati halaamaan, katsomaan elokuvaa sylikkäin, puhumattakaan seksistä. Kahden vuoden ajan yritin keskustella asiasta, sanoa että parisuhteemme on menossa metsään. Mies ei jaksanut tehdä asialle mitään, oli kuulemma väsynyt eikä kiinnostanut. Tämähän söi itsetuntoni miinusmerkkiseksi. Lisäksi yritin aloittaa uuden työn, mutta sitä ei jatkettu koeajan jälkeen. Lisää masennusta.
Tänä syksynä yritin taas töihin, vuorotöihin, ja työt osoittautuivat stressaaviksi. Kun en ollut töissä, vein tai hain ja hoidin lasta ja koiraa. Tilanne aviomiehen kanssa oli kriittinen ja olin jaksamiseni äärirajoilla. Itkin töihin ajaessani ja viiltelin itseäni illalla. Ajattelin, että kaikki helpottaa kun pääsemme trooppiselle talvilomallemme, ehkä parisuhteenikin lämpenee. Kahden viikon aikana en saanut edes poskipusua. Päässä napsahti nuppi kaakkoon ja romahdin. Tammikuusta alkaen sitten sairaslomalla.
En enää pystynyt elämään tällä tavalla vaan vaadin mieheltäni, että teemme suhteellemme jotain. Kerran kävimme pariterapeutilla, mutta nyt mieheni on todennut ettei rakasta minua enää, tunteet kuolivat kun olen ollut aina niin masentunut ja pahantuulinen. Avioero on nyt edessä ja asunnot haussa. Käytännön ihmisenä hän heti jakoi huonekalutkin, vaikka minä vielä yritin keskustella, että mitä meidän pitäisi nyt tehdä perheellemme. Itsekin haluan mieluummin erota kuin jatkaa minua tuhoavassa rakkaudettomassa parisuhteessa. Mutta tietenkin olisin toivonut, että mieheni olisi kokenut “herätyksen” ja julistanut ikuista rakkauttaan minuun... mutta eihän se tietenkään näin mennyt.
Onko kellään muulla ollut tällaistä tilannetta, että on jo vakavastii masentunut ja sitten pitää vielä selvitä erosta kaikkine käytännön asioineen ja tunteineen? Miten hitossa tästä selviää????
Tänä syksynä yritin taas töihin, vuorotöihin, ja työt osoittautuivat stressaaviksi. Kun en ollut töissä, vein tai hain ja hoidin lasta ja koiraa. Tilanne aviomiehen kanssa oli kriittinen ja olin jaksamiseni äärirajoilla. Itkin töihin ajaessani ja viiltelin itseäni illalla. Ajattelin, että kaikki helpottaa kun pääsemme trooppiselle talvilomallemme, ehkä parisuhteenikin lämpenee. Kahden viikon aikana en saanut edes poskipusua. Päässä napsahti nuppi kaakkoon ja romahdin. Tammikuusta alkaen sitten sairaslomalla.
En enää pystynyt elämään tällä tavalla vaan vaadin mieheltäni, että teemme suhteellemme jotain. Kerran kävimme pariterapeutilla, mutta nyt mieheni on todennut ettei rakasta minua enää, tunteet kuolivat kun olen ollut aina niin masentunut ja pahantuulinen. Avioero on nyt edessä ja asunnot haussa. Käytännön ihmisenä hän heti jakoi huonekalutkin, vaikka minä vielä yritin keskustella, että mitä meidän pitäisi nyt tehdä perheellemme. Itsekin haluan mieluummin erota kuin jatkaa minua tuhoavassa rakkaudettomassa parisuhteessa. Mutta tietenkin olisin toivonut, että mieheni olisi kokenut “herätyksen” ja julistanut ikuista rakkauttaan minuun... mutta eihän se tietenkään näin mennyt.
Onko kellään muulla ollut tällaistä tilannetta, että on jo vakavastii masentunut ja sitten pitää vielä selvitä erosta kaikkine käytännön asioineen ja tunteineen? Miten hitossa tästä selviää????
Vastaukset 5
Vanhimmat
että et täysin yksin ole ongelmasi kanssa vaikka eihän se tietenkään lohduta.
