Olen parikymppinen nuori nainen ja tähän astinen elämä on ollut todella yksinäistä ja masentavaa.. Koskaan (sitten lapsuuden) ei ole ollut kavereita keiden kanssa käydä ulkona yms. Olen ihan nätti ja pukeudun muodikkaasti ja tykkäisin kovasti mennä ja elää kun vielä on nuori, mutta ei ole ketään keiden kanssa mennä.
Aloitin opiskelut ja koulussa on vain 1 kaveri (jonka tunsin aiemmasta koulusta), ja hänen kanssaan vietä vain koulupäivät. Vapaalla hän menee omien kavereidensa kanssa. Olen niin hiljainen etten siksi saa ystäviä.
Kaikista pahimpia ovat juhlapäivät, joista pahin eli Vappu on juuri tulossa. Poikaystävälläni on kavereita ja hän menee juhlimaan niiden kanssa aina vappusin. Itse olen istunut kotona telkkaa katsellen ja itkua tihrustaen kun on tehnyt pahaa ajtella hänet humalaisten juhlijoiden joukossa, jossa itsekin tahtoisin olla kavereideni kanssa. Jo nyt ahdistaa se päivä, se ilta on aina niin kamala että tekis silloin mieli olla kuollut. poikikseni pyyteli mua mukaan viime vappuna, mutta vasta sitten kun illan koittaessa tajusi ahdistukseni. En mennyt koska tuskin olisi kaverit siitä innostuneet että yksi ottaa tyttöystävän roikkumaan mukaan (eikä varmasti olisi poikakaverikaan pystynyt hauskaa pitämään...)vai olisiko ehkä pitänyt mennä pilaamaan heidän ilta ja pelastamaan omani?
En tiedä miten saisin muutettua itseni, masentaa jatkuvasti. Ja tunnen itseni huonoksi ja riittämättömäksi, ja pelkään poikaystäväni löytävän paremman sillä kaikki ovat parempia, kauniinpia,sosiaalisempia,älykkäämpiä ja hauskempaa seuraa. En jaksa jatkaa tällaista elämää. auttakaa?
yksinäisyys pilaa
elämän
473285
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 47
Vanhimmat
Kuulostipa niin tutulta. Pahimpia ovat tosiaan kaikki juhlat. En ikinä kuvitellut päätyväni tähän jamaan mutta useiden muuttojen jälkeen näemmä vain kävi niin, että minusta tuli yksinäinen ilman omaa tahtoani. Nyt ei enää jäljellä olekaan ketään, jonka kanssa käydä shoppaamassa, kahvilla, baareissa... missä vaan ja jutella ja juoruta. Mistähän mahdat olla? Jospas vaikka meistä olisi seuraa toisillemme ihan vaikka sinne baariin juhlimaan saakka.
oon muuttanut koko nuoruuteni,ja sit viell masennuin joten on kaverit aika vähissä. Olis mahtavaa saada vaik teistä kummastakin kirjottajast seuraa:),jo vaikka Vapuks?? Saa kirjotella. [email protected]
niin ja helsingissä asustelen. missäs päin itse? :]
On kyllä harmillista kun nätti nuori nainen on tuolla tavalla jäänyt yksin :'(. Harmillista kun joudut vappunakin (koko illan) olemaan yksin kun poikaystäväsi vaan pitää hauskaa kavereidensa kanssa. Harmillista kun toinen on paljon sosiaalisempi. Miltei liikutun kyyneliin, kun olet niin yksinäinen... :'(. Tsemppiä kuitenkin vappuun! Itse taidan 'viettää' vapun nukkuen pitkälle iltaan ja voi olla, että kämpillä kärvistelen koko illan. Eipä sitä tiedä, vaikka tulee käytyä kaupungillakin. Tosin kaveri tuskin on maisemissa. Yksinhän sitä on tottunut talsimaan, joten mikä jottei! No friends, no woman, no cry, be happy! (Kun on riittävän yksinäinen, alkaa oppia tekemään haluamiansa asioita myös yksin).
Yhden illan yksinäisyys voi olla vaarallista. Ties vaikka saa traumat.
kysymys ei oo YHDEN illan yksinäisyydestä vaan joka iltaisesta vuodesta toiseen jatkuvasta.
En tiedä menikö tämä viesti aloittajalle, mutta minua ihmetyttää. Miksette sitten voi viettää vappua yhdessä a boyfriendin kanssa? Miksi sitä pitäisi olla kaikkien kavereiden kanssa? Jos itellä ois tyttökaveri niin ainakin haluaisin viettää yhdessä aikaa. Toisaalta, onhan tietenkin jotkut vaan niin sosiaalisia. Eipä minun tietenkään tarvitse tällaisia asioita enempää miettiä (yksin yksinäinen), eli vaikenen.
Siksi en vietä vappua poikakaverin kaa kaksistaan koska vietetään kaikki muut juhlat kuten juhannus ja uv kaksistaan, joten ehkä se vaan haluaa yhden juhlan juhlia kavereidensa kanssa. -aloittaja
Siis tarkennuksena kyse on joka vuotisesta yhden illan yksinäisyydestä?
Niin siis ei ollut tarkennus edelliseltä kirjottajalta vaan vastaus siihen kun hän sanoi: "Yhden illan yksinäisyys voi olla vaarallista. Ties vaikka saa traumat."
sori luin hätäsesti eli unohda edellinen vastaus... ei siis ole kyse jokavuotisesta yhdenillan yksinäisyydestä sentään :o vaan jokapäiväisestä.
Jokapäiväisestä yhden illan yksinäisyydestä vaikka sinulla on kumppani? Toisaalta aikaisemassa viestissä sanoit, että vietät poikaystäväsi kanssa suurimman osan muista juhlapäivistä.... Et joo-o.
Mulla sama juttu. Oon kaikkilla aina yksin.. kotona, koulussa ja missä vain.. ja haluisin tosiaan kulkea omien ystävien kanssa ulkona, mut ei oo ketään kenen kanssa lähteä. Oon vaan niin ujo et varmaan sen takia en oo saanut ikinä ystäviä.. :'(
melkein kun mä olisin kirjottanu...mut oon vaa pari vuotta nuorempi...en jaksa enää olla yksin,haluun muutosta asiaan,haluan ystäviä joiden kanssa tehä kaikkea! :) jos oot samassa tilanteessa meilaa [email protected]
Niin tuttuja tuntoja. Olen itsekin 20 ikäinen opiskelijatyttö. Seurustelen ja poikaystäväni on oikea supersosiaalinen tapaus. Hän ystävystyy helposti uusien ihmisten kanssa. Minulla taas ei ole ollut läheisiä ystäviä sitten yläasteen. Lukiossa minulla oli kaveriporukka, mutta ylioppilaiksi päästyämme se hajosi. Tapaan heitä edelleen muutaman kerran vuodessa, mutta elämäntilanteemme ovat nykyisin hyvin erilaiset. Monet heistä perustivat perheen jne. Lisäksi he asuvat kaukana nykyisestä asuinpaikastani. Monilla tuolloisista kavereistani oli aina se kaveriporukkansa koulun ulkopuolella jonka kanssa vietettiin kaikki juhlat yms. Yksin vietetyt juhlapäivät ovat minullekin tulleet tutuiksi. Yleensä hautaudun tällöin kotiin ja yritän olla näkemättä ihmisiä. Kaduilla iloitsevien näkeminen masentaa entistä enemmän. En ole ollut yhtenäkään vappuna missään ja elämääni mahtuu vain yksi porukassa vietetty juhannus. En kaipaisi mitään känniparaatia, vaan yhdessäoloa ja ystävyyden tunnetta. Poikaystäväni saa usein kutsuja erilaisiin bileisiin ja hänen ystävänsä saattavat soittaa ex tempore ja pyytää vaikka kahville. Minua ei juuri koskaan pyydetä mukaan. On musertavaa kuunnella jälkeenpäin hänen juttujaan siitä kuinka kivaa oli. Tähän moni varmasti kysyy, miksen mene mukaan. Olen joskus mennyt tilaisuuksiin joihin minua ei ole pyydetty, enkä ole pitänyt ilmestymiseni aiheuttamista reaktioista, yllättyneisyydestä, vaivaantuneisuudesta, kätketyistä pahastumisen tunteista. Yksi suurimmista haaveistani olisi saada ystäväpiiri jossa minut hyväksytäisiin sellaisena kuin olen ja jossa saisin kokea olevani pidettyä ja arvostettua seuraa. En pidä itseäni minään huonona ystäväkandidaattina: olen huumorintajuinen, ihan kaunis ja ainakin persoonallinen, hyväksi kuuntelijaksi kehuttu, olen ennakkoluuloton, seuraan aikaani, omaan monia harrastuksia jne. Mutta jokin minussa siis ilmeisesti estää ystävyyksien syntymisen. Usein olen esim. baareissa törmännyt mukaviin ihmisiin ja jutellut heidän kanssaan, mutta jutut eivät ole koskaan edenneet edes kaveruuteen asti ja ihmiset ovat joko kadonneet elämästäni tai jääneet nyökätään kun tavataan-tasolle. Mietin joskus vanhoja ihmisiä. He ovat usein yksinäisiä, mutta monella on takanaan värikäs elämä, muistoja ystävyydestä ja rakastetuksi tulemisesta. Mietin, että entä jos onkin nuori, eikä edes muistoja ole? Tuntuu siltä, että persoonani näivettyy, kun en saa jakaa mitään toisten kanssa. Onhan minulla poikaystäväni joka on ihana ja rakastettava, mutta en haluaisi koko sosiaalisuuteni roikkuvan yhden ihmisen varassa. Haluaisin välillä keskustella muidenkin ihmisten kanssa ja saada erilaisia näkökulmia. Lisäksi olisi mukavaa joskus jutella joistain asioista naisen kanssa, vaikken mitään suurta jakoa sukupuolten välille teekään. Yksin on joskus hyvä olla ja yksinoleminenkin on taito, mutta kun se on vastentahtoista ja sitä jatkuu tarpeeksi kauan, se alkaa musertaa alleen.
Minusta tuntuu ihan päättömältä, että seurustelevatkin kokevat olevansa yksinäisiä!? Ei helvetti mene tajuntaan. Hienoa kuitenkin, että he ovat löytäneen seurustelukumppanin. Ilman parisuhdetta he olisivat ihan yksin ja silloin he olisivat ihan romuja, ehkä heitä ahdistaisikin. Vai voiko parisuhde ollakin joillekin rajoitteena kavereiden saamiseen? Mielestäni parisuhdeyksinäisten yksinäisyys on hankalaa. Kannattaa hankkia jo seurustelun aikana uusia kavereita, ettei jää ihan yksin sitten kun ero tulee.
heippa.. Mä olen 18V. Tyttö. mulla vähän samanlaista kun teil.. onhan mulla kavereita ja poikkis.. mut ne kaverit kulkee omia reittejään nykyään.. ysk on hurahtanut kaljaan, tupakkaan ja ties mihin.. toinen taas kaljaan ja on sika paljon töissä ja silki uusia kavereita.. Poikaystävän kanssa on todella ihanaa olla mutta olishan se kivaa jos olis joku kaveri jolle kertoa kaikki asiat ja murheet ja jonka kanssa käydä kaupungilla ja pitää hauskaa (tyttöjen kesken/poikien) sitä samaa sukupuolta olevan kanssa. tuntuu että olen ainut "meidän vanhasta" porukasta joka ei ole päässyt eteenpäin.. vaikka olen ehkä päässyt kuitenkin pitemmälle elämässä.. olen kihloissa, on työpaikka, käyn koulua ja perheen kanssa hyvät välit enkä juo tms.. mutta silti tuntuu että olen yhä paikallani pystymättä hyväksymään sen että ei ole enää niitä vanhoja kavereita joiden kanssa on ollut koko nuoruuden.. Elän ns. koko ajan menneessä en periaatteessa halua uusia ystäviä vaan ne vanhat.. Hirveästi ennakkoluuloja muista ihmisistä tai sitten vain pelkään tutustua muihin ja menettäväni taas... mutta toisaalta turhaan sitä murehtii sitä pitää itsekin yrittää jos haluaa eteenpäin elämässä.. eisaa jäädä paikoilleen olen päättänyt ainakin yrittää löytää uusia ystäviä yms.. koirankin hankin jo ystäväkseni ja sitä kautta ehkä joitain koira harrastuksia yms.. niin löytää muita samanhenkisiä olevia ihmisiä. Minä toivotan kaikille OIKEIN HYVÄÄ VAPPUA etukäteen :D ja koittakaa ihmiset jaksaa minäkin koitan ;) s-postiini saa laittaa viestiä yms.. [email protected]
Taas yksi pseudoyksinäisen vuodatus. Aina siinä vaiheessa tekstiä, kun paljastuu että kirjoittajalla on poika- tai tyttöystävä, alan nauramaan mielessäni. Kun elää parisuhteessa ja kehtaa silti tulla itkemään yksinäisyyttään, on korvien välissä jokin pahasti pielessä.
Te, jotka epäilette ja arvostelette seurustelevan ihmisen kokemia yksinäisyyden tunteita, miettikääpä miltä tuntuisi, jos elämässä ei olisi kuin yksi ihminen jolle puhua? Hyvä on, yksikin on enemmän kuin ei ketään, mutta parisuhde ei ole yhtä kuin ystävyys (vaikka parisuhteessakin koetaan ystävyyttä) eikä se korvaa muita ihmissuhteita. Sitä tarvitsee ympärilleen erilaisia persoonia ja erilaista vuorovaikutusta. Se, ettei ole kuin yksi ihminen, voi pahimmassa tapauksessa myös katkaista sen ainoan ihmissuhteen. On erittäin raskasta tietää olevansa jollekulle se ainoa, johon ladataan kaikki elämän asiat. Ystävyys ei ole kuin tavara jonka voi hankkia vaan siinä on kyse abstraktimmista asioista jotka eivät aina ole ihmisen itsensä päätettävissä. Olen ainakin itse huomannut, että parisuhteeseen päätyminen on helpompaa kuin ystävyyden luominen (mutta onko parisuhde hyvä, niin se onkin sitten jo toinen juttu.) Jos ajatellaan sillä logiikalla, ettei parisuhteessa elävä voi olla yksinäinen, niin sittenhän voisimme aivan hyvin hylätä kaikki muut ihmissuhteemme parisuhteen vuoksi. Mutta näin ei kuitenkaan useimmissa tapauksissa ole. Yleensä sitä paitsi seurustelevat yksinäiset ovat olleet yksinäisiä jo ennen suhteen alkua, ainakin minä olin. Suhde ei ole mikään automaattinen ratkaisu kaikkiin sosiaalisen elämän puutteisiin ja ongelmiin. Ainakin minun tapauksessani seurustelukumppanillani oli vilkas sosiaalinen elämä jo ennen minua ja tottakai se jatkuu myös nykyään. Itselläni taas ei ollut ystäviä eikä niitä ole nytkään. Tämä aiheuttaa pahimmillaan suuren ristiriidan parisuhteessamme.
"Te, jotka epäilette ja arvostelette seurustelevan ihmisen kokemia yksinäisyyden tunteita, miettikääpä miltä tuntuisi, jos elämässä ei olisi kuin yksi ihminen jolle puhua?" Kyllähän se voisi ottaa pattiin. Ehkä sitä alkaisi miettiä syitä. Mutta eihän parisuhteessa oleva voi olla yksinäinen tai ainakaan mitenkään sosiaalisesti rajoittunut? Miten ihmeessä voi löytää seurustelukumppanin, jos on kyvytön muodostamaan kaveruussuhteita? EI VOI olla totta! Tätä minun järkeni ei voi ymmärtää? Johtopäätös: Seurustelusuhteessa olevat ovat sosiaalisesti taitavia ja eivät siis kärsi yksinäisyydestä ja siksi he ovat onnellisia. Olkaa siis onnellisia! :).
Itse olen ainakin saanut seurustelukumppanin netin kautta, en olisi muuten päässyt missään keneenkään tutustumaan. Minulla ainenkin on niin päin, että seurustelusuhteessa pärjään kunhan vain tätä vastakkaistasukupuolta olevaa ei häiritse vähäpuheisuuteni alussa, sitten kun tuntee hyvin niin rohkaistun kyllä. Kaveriksi ei kukaan tunnu haluavan tällaista kenen suusta ei mitään juttua tule. Kukaan ei koe tarpeeksi kiinnostavaksi tyypiksi johon haluaisi tutustua paremmin. Siinä vaan sitten jää yksin kun porukassa on se hiljaisin ja muut pälättävät toistensa kanssa. Mieti itse millaista olisi jos ainut ihminen kenen kanssa olet tekemisissä olisi poikaystäväsi. Ei olisi minkäänlaista omaa elämää, koko elämä rakentusi tämän seurustelukumppanin ympärille ja rajoittaisi hänenkin elämää. Ei olisi ketään kenen kanssa jutella tyttöjen juttuja/ asioita joista ei poikaystävän kanssa voi jutella. Ei ketään kenelle purkaa sydäntä jos vaikka on ongelmia suhteessa. Ei ketään kenen kanssa lähteä joskus viihteelle, (poikaystävän kanssa ei oikein tule lähdettyä baariin juomaan nauramaan ja tanssimaan kaksistaan). Mitä jos suhde päättyy, jäät aivan yksin. Ei ole ketään kuka lohduttaisi tai saisi ajatukset muualle. Eikä enää olisi sitä yhtäkään ihmistä kenen kanssa liikkua,jutella,ei olisi ketään kuka välittäisi. Yleinen vuodattaja:"Hankkikaa kavereita/ystäviä. Se käy helposti." "Kavereita saa helposti, kuka tahansa." Tuo kuullosti todella hassulta. Eihän yksinäisyyttä maailmassa olisi jos se menisi noin. Ja seurustelusuhteessa olo on erilaista kuin kaverisuhteessa, niissä olemisen "edellytykset" ovat erilaisia.
Kaipa sinä voisit sieltä verkosta saada kaverinkin. Etsi vaikka jostakin kirjepalstan kautta. "Mieti itse millaista olisi jos ainut ihminen kenen kanssa olet tekemisissä olisi poikaystäväsi." Joo. En mieti. Kun ihan heterona olen itseäni pitänyt :). Onpa sinulla sitten rajoittunut sosiaalinen elämä jos poikaystäväsi on ainoa kaveri... Kannattaisi varmaan käydä keskustelemassa yksinäisyysongelmasta jonkun ammattikuuntelijan kanssa (terkkari, diakoni, pappi, kuraattori, lääkäri jne.). Olenhan minäkin käynyt keskustelemassa jo 7 vuoden ajan, joista pari viimeistä vuotta tiiviimmin. Yksinäisyyttä on lisäksi hoidettu hyvillä antidepressanteilla ja nyt olen alkanut ottaa myös hieman rauhoittavaa kauranversouutetta (vaikean Opamox-rauhoittavien käyttöputken tilalle). Semppiä kaveripiirin laajentamiseen! Eihän suunta voi juuri ollakaan kuin parempi.
Oikea termi on "osapäiväyksinäinen", kuten aloittajankin tapauksessa.
Hankkikaa kavereita/ystäviä. Se käy helposti. Ajatelkaa miten eheitä te olette kun teidät on hyväksytty rakkaussuhteeseen. Olette tulleet hyväksytyiksi ja se on eheyttänyt teitä ja saanut itseluottamuksenne hyvin korkealle. Teissä ei ole mitään 'vikaa'. Sen kun vaan hankitte ystäviä. Niitä saa luokkakavereista tai harrastuksista. Seurakuntien järjestämiä "parisuhdeleirejä" voitte myös kokeilla, niissä voi tutustua toisiin ihmisiin joilla voi olla samanlainen elämäntilanne. Ajatelkaa, että minäkin olen kyennyt saamaan kavereita, vaikken olekaan tullut seurustelusuhteeseen hyväksytyksi :). Tätä ei pitäisi Yksinäisyys-palstalle kirjoittaa mutta kirjoitan kuitenkin... Kavereita saa helposti, kuka tahansa. Mutta seurustelukumppanin saaminen on ainakin 10 000 kertaa vaikeampaa. Luulisi nyt lohduttavan seurustelevia 'yksinäisiä'.
Ei se ole niin helppoa. Usein saa kuulla klassisia neuvoja "hanki harrastus," "tutustu toisiin opiskelijoihin," jne. Olen kuulunut useampiinkin harrastusryhmiin, mutta jostain syystä niissä ei ole juuri ikäisiäni ihmisiä ollut. Suurin osa on ollut siinä 40-55 v. Koulussa taas olen huomannut, että jos porukassa ei vain ole ihmisiä joiden kanssa sytyttäisi, niin sitten ei ole (no, opiskelen alaa jonka ryhmäkoot ovat pienet.) Monien yliopisto-ja amk-opiskelijoiden tilanne on usein myös se (ainakin omassa opinahjossani) että ollaan kotoisin toiselta paikkakunnalta ja vietetään kaikki lomat ja viikonloput vanhojen kavereiden kanssa kotipuolessa. Jos lähden ulos poikaystäväni seurueessa, huomaan hyvin usein istuvani yksin. Kyse ei ole siitä ettenkö olisi yrittänyt ottaa kontaktia hänen ystäviinsä, mutta jotenkin en ole ikinä saanut heidän kanssaan juttua luistamaan. Välillä on vaikuttanut jopa siltä, etteivät he ole kiinnostuneita tutustumaan minuun. He saattavat esimerkiksi keskeyttää keskustelun alkamalla puhua jostain yhteisistä asioistaan. Baarissa tutustumisen olen huomannut ihan mahdottomaksi ystävien saamisen kannalta; ainoat kontaktit jotka olen siellä saanut ovat olleet iskuyrityksiä umpihumalaisten minua 20 v. vanhempien miesten taholta. Ja tosiaan, pointti netistä parisuhteen alullepanijana on tärkeä. Suvussanikin on esimerkkejä siitä kuinka kaksi rauhallisemman luonteen omaavaa ihmistä ovat päätyneet avioon tavattuaan netissä. Olen itse seurustellut kaksi kertaa pidempiaikaisesti (yli vuosi) ja molemmat suhteet saivat alkunsa netissä. Olen varma, että ilman nettiä minun olisi ollut hyvin paljon vaikeampi löytää seurustelukumppania.
Hyvä jos Internet on auttanut joitakin, kuten sinua seurustelukumppanin löytymisessä. Joten, eiköhän sieltä netistä sitten löydy kavereitakin.
Seurustelusuhteen saaminen joillekin voi olla helpompaa kuin kavereiden. Toisaalta en minä ainakaan koskaan osaa ajatella näitä parisuhteessa olevia ihmisiä kovin yksinäisiksi. Aloittajankin suurin murhe tuntuu olevan siinä, että "on vain poikaystävä" ja "jonka kanssa en ole vappuna yhdessä": Karkeasti sanoen ei tuossa tapauksessa voi edes puhua yksinäisyydestä. Se on tietysti totta, että parisuhde voi jopa estää ystävien saamista koska ei kehtaa tai pysty tutustumaan eri sukupuolta oleviin tyyppeihin ja samaa sukupuolta olevia taas ei välttämättä löydy. Toisaalta joskus näyttää jopa siltä, että isompi joukko on niitä "parisuhdeyksinäisiä" kuin niitä jotka olisivat todella yksinäisiä ja etsisivät seuraa mm. tältä palstalta. Tosin harvapa yksinäinen tuntuu tosissaan uskaltavan etsiä seuraa mm. tältä palstalta.
Joillekin vappu voi tosiaan olla hyvin hankalaa aikaa. Seurustelukumppanikin voi lähteä kavereidensa kanssa iloitsemaan tästä kevään juhlasta. Voi ei, ja joillakin onnettomilla ei ole ainuttakaan toista ystävää (seurustelukaverin lisäksi), vaan nämä onnettomat joutuvat olemaan koko juhlinnan ajan yksin. Miten sen voikaan kestää! Meneekö koko päivä itkiessä tätä surkeaa kohtaloa? Miksi minä olen niin yksin! Minulla ei ole yhtään ystävää (Paitsi se kumppani) ja olen niin yksin! Kestänkö tämän vapun yli? Tiedän että se on vain yksi päivä vuodessa, mutta silti se tuntuu tekevän minusta maailman yksinäisimmän. Yksinäisyydestä kärsivälle vappukin on vain yksi päivä vuodessa. Se ikään kuin menettää merkitystään. Seuraavat tulevat juhlapyhät ovat juhannus ja joulu. Nekin ovat yksinäistä aikaa. Ne ovat kuitenkin erilaisia pyhiä. Silloin ihmiset ovat paenneet jonnekin. Etenkin juhannuksena torilla on lähinnä vain puluja. Ei se "yksinäinen" vappu maata kaada. Simaa ja munkkeja vaan naamariin!
Olet ihan oikeassa tuossa, ettei se yksinäinen vappu nyt maailmaa kaada. Toisekseen kai sitä pitäisi oppia nauttimaan siitäkin päivästä jos yhtenä juhlapäivänä vuodessa joutuukin olemaan itsekseen. Kaikilla kun ei ole tuota "valinnanvaraa".
Ei se elämä ruusuilla tanssimista ole vaikka olisi parisuhteessakin. Mutta hieman erikoinen parisuhde on jos toinen on aina menossa kavereidensa kanssa ja toinen nyhjää yksin kotona. Miksi ovat suhteessa? Toiselle sopii vapaus aina mennä ja kotona on "varma tapaus" kuitenkin oottamassa. Ja toinen ei taas uskalla erota kun sen jälkeen olisi aivan totaalisen yksin. Paljonkohan rakkautta on jäljellä, vai oliko sitä alunalkaenkaan? Mutta mistäs absolutisti ateisti löytäis kavereita ja kumppanin?
Itse parisuhteessa ei välttämättä ole mitään vikaa, vaikka astelema olisikin sellainen että toinen käy ulkona ja toinen istuu kotona. Näen, että ongelmana on tässä tapauksessa toisen osapuolen muiden ihmiskontaktien vähyys/puute, mikä voi, kuten aiemmin kirjoitin, olla peräisin jo ajalta ennen suhdetta. Itselläni ei ainakaan ole aikomustakaan erota, vaikka tällaisesta ongelmasta kärsinkin. Jotenkin tuntuu siltä, että parisuhteessa elävien yksinäisyyttä epäilevien puheissa kuultaa 50-lukulainen ajatusmalli puolisoiden olemisesta toistensa parhaat (ja ainoat?) ystävät ja kumppanit. Minusta tämä ajatusmalli ei kuitenkaan nykyisin päde. Parisuhde ja ystävyyssuhteet antavat ihmisen elämään erilaisia asioita ja kummatkin ovat aivan yhtä tärkeitä. Ja kun ajatellaan, että on olemassa omavalintaisesti ilman parisuhdetta eläviä ihmisiä, mutta en ole tavannut vielä tähän päivään mennessä yhtäkään joka olisi vapaaehtoisesti vailla ystäviä. Ehkä tästä voisi vetää jotain päätelmiä siitä millaiset ihmissuhteet ovat kaikille ihmisille välttämättömiä sukupuoleen, kansallisuuteen ja sosioekonomisiin syihin katsomatta?
Voin sanoa että ainakin itselleni kumppani olisi myös tärkein ystävä (ja aika monelle muullekin). Koska aika vaikeaa sitä on luottaa ns. ulkopuolisiin jos ei noinkaan läheiseen ihmiseen voisi luottaa. Parisuhde ei välttämättä kaikille sovi. Se ei tietysti tarkoita sitä, etteikö moni haluaisi kumppania itselleen tai vastaavantyyppistä henkilöä. Suurin osa ihmisistä tuntuu haluavan juuri kumppanin, ei ystävyyssuhteita. Moni taas voisi elää kyllä ilman ystäviä, jos olisi se kumppani. Toisaalta koska valtaosalle ihmisistä kumppani on yleensä myös se tärkein ystävä, joten sen takia ystävien merkitys myös vähenisi (näinhän käy erittäin monelle ihmiselle jotka ovat parisuhteessa, koska suurin osa ajasta menee siihen läheisimpään ystävään eli kumppaniin). Minusta vedät aika hataria johtopäätöksiä tuosta, että ihmisille ystävät olisivat tärkeimpiä kuin kumppani. Toki ystäviäkin on monenlaisia ja monella ei välttämättä ole edes kovin läheisiä ystäviä. Sen takia kumppani on lähes automaattisesti läheisin ihminen. Toisaalta vaikka olisi todellakin hyviä ystäviä, niin kumppani menisi väistämättä ohi siinäkin tapauksessa. Varsin iso osa ihmisistä tietysti luottaa siihen, että se kumppani on "ikuinen riesa". Sen takia ei ehkä oteta huomioonkaan ero tilannetta. Tietysti siltä kannalta ajateltua kannattaa pitää ystävyyssuhteitakin yllä. Toki löytyy muitakin syitä esim. ulkopuolisten ystävien saaminen vanhemmalla iällä vaikeutuu huomattavasti, koska niille ei ole samanlaista tarvetta kuin esim. kumppanille ja vaikka tarvetta olisikin, niin niiden löytyminen on vaikeampaa koska ihmisillä on jo omat piirinsä joihin sisään pääseminen on usein erittäin vaikeaa. Yhteenvetona sanoisin edelleen, että on aivan naurettavaa parisuhteessa olevien väittää olevansa yksinäisiä. Jos kumppanista ei ole parhaaksi ystäväksi tai ystäväksi ylipäätään, niin siinä vaiheessa pitää erota.
Peräänkuulutan edelleen sitä, että ystävillä ja kumppanilla on ihmisen elämässä erilainen merkitys. Nämä kaksi ihmissuhdetta ovat keskenään erilaisia ja vastaavat ihmisen tunne-elämän eri tarpeisiin, siksi niitä ei voi eikä pidä verrata keskenään. Siinä missä pitkässä parisuhteessa jaetaan elämän puitteet ja jossain määrin myös sisältö, ystävyyssuhteissa jaetaan elämän ja persoonan muita puolia, jotka ovat jossain määrin samoja kuin kumppanin kanssa jaettavat, mutta joiltain osin eri. On täysin luonnollista, että puolisoilla on erilaisia kiinnostuksenkohteita ja tarpeita. Esimerkiksi minun poikaystäväni on kiinnostunut peleistä. Itseäni nämä taas eivät niin kauheasti kiinnosta enkä ole kyseiseen aihealueeseen juurikaan perehtynyt. Ystäviensä kanssa poikaystäväni sitten harrastaa näitä asioita ja hyvä niin. Minua taas kiinnostaa esimerkiksi käsitöiden harrastaminen, mutta poikaystäväni taas ei ole niistä niin kiinnostunut. Toivoisinkin löytäväni ystävän jonka kanssa voisin puhua asiasta. On järjetöntä ajatella, että kumppanin kanssa menisivät ihan kaikki kiinnostuksenkohteet ja näkökannat yksiin. Juuri siksi tarvitaan ystäviä, sillä ihmisen persoonallisuuden piirteet heijastuvat erilaisten ihmisten seurassa eri tavoilla. Jos ainoa keskustelukumppani on parisuhteen toinen osapuoli, voivat ihmisen persoonasta jäädä tietyt asiat liian vähälle huomiolle, sillä sellaista pariskuntaa, joilla olisivat täsmälleen samanlaiset kokemusmaailmat ja mielipiteet tuskin on olemassakaan. Jo sukupuoli ja erilaiset taustat aiheuttavat eroja. On myöskin aika raskas ajatus, että toisen ihmisen pitäisi olla kiinnostunut kaikesta siitä mistä kumppaninsa ja vastata tämän kaikkiin sosiaalisiin tarpeisiin. Tämä aiheuttaisi ainakin minussa valtavat paineet. Joskus taas on asioita joista voi haluta puhua kuin nainen naiselle, äiti toiselle äidille, kollega kollegalle jne. Tällöin on hyvä, jos voi vaihtaa kokemuksia ja mielipiteitä ystävän kanssa. Olen itse ollut huomaavinani, että on paljon suhteessa eläviä ihmisiä jotka haluaisivat ystävän, mutta jotka eivät kehtaa myöntää sitä ääneen siinä pelossa, että heitä pidettäisiin tyytymättöminä. Ei ystävyyden kaipuussa ole mitään väärää, vaikka olisikin kumppani. Ihmisellä voi olla hyvä parisuhde, mutta silti tarve vaikkapa vaihtaa mielipiteitä tyttöporukalla tai poikien kesken. Tällaista tarvetta ei voi parisuhde yksinkertaisesti korvata, eikä sen pidäkään, sillä se tuo taas omat, toisenlaiset, hyvät puolensa elämään.
No varmasti on joitakin ihan tosiasioitakin kirjoituksessasi ja voihan sitä tietysti yksinäisyyttäkin valittaa, vaikka olisi miljoona ystävää kun "ei ne ymmärrä mun kaikkia piirteitäni". Et tavallaan aina voisi valittaa, jos sikseen tulee. Tosin jos nyt on se hyvä kumppanikin niin kannattaisi kait olla iloinen siitä ja koettaa hankkia niitä ystäviä. Varsin monella kun ei ole sitäkään ihmistä jonka kanssa edes keskustella tuommoisista asioista eli ei yhtään ystävää. Kun taas niillä joilla on kumppani on edes se paras ystävä.
Miksi pitää koko ajan tässä keskustelussa verrata kuka on yksinäinen missäkin tilanteessa. Yksinäisyyden kokeminen on niin monisyinen juttu, ettei tuollaisia yleistyksiä kannata viljellä.
Mielestäni vertailu on ihan paikallaan, kun ottaa huomioon miten eri asioista on kysymys. Varmaan sekin vaikuttaa, että toisille jokin "päivän yksinäisyys" tuntuu olevan maailmanloppu, kun taas toiset kärsivät siitä "päivän yksinäisyydestä" vuositolkulla pelkästään sen takia, ettei tunnu löytyvän oikein ketään. Eli mielestäni osa ihmisistä valittaa varsin pienistä asioista, kuten tämänkin ketjun aloittaja "Apua apua vappu yksin mitä teen? Vedänkö itteni kiikkuun?". Pidin myös varsin absurdina tuota toisen kirjoittajan väitettä että "kukaan ei halua elää ilman ystäviä, mutta ilman kumppania voi elää". Varsinkin kun nuo ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa ja sitä jos laittaa aina ystävät etusijalle, niin nopeasti on entinen kumppani (entinen ystävä).
Ööh kirjoitti: -Pidin myös varsin absurdina tuota toisen kirjoittajan väitettä että "kukaan ei halua elää ilman ystäviä, mutta ilman kumppania voi elää" Tässä on yksi ylpeä erilainen nuori: mua ei vois vähempää kiinnostaa seurustelu - mulla ei vaan ole tippaakaan motivaatiota, halua eikä kiinnostusta alkaa seurustelemaan kenenkään kanssa. Mä en unelmoi mistään "hellyyttävistä hetkistä oman kullan kainalossa" sellaset ajatukset tuntuvat mun mielestä "absurdeilta". Eikä edes kannata yrittää väittää että "sä et vaan oo löytänyt sitä oikeaa". Mä tiedän tasan tarkkaan etten mä ikinä halua edes ketään kumppania ittelleni. Ja silti, mä tunnen aika ajoin itseni aivan sairaan yksinäiseksi ja haluaisin löytää ystäviä elämääni, sellassia joiden kanssa mä oisin tasavertainen. Se tekisi mut onnelliseksi, en mä siihen rinnalle mitään kumppania ikinä tarvitsisi ees. Joten ei, ei se ole yhtään absurdina väittää että "kukaan ei halua elää ilman ystäviä, mutta ilman kumppania voi elää"
Ehkä kirjoituksestani sai hieman epäselvän kuvan. Tarkoitin vain sitä, että pidän kumppania aivan ystävän veroisena ihmisenä, joten on itsestään selvää että jos on kumppani niin voi elää myös sen kanssa kahdestaan (vaikka ei olisikaan niitä ystäviä). Tavallaanhan tuo tarkoittaa tietysti sitä että joko pitää olla kumppani tai sitten niitä ystäviä. Toisaalta välttämättä ei tarvitse kumpiakaan. Pidän ystäviä paljon läheisimpinä ihmisinä kuin "hyvänpäivän tuttuja" ja moni eläisi hyvin vaikka olisi vain noita "hyvän päivän tuttuja". Tärkeintä olisi että olisi ylipäätään sosiaalisia virikkeitä.
pakko nyt taas huomauttaa että en tarkoittanut todellakaan että ongelmanani on "yhden päivän yksinäisyys". Sehän olis ihan naurettavaa. Mulla on kumppani jonka kanssa asutaan eri paikkakunnilla. Emme siis tapaa jatkuvasti. Ja kavereita (tyttöjä) tässä kaivataan. Kumppanin kanssa on erilaista kuin kavereiden.... Ja olen ollut yksin ilman kaverin kaveria yläasteelta lähtien eli paljon ennen kuin aloin edes seurustella. Tiedän siis kyllä mistä valitan... mutta anteeksi että