Olen parikymppinen opiskelija ja sain ensimmäisen tajuttomuus-kouristuskohtauksen vuosi sitten.
Kohtaus tuli juhlimisten ja avoeron aikoihin, joten lääkitystä ei mitenkään tyrkytetty varsinkaan kun magneettikuvassa ei näkynyt mitään ja eeg oli suht normaali.
Puolen vuoden kuluttua tuli uusi kohtaus ilman rankkaa juhlintaa tms. Nyt tehtiin myös valvotus/ uni eeg, missä kuulema ilmeni runsasta bilateraalista epileptiformista aktiviteettia. Lääkitystä tarjottiin ja kelakorttiin 111-merkintää.
Tarkoittaako tämä siis, että minulla on epilepsia?
Onko vielä aihetta miettiä lääkityksen aloittamista kun itse epäilen, että kohtaukset on johtuneet stressistä, ja jos sen yli pääsee, niin kohtauksetkin loppuu. Jotenkin en oikein usko, että minulla on oikea epilepsia, miten sellainen tulisi yht äkkiä parikymppiselle muutoin kuin stressin, valvomisen ja railakkaan elämän takia.
Eli jos rauhoitan elämää, niin olisiko mahdollista, että kohtaukset loppuu.
Entä, onko epilepsiasta mahdollista parantua?
Jos aloitan tarjotun lääkityksen, niin voiko sen joskus turvallisin mielin lopettaa?
Anteeksi jos kyselen samoja mitä kaikki aina, mutta tarvitsisin vastauksia pian. Hätä on suuri!
Kiitos asiallisista vastauksista.
Kohtaus tuli juhlimisten ja avoeron aikoihin, joten lääkitystä ei mitenkään tyrkytetty varsinkaan kun magneettikuvassa ei näkynyt mitään ja eeg oli suht normaali.
Puolen vuoden kuluttua tuli uusi kohtaus ilman rankkaa juhlintaa tms. Nyt tehtiin myös valvotus/ uni eeg, missä kuulema ilmeni runsasta bilateraalista epileptiformista aktiviteettia. Lääkitystä tarjottiin ja kelakorttiin 111-merkintää.
Tarkoittaako tämä siis, että minulla on epilepsia?
Onko vielä aihetta miettiä lääkityksen aloittamista kun itse epäilen, että kohtaukset on johtuneet stressistä, ja jos sen yli pääsee, niin kohtauksetkin loppuu. Jotenkin en oikein usko, että minulla on oikea epilepsia, miten sellainen tulisi yht äkkiä parikymppiselle muutoin kuin stressin, valvomisen ja railakkaan elämän takia.
Eli jos rauhoitan elämää, niin olisiko mahdollista, että kohtaukset loppuu.
Entä, onko epilepsiasta mahdollista parantua?
Jos aloitan tarjotun lääkityksen, niin voiko sen joskus turvallisin mielin lopettaa?
Anteeksi jos kyselen samoja mitä kaikki aina, mutta tarvitsisin vastauksia pian. Hätä on suuri!
Kiitos asiallisista vastauksista.
Vastaukset 15
Vanhimmat
111 merkintä Kela-kortissa on merkintä, että saat lääkkeet korvattua ja täten mielestäni on itsestään selvää, että tarkoitus on lääkkeiden käytön aloittaminen. Tuskin lääkäri olisi muuten kirjoittanut todistusta ja Kela myöntänyt korvattavuutta.
Epilepsiasta voi parantua todellakin... tietenkin riippuu, että mitä laatua epilepsiaa on... jos geeneissä, niin siitä ei pääse eroon, vaikka voi olla kohtaukseton.
Ei nyt niin kauheasti kannata keskittyä siihen ajatukseen, että eihän mulla vain ole epilepsia(!). Vaan enemmän kannattaa miettiä, että miten saisin elämäni sellaiseksi, että kohtauksia ei tule. Ei epilepsia diagnoosi ole mikään kamala tuomio. Sehän olisi oikeastaan vain hyvä, niin saisit varmuuden ja lääkityksen.