Mun vaimoni otti ja lähti myös n. vuosi sitten. Ensin tuli erokirje käräjäoikeudesta ja sit vasta hän onnistui kertomaan, että oli jo ehtinyt hankkimaan itselleen uuden asunnonkin. Kertaakaan aikaisemmin hän ei ollut edes varoittanut avioerosta.
Ei meillä kovin rakastettavasti silloin muutenkaan mennyt. Olin itse ehtinyt olemaan siihen mennessä n. puoli vuotta sairauslomalla vaikean masennuksen ja epävakaan persoonallisuuden takia, mutta en silti tuollaista päätöstä yhtäkkiä osannut ottaa vastaan.
Nyt vuosi erosta ja puolitoista vuotta sairauslomalla enkä edelleenkään voi luottaa kehenkään.
Terapiastakaan ei tunnu apua saavan ja lääkitykseenikään en oikein luota enää.
Kriisipuhelimeen soitin viimeeksi eilen, mutta eivät nekään taikureita ole.
En todellakaan tiedä kauanko tällaista jaksaa. Nyt vaan yritän jaksaa minuutin kerrallaan.
Voimia sulle! Pyydä Jeesukselta apua. Missä ihmisten mahdollisuuden loppuvat, siinä Jumalan mahdollisuudet alkavat.
Olen pahoillani puolestasi, mutta lukiessa tuntuu, että olet pannut kaiken onnen itsesi ulkopuolelle. Ensi odotit onnen tulevan lapsesta ja sitten odotat sitä mieheltä. Mitä kaikkea teit, että mies olisi kokenut olonsa kotona mukavaksi ja rennoksi? Oletko itse innokas fyysiseen läheisyyteen, suukotteletko, teetkö aloitteita, luotko tunnelmaa vai onko niin, että miehen saapuessa kotiin siellä istuu tai makaa nyreä vaimo ja kaikki aktiivisuus on jatkuvaa valitusta?
En väitä, että näin on, kysyn vaan.
Liittoa ei voi väkisin jatkaa, se näyttää selvältä, ainakaan pallo ei ole enää sinulla, mutta seuraavan ihmissuhteen kanssa olet varmasti viisaampi. Ota asiat niin kuin isä Mitro. Kaikki rakkaussuhteet ovat pääomaa ja voimavaraa ihmisellä. Onnea jatkoon.Yritä löytää ihminen, jonka taipumukset enemmän vastaavat tarpeitasi ja muista olla myös antajana.
Omalta puoleltani kyllä yritin. Halasin puupökkelöä. Pyysin sohvalle viereeni katsomaan leffaa, mutta kuulemma liian ahdasta. Tein aloitteita läheisempään kanssakäymiseen, joskus suoremmin, joskus vihjailevammin, jopa nätin yöpaidan kanssa. Onnistui 3krt vuodessa. Varasin kylpyläviikonlopun ystävänpv yllätyksesksi. Jos kävin esim. risteilyllä ilman häntä toin aina kunnon tuliaisen. Kaupasta ostin häntä varten pullaa/suklaata tms. Leivoin hänelle. Yleensä lämmin ruoka odotti miehen tullessa kotiin. Yritin rauhalliseen ja ystävälliseen sävyyn keskustella asioistamme. Lähetin linkkejä parisuhdesivustoille. Printtasin väestöliiton parisuhde "apuvälineitä" ja pyysin että yhdessä niitä katsoisimme. Ei kiinnostanut.
Varmasti olin myös välillä pahantuulinen, masentunut, hyvin surullinen. Nalkuttava. Mutta en vain ja ainoastaan sellainen.
Täällä on yksi, jolla oli kymmenen vuotta sitten samanlainen tilanne. Laitettiin ero vireille. Sairastuin vakavasti, ja olin sairaalassa 1,5 kk. Häätö tuli siitä, kun ex ryyppäsi vuokrarahat. Muutin lasten kanssa pois exän luota monen sadan kilometrin päähän. Sairastuin vakavaan masennukseen. Kaikki tämä puolen vuoden kuluessa!
Hengissä selvisin, vaikka koville se otti. Jumala ja läheiset ihmissuhteet minua/meitä auttoivat. Nyt on kaikki ok.