pääseekö tästä

itku tulee koko ajan, kamala olo. koitin synnyttää lastani ja käynnisteltiin, lopulta otettiin palasina ulos. kipua, jälkisupistuksia, verenvuotoa jne.. olen ihan rikki ja haluaisin kuolla. mikään ei mua piristä. et ole yksin hyvä ystävä. meitä on monia, kaikki ei vaan puhu asiasta. mulla on kokoajan itku kurkussa ja kamalaa olla palveluammatissa (neuvontaa ja asiakaspalvelua). tuntuu ettei kukaan välitä. en ole syönyt mitään tänään. painan 67 kg ja diabeteshoitaja sanoi et pitäis laihtua ainakin 5-10 kg. olen niin masentunut etten saa syötyäkään. no ainakin laihdun. tunnen vihaa ja olen depressiivinen. musta tuntuu, että miehet suree toisella tavalla kun naiset ja on enemmän toiminnan ihmisiä. suuntaa katseen tulevaan ja tekee enemmän jotain konkreettista asioiden eteen. ei ole ihme jos olet jämähtänyt suruun. niin mäkin. ja sitä tuntee olevansa yksin ja huono äiti. ihan samanlaiset fiilikset. oletteko yrittämässä lisää lapsia? mulle se on ainakin paras lääke. onneksi mies on suostuvainen tähän asiaan. musta on mullakin mieli. en voi muuta sanoa. on ihan kun itse olisin kirjottanut ton jutun. keskenmeno on kamala asia eikä se katso niitä viikkoja joilla se tapahtuu. nyt otan unilääkkeen ja menen nukkumaan. t. mamma

Moi! Itse sain keskenmenon rv 9. Pieni vauva ei jaksanut elää vaan oli kuollut kohtuun joka selvisi eka ultrassa. Se oli aivan järkyttävä uutinen!! Silloin tuntui et ei tämä voi olla totta. Itse surin melko pitkään, mut toisaalta helpotti tosi paljo puhua asiasta jonkun kanssa! Niin jaksoi aina eteenpäin. Onneks palasin melko heti töihin koska sai muutakin ajateltavaa.Se raskaus alko melkein eka yrityksellä. Jotenkas ajattelin sillon että toivottavasti seuraavakin tärppäis nopeesti, vaan ei tärpänny. Ja muistan kyllä miten kauheeta oli kuulla toisten raskaus uutisista, olin tosi katkera. Pahin pommi oli kun oma sisko rupes melkeinpä heti sen jäklkeen oottamaan lasta. Meillä meniki välit poikki vähäks aikaa. Mutta toista lasta yritettiin sitten n. 2 vuotta. Mulla oli sellanen olo et ei meille enää suoda lasta. Oltiin jo miehen kanssa alottamassa hoidot, onneks ei tarvinnu. Yks kaunis päivä sit tein testin ku menkat oli myöhäs. Muistan sen päivän niin hyvin, se oli uskomatonta.Testi näyttikin plussaa:) Tällä kertaa otin vähän varovaisemmin eikä huudeltu hyvin uutisesta muille, vaikka miel ois tehny. Koko raskaus sujui hyvin ja nyt meillä on 6kk ikänen tyttö:) Et elä menetä toivoa. Tiedän etttä se tuntuu nyt pahalta mut aika parantaa haavat. Ja toivon että saatte vielä oman käärön syliin!!

mitä ajattelet, mitä tunnet ja koet. Itse menetin esikoiseni rv 24. Olin kymmenen viikon ajan tuntenut hänen potkunsa päivittäin, hän oli minulle ja miehelleni niin rakas. Mutta vaikka kuinka rakastimme, toivoimme ja rukoilimme - emme saaneet pitää häntä kauempaa. Melko pian hautajaisten jälkeen moni ystäväni ilmoitti raskaudestaan. Kenelle oli tulossa ensimmäinen, kenelle toinen, kenelle kolmas ja kenelle neljäs. Yhteensä 5 ihmistä ympäriltäni odottivat lasta, ja minä yritin kaikkeni että en tuntisi tai ainakaan näyttäisi sitä inhottavaa kateutta ja katkeruutta kun itse syli tyhjänä mietin joka aamu edes pientä syytä miksi nousta ylös. Se kaikkein rakkain elämästämme oltiin viety. Elämä kantaa eteenpäin kuitenkin, vaikka niin pitkään minustakin tuntui että kaikkien muiden elämä on jatkunut eteenpäin, vaan omani oli pysähtynyt. Mitä ihmeellisimmissä paikoissa purskahdin itkuun, surun purkaus tuli joskus niin valtavana. Silti yritin olla vahva, en halunnut näyttää kaikille kuinka lujaa minuun oikeasti sattui, kuinka hajalla minä oikeasti olin. Tuli kuitenkin hetkiä, jolloin murenin täysin. Toivon sinulle ja miehellesi valtavasti voimia. Anna itsellesi lupa surra, itkeä, raivota, huutaa, ja kysyä sitä kysymystä mihin emme ehkä ikinä saa vastausta - miksi? Tiedän kokemuksesta että jonakin päivänä tunnet itsesi vahvemmaksi taas. Et voi sanoa että voisit joka päivä paremmin, koska niin ei tule käymään. Jokainen päivä on erilainen - yhtenä päivänä voit tuntea jopa että voit hymyillä ilman että se tuntuu irvistämiseltä, kun taas seuraavana päivänä mietit koska kyyneleet oikeasti loppuvat, vai loppuvatko ne koskaan. Lähetän huokauksia yläkertaan puolestanne, ja toivon teille kovasti voimia ja rohkeutta yrittää uutta raskautta. Enkelini sai enkelin ystäväkseen...

Minä menetin rv 21 4 kaksospoikani asiasta on tänään tasan neljä viikkoa. Päivittäin ajattelen poikiani ja ikuisesti ne pysyvät sydämessäni. Torstaina olisi jälkitarkastus jossa kuulee patologin lausunnon mikä pojilla oli kun eivät jaksaneet elää. Ajattelen että jos olisi tehnyt jotain toisin niin ehkä edes toinen olisi jaksanut kasvaa koska oli kookkaampi toista. Painoi 600g kun toinen oli vain 400g ei olisi elänyt vaikka olisi myöhemmin syntynyt. Kuulen vieläkin sen pienen äänen joka minun pojastani kuului kun hän syntyi ja eli pienen hetken. Ympärilläni ihmistä on juuri saaneet lapsia tai tulevat kesän aikana saamaan ja kaikki eivät ole edes toivoneet lasta. Aika parantaa haavat toivottavasti vaikka ei koskaan kokonaan.

tiedän tunteesi ja se suru on pohjaton ja kaipuu kova.ite olen menettänyt kolme ja lapsia en enään saa.viimeisen menetin noin 8 vuotta sitten enkä vieläkään ole yli päässyt.kahdeksan vuotta sit sain tiedon että ei enään lapsia.kuitenkin olen onnellinen siitä että olen saanut edes kaksi lasta tähän maailmaan.silti kaipaan niitä kolme kaipaan niin paljon.tiedän että kipeeää tekee kun toiset saa.tuleee mietittyä mitä tein niin väärin miksi juuri minun lapseni vietiin pois.tytön tekemisessä meni viisi vuotta poikaa tein kymmenen vuotta.suru helpottaa aikanaan sen tiedän mutta se kestää.ehkä välillä on helpompi olla välillä ei.toivotan sulle onnea yritykseen.teille kummallekkin.