Jos sulla on ollu kaks kohtausta, niin ei kukaan sataprosenttisesti voi sanoa, että sulla on epi. Mutta perjatteessa kahden kohtauksen jälkeen kannattaa asennoitua niin, että on epilepsia. Mun mielestä sun kannattais nyt ehdottomasti aloittaa lääkitys, jollakin pienellä annoksella. Tästä tietysti keskustelet neuron kanssa. Sitten syöt lääkkeitä vaikka vuoden tai pari ja katsot, että onko kohtauksia tullu, jos ei niin silloin voit vaikka kokeilla purkaa lääkitystä. Jos tulee, niin sitten lääkitystä nostetaan.
Tottakai epidiagnoosi on aina shokki. Mutta ei se maailmaa kaada. Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että lääkitystä ei kannata pelätä, mieluummin matala lääkitys kuin epävarmuus siitä tuleeko kohtaus.
Epistä voi tavallaan kyllä parantua, mutta se on siitä jännä sairaus, että useinkaan ei voi varmasti sanoa tuleeko se takaisin. Itse olen nyt elänyt ilman kohtauksia viisi vuotta, lääkkeitä syön. En kuitenkaan edes yritä sanoa itselleni, että ehkä epilepsia on parantunu tai ehkä en oikeastaan enää ole epileptikko. Minulla on epilepsia, joka pysyy lääkkeillä kurissä, piste. Sen kanssa elän, enkä ole jääny mistään paitsi!:)
Kyllä se siitä!:-)
...että kyllä epilepsia voi tulla ihan minkä ikäiselle terveelle ihmiselle milloin vain. Itse sairastuin yllättäen juuri parikymppisenä opiskelijana. Että sillä tavalla ei kannata itseänsä huijata. Kannattaa opettaa itseään oleman sinut sen kanssa, että ehkä on epileptikko.
Mutta, kuten sanoin, ei ole syytä turhaa masentua tai huolestua! Myös epin kanssa pärjää ihan hyvin, parhaiten silloin, kun sitä ei liiaksi murehdi.
Niih... kuulosti vain niin fraasilta tuo, että ei ole epistä huolimatta jäänyt mistään paitsi. Ei sitä elämässä koskaan kerkeä toteuttaa kaikkia asioita... jos kerkeiäisi, olisi kyllä kovin vaatimaton.
Siis pätee myös terveisiin.
MUTTA jos olet jo kaiken tehnyt elämässä tai et ole menneessä elämässä jäänyt mistään paitsi, niin onhan se tietenkin kovin positiivista.
Voit laulaa kuolinvuoteella "Mä elämältä kaiken sain... syövän, epin ja kaiken tuskan iloineen!*:).
PS. Kaikki ja aina sanat saavat mut hieman korjaamaan asiaa:D. Anteeksi jo etukäteen;). Tässä oli vähän lisää elämääsi epistä huolimatta:D.
...Aletaan nyt sitten pilkkua viilaamaan;)
Eli sillä, että kirjoitin: enkä ole jäänyt mistään paitis...Tarkoitin sitä, että en ole omassa elämässäni, näissä pienissä arkisissa asioissa, joista elämä lähinnä koostuu, jäänyt EPIN TAKIA, mistään paitsi. Eli olen tehnyt kaikki sellaiset asiat mitä olisin tehnyt, vaikka minulla ei epiä olisi. Sitä tietysti tarkoitin.
Ja en nyt tässä 28 -vuoden iässä ole toki ehtinyt tehdä kaikkea mitä haluan:) Enkä todellakaan puhu suurista asioista.
Ja voihan sen todella ajatella niin, että epistä huolimatta en ole jäänyt paitis myöskään suruista. Vaikka olen saanut tehdä asioita, joista nautin, on meillä kaikilla surumme. Niitä ei ole minulle epilepsia lisänny, eikä poistanu. Jos joskus olen surru epiä, niin, jos minulla ei sitä olisi niin, surisin jotain muuta.
Mä menen nyt kuuntelemaan kaupungin ääniä, palanneiden lokkieien kirkunaa ja tuoksuttelemaan, jos ilmassa olisi edes aavistus tulevaa kevättä. Eli tekemään niitä asioita, joista nautin ja joita tekisin myös ilman epiä;)
Hyvää viikonloppua sinulle, toivottavasti voit hyvin:)
Täällä vaan sataa lunta ja tietennkin voin hyvin, hyvin huonosti:D. Kivaa viikonloppua siis ja olipas positiivinen vastaus... sait vakuuttuneeksi. T. Pilkun viilaaja eikä sille mitttään maha ja olin kyllä "!iheettomasti". Jotkin sanat vaan saavat minut ärsyyntymään.
ellei kyseessä olisi epi, ei sitä stressin takia saa.
Totta kai se voi puhjeta missä iässä tahansa
Niin, hei opiskelijatar! Kyllä epi voi puhjeta missä iässä tahansa. Syyt eivät välttämättä ole mainitsemasi stressi, valvominen ja biletys; ne ovat paremminkin laukaisevia tekijöitä.
Minä olin 40 vee, kun epini puhkesi (tosin ilmiselvästä syystä), mutta toisilla aikuisilla syyt voivat juontua vaikkapa lapsuudesta.
Omalla kohdallani epipiikit näkyivät uni-eeg:ssä vasta kolmannen tajuttomuuskouristuskohtauksen jälkeen. Minullekin tuli Kela-korttiin ensin merkintä 111, ja aloin mukisematta syödä lääkkeitä. Sen jälkeen on tapahtunut paljon, mutta ei siitä sen enempää.
Sinulle sanoisin, ei vara venettä kaada; jos olet saanut yhden kohtauksen ilman biletyksiä ja sinulla on uni-eeg löydöksiä, aloita ihmeessä lääkitys. Ei epi mikään maailmanloppu ole! Mitä varhemmin hoito aloitetaan, sitä parempi ;)
Hyvää jatkoa, niin, myös opiskeluille!
Minun lapsena kokemat kuumekouristukset rekisteröitiin epilepsiaksi 13-vuotiaana. Mitään selvää näyttöä kohtausten syystä eivät edes neurologit osanneet esittää. Minut käytettiin Tampereella koko viikon yhtämittaisessa EEG-testissä. Piuhat päässä koko ajan.Ja piti painikkeella esittää jos "kohtaus tuntui tulevan". Lopputulos teki minuun tosi vaikutuksen. Vaikka olin esittänyt "kohtauksen tulevan", ei EEG:ssä näkynytkään mitään mainittavaa... Tuo tieto vei minut psykologin juttusille. Ja reilun viiden vuoden jälkeen tajusin vihaavani äitiäni. Tuli esille pikkuhiljaa.Hetkittäisiä mielipiteitä kertomalla. Jos et tiedä psykologin apua, käytä päiväkirjaa. Kirjoita sinne ajatuksiasi.Varsinkin sellaisia,missä ei ole "mitään järkeä". Kerta kaikkiaan:Unohda järki siksi ajaksi.
Tällainen sanonta ainakin on ja en kyllä nyt mitenkään ymmärrä, että miten äitiviha voisi liittyä epilepsiaa vai tarkoititko edes sitä. Noh ihmiset on monimutkaisia ja kaikki voi liittyä kaikkeen.
Näimpä on käynyt minullekin ja aikuisena. Tuntuu todella inhottavalta ja nöyryyttävältä. Kaikki uni eeg:t ja muut todistavat,että minulla on ohimolohkoepilepsia,mutta video eeg:ssä ei muka ole purkauksia. Sain vilkkuvaloista kouristus ja tajunnanhämärtymiskohtauksen,mutta ei muka purkausta. Kohtaus kyllä näkyi käyrällä yhtenä sykkyränä ja sitä ei voitu kieltää. Sitten määrättiin psykiatrille,mutteipa sieltäkään mitään hullun papereita tullut.
Silloinen opiskeluni, alhaiset fyysiset ja fysiologiset tarpeet sekä stressi altistivat kohtauksille. Mainitsemasi "runsasta bilateraalista epileptiformista aktiviteettia" kertoo kyllä epilepsiasta. Kannattaa hakea 111-merkintä. Kun on ollut kaksi vuotta kohtauksitta, lääkäri saattaa miettiä lääkityksen vähentämistä ja aikaa myöten lopettamista. Aina ei auta, että rauhoittaa elämää, sillä stressi puhkeaa rauhallisellakin elämällä.
Minulla on juuri tuota mitä kirjoitat lainausmerkeissä- Jokaisen uni-eeg:n diagnoosi on epilepsia,mutta video eeg:n mukaan ei ole. Migreenissä voi olla ihan samanlaista "runsasta bilateraalista epileptiformista aktiviteettia" Minulla oli muka molemmissa ohimolohkoissa niin pahat pesäkkeet,ettei edes voinut leikata,kun oli molemmilla puolilla ja lopulta ei ollut koko epilepsiaa. En usko koko höpönpöpön eeg-käyröihin. Ne ei tiedä ittekkä niistä mitään!
Hei! Minä sain ensimmäisen kouristuskohtauksen 12-vuotiaana vilkkuvasta valosta(televisio).EEG:ssä sain strobovalosta toisen kohtauksen ja sain epilepsiadiagnoosin. Lääkitystä ei aloitettu, koska päätettiin kokeilla, pärjäisinkö pelkällä vilkkuvalojen välttelemisellä. Sitten kului 12 vuotta ja yhtään kohtausta en saanut. 24-vuotiaana sain taas kouristuskohtauksen vilkkuvasta valosta. Stressaava elämäntilanne oli päällä:opiskelut loppusuoralla, muutto kauas kotikaupungista edessä, parisuhde epävakaassa tilanteessa jne. EEG otettiin ja ilman välkkyjä siinä ei näkynyt mitään. Mutta tietohan oli jo, että epi minulla on. Keskustelin neuron kanssa. Hän kysyi haluanko lääkityksen vai en. Minä halusin vielä kokeilla pärjäisinkö ilman. Nyt on kulunut reilut 2vuotta ilman kohtauksia. Olen pärjännyt vilkkuvia valoja välttämällä, enkä kohtauksia ole saanut, vaikka välillä on ollut paljonkin stressiä elämässä. Mutta paniikkia kyllä välillä meinaa tulla, koska pelkään kohtauksen tulevan. Olen päättänyt, että jos vielä saan kohtauksen, niin aloitan lääkityksen. Mielestäni sinun tilanteessa, jos selvää kohtauksille altistavaa tekijää ei ole, lääkitys kannattaa aloittaa. Osa epilepsiatyypeistä on sellaisia, että lääkityksen purkua voidaan harkita 3-5 kohtauksettoman vuoden jälkeen, mutta osassa taas lääkitys on elinikäinen. Jaksamista sinulle!
Minulla todettiin epilepsia n.6v sitten saatuani 2 tajuttomuuskouristuskohtausta (elämä pyyhki hyvin, en ole kova juhlija tai sairasta muuta) ja minulle määrättiin lääkitys (Neurotol slow). No, isoja kohtauksia ei ole tullut sen jälkeen, mutta tajunnanhämärtymiskohtauksia kerran kuussa ovulaation aikaan. Kohtauksia on myös tullut kun on ollut stressiä koulun takia (aloitin opiskelut BBA:ksi 4v sitten), tai olen juhlinut ja jättänyt samalla lääkkeen, vedenjuomiset tai unet väliin/vähiin. Odotin pitkään että "kyllä mä pian paranen", mutta olen jo hyväksynyt ajatuksen että saatan joutua popsimaan lääkkeitä lopun ikäni, ja mitäs tuosta. Nyt minulle ollaan aloittamassa toinen lääke jotta kohtaukset saataisiin kokonaan loppumaan. Kuulostaa siltä että pelkäät sitä että sinulla todettaisiin epilepsia tai määrättäisiin lääkitys.. eihän ajatus positiivinen ole, mutta kai haluat ettei kohtauksia tule lisää? Parempi ottaa varman päälle.