When You Are Gone

On aivan tavallinen lauantai-ilta. Se on ihan täsmälleen samanlainen kuin muutkin lauantait, en vaan istu kotona sohvaperunana. Musiikki pauhaa ympärilläni ja ihmiset tanssivat sekä pomppivat kuin viimeistä päivää, lukuun ottamatta tietenkin minua, pientä mustahiuksista, vihreäsilmäistä poikaa. Olin tullut yökerhoon pitämään hauskaa ystäväporukkani kanssa, mutta he näköjään ovat unohtaneet koko tilanteen. Yksikään heistä ei vastaa puheluuni, eivätkä myöskään tekstiviesteihin. Oloni on suoraan sanotusti hieman turhautunut, ja tunnen itseni petetyksi. Huokaisen pienesti ja sinä samana hetkenä yksi valoista osuu vaaleaan mieheen, joka istuu tummalla nahkasohvalla aivan yksin. Silmäni jotenkin nauliintuvat kyseiseen herraan, enkä pysty kääntämään katsettani pois.

Pappi aloitti saarnansa ja mukana olevat ihmiset yhtyivät hänen nurinaan. Minä en kuitenkaan mumissut saarnassa mukana. En myöskään laulanut virsiä heidän kanssa. Yritin vaan niin kovasti pysyä vakaan näköisenä, en todellakaan tahtonut itkeä sinä hetkenä. Kaikki muistot joita koimme yhdessä pyörivät päässäni, ja kuulin heleän naurusi aivan viereltäni.
”Nico, oletko varma jotta voit hyvin? Voimme lähteä ihan minä hetkenä hyvänsä pois jos tämä on sinulle liian raskasta”, Sisareni selitti ja sipaisi hiuksensa pois silmiensä edestä. Mumisin myöntävän vastauksen ja uppouduin takaisin muistoihin.

Hän nousee salamannopeasti sohvalta ylös ja alkaa kävellä minua kohti nopeasti. Tunnen kuinka sydän pomppaa kurkkuun ja puhallan kaikki ilmat keuhkoistani ulos. Sykkeeni nousee pelottavankin nopeasti, johtuen kai miehen lähestyessä minua niin kovalla vauhdilla. Suoristan välittömästi ryhtini ja jään odottamaan toisen tuloa kärsimättömänä. Ei enää montakaan askelta, ja hän on aivan minun edessäni.. Suljen silmäni ja tuntuu kun oksentaisin pian.
”Hei, minä olen Andrew. Huomasin tuossa että katselit minua.”, Mies naurahtaa ja ojentaa kättään minulle. Alan vapisemaan pienesti ja tartun Andrewin käteen.
”H-hei. K-kyllä-ähän mä sua vähän katsoin. Ainiin, minä olen Nico”, Selitin ääni väristen ja pidin tiukasti Andrewin kädestä kiinni.

”Ja niin muistamme tämän herran ikuisesti, joka menetti henkensä muutama viikko sitten vakavassa autokolarissa”, Pappi jatkoi saarnaansa ja ihmiset hiljentyivät heti. Kyynel vierähti vaalealle poskelleni ja puristin sisareni kättä kovasti. Ehkä en kestäisikään tätä hetkeä, olisikohan parasta vaan poistua? Ei, minä en poistu rakkaani hautajaistoimituksesta vaikka mitä tapahtuisi. Hengähdin syvään ja painoin pääni sisareni olkapäälle. Nainen alkoi silittää minua varovasti, ja pystyin taas rauhoittamaan itseni.

”Ihan rauhassa, en mä pure”, Andrew virnuilee ja saa minutkin vähän hymyilemään.
”Anteeksi, mua vaan hermostuttaa kun mulle tullaan juttelemaan.”, Selitän nopeasti ja toisen virne vaan leviää suuremmaksi. Hän heilauttaa vaaleat hiuksensa pois silmiensä edestä ja katsoo minua kauniilla meren sinisillä silmillään. Vajoan omiin unelmiini ja tajuan kauhukseni jotain. Olen ihastunut syvästikin Andrewiin, vaikken edes tunne häntä. En yleensä tunne ihastumista näin nopeasti, joskus siihen menee kuukausiakin, eikä Andrew edes poikkea niistä muista kamalasti. Voisikohan hän olla se, jota tulisin rakastamaan koko lopun elämäni?
”Nukahditko sinä jo nyt?”, Andrew herättää minut unelmistani, ja pieni puna nousee poskipäilleni.
”Sitä tapahtuu aina välillä, kun alan pohtimaan jotain asiaa todella tarkasti. Anteeksi”, Kerron nopeasti ja Andrew kuuntelee tarkasti jokaisen sanan.
”Saanen kysyä, mitä ajattelin niin kovasti?”, Hän kysyy ja alan kuumeisesti miettimään, mitä vastaisin hänelle.
”Saat tietää sen myöhemmin”, Sanoin salamyhkäisesti hetken hiljaisuuden jälkeen ja suljin suuni.

En ollut keskittynyt ollenkaan tilaisuuteen, mutta kai se on minulle näin helpompaa. Muistin sen päivän, kun veit minut rannalle makailemaan ja vietimme loistavan päivän yhdessä, uiden sekä ottaen aurinkoa. Kaikista paras juttu oli se, että sain viettää ratkiriemukasta aikaa sinun kanssasi. En mä välittänyt vaikka olisit lukenut mulle puhelinluetteloa, olisin silti kuunnellut yhtä haltioituneena sinua. Kelasin kuukauden eteenpäin ja jäin taas muistelemaan.

”Andrew, muistatko kun uppouduin silloin siellä yökerhossa omiin ajatuksiini?”, Kysyn varovasti mieheltä, joka makaa vieressäni rantahiekalla. Hän mutisee myöntävän vastauksen ja minä kerään voimani.
”Ihastuin sinuun. Nyt minä taidan rakastaa sinua..”, Sanon nopeasti ja mies avaa silmänsä samalla hetkellä.
”Mennään kotiin”, Hän ärähtää vihaisena ja pomppaa ylös hiekalta. Katson häntä kummastuneena ja vinkaisen pienesti, jotta Andrew kiinnittäisi huomionsa minuun.
”Nyt!”, Hän murisee ja lähtee vauhdilla juoksemaan autonsa luokse. Olenkohan minä sanonut jotain väärin? Toisaaltaan, ei minun olisi pitänyt pilata tätä tilannetta, mutta niinpäs teinkin. Miksi minä aina pilaan kaiken? Nyt ei kuitenkaan ole hyvä hetki vaipua itsesääliin ja totaaliseen epätoivoon. Istahdan auton takapenkille ja Andrew käynnistää auton. Hän etsii hanskalokerostaan jotain ihmeellistä, en tiedä mitä. Hetken kuluttua hän ojentaa minulle sinisen kirjekuoren, ja hymyilee pienesti. Hän lähtee ajamaan autoa ja katson ihmeissäni kädessäni lojuvaa kuorta. Kääntelen sitä vaikka mihin suuntaan ja katselen tarkasti. Päälle on kirjoitettu kauniilla käsi alalla Nico, ja sen jälkeen näkyy vaan mustia läikkä tahroja.
”Älä avaa sitä ennen kuin vasta huomenna aamulla”, Andrew neuvoo lempeästi ja nyökkään hänelle myöntävän vastauksen. Työnnän kirjeen laukkuuni ja jään heiluttelemaan sormiani.

Päässäni välähti, ja muisti kuva loppui yhtäkkiä vaan kesken. Aloin muistelemaan kovasti mitä siellä autossa tapahtui ennen kauheaa tapahtumaa, josta vaan minä selvisin hengissä. Pudistelin päätäni, ja silloin taas muistin kaiken selvästi.

Istun silmät kiinni penkillä, vailla minkäänlaista huolen häivää. Tietenkin minä olen hämmentynyt tämän hetkisestä tilanteesta, Andrew käyttäytyy ihan oudosti. Ensin vihainen, sitten ihmeen kiltti ja kaiken päälle omituinen kirje. Unelmistani minut herättää auton jarrun ääni, ja Andrewin vertahyytävä kiljaisu. Avaan nopeasti silmäni, enkä ehdi nähdä muuta kun vaan harmaan henkilöauton, kunnes kaikki pimenee. Vasta muutaman tunnin päästä herään aivan jumalattomaan kylmään ja näen ympärilläni verta. Vähän kauempana minusta makaa Andrew, joka ei luultavasti hengitä. Sisältäni kulkee viima, joka saa kylmänväreet minussa. Hän kuoli autokolarissa, ja minä selvisin hengissä. Hengähdän syvään ja mietin, miksi en ole sairaalassa? Syy on tietenkin se, että olemme ajaneet kolarin niin korvessa, jottei kukaan ole älynnyt löytää meitä ja hälyttää apua. Pääni on niin sekaisin, jotten ensin edes tajua soittaa apua. Istun vaan maassa ja taivastelen ihan omiani, sekä mietiskelen mitä oli tapahtunut. Konttaan ripeästi Andrewin luokse tarkistamaan hänen tilanteen.
”Andrew hei”, Huhuilen varovasti ja katson häntä pää kallellaan. Puraisen nopeasti huultani ja kohotan käteni ylös mitatakseni toisen pulssin. Asetan sormeni hänen kaulalleen, mutta en vaan tunne mitään. Silloin vasta herään todellisuuteen ja käsitän selvästi koko tilanteen. Me olemme ajaneet autokolarin ja ainoastaan minä olen selvinnyt hengissä. Myös toista autoa ajanut henkilö on kuollut. Tumma hiuksinen nainen makaa autossaan elottoman näköisenä.

Avasin silmäni ja muistin taas olevani kirkossa. Tilaisuus päättyi juuri ja sisareni katsoi minua huolestuneena. Minä väänsin kasvoilleni pienen hymyn, jotta sisko ei olisi huolissaan minusta. Raaka totuus kuitenkin on se, että kaipasin Andrewia aivan liian paljon. En tiennyt millaista elämäni olisi ilman häntä, miten selviäisin? Hengitin sisään ja ulos tasaiseen tahtiin ja lähdin kävelemään siskoni kanssa ulos kirkosta raikkaaseen kesäilmaan.
”Kyllä se siitä Nico, pääset siitä ohi. Tiedän sen, olet vahva mies”, Sisko sanoi hymyillen ja pörrötti keskipitkiä mustia hiuksiani.
”Ei, en todellakaan selviä”, Kuiskasin niin hiljaa, jottei sitä kuullut. Käteni ajautui vahingossa laukkuun, jota kanniskelin mukanani. Kyseinen laukku oli se sama, jota olin pitänyt kolarin aikana. Avasin sisäpuolella olevan vetoketjun ja otin sieltä automaattisesti sinisen kirjekuoren, jonka Andrew oli antanut minulle. Repäisin sen auki ja aloin lukemaan sitä rauhallisesti.

”Nico, olen pitkään jo tahtonut kertoa sinulle jotakin. Jotakin todella tärkeää, joka olisi pitänyt saattaa tietoosi jo aika päiviä sitten. Aina kun näen sinut ja sinun hymysi, tunnen olevani onneni kukkuroilla. Kun kuulen äänesi tuntuu kuin olisin taivaassa kuuntelemassa enkelikuoron suloista laulua. Aina kun sinä naurat, sisälläni velloo sanoin kuvaamaton tunne. Tämä tunne, minkä tunnen koko ajan sisälläni ,on niin suuri jotten voi edes kirjoittaa, sillä sanat loppuisivat kesken. Minä rakastan sinussa ihan kaikkea, luonnettasi, ulkonäköäsi sekä tapaa millä puhut minulle ja muille ihmisille. En tahdo menettää sinua koskaan. ” Kirje sai minut itkemään, ja olin suoraan sanotusti onnellinenkin. Tunteeni eivät siis olleet yksi puolisia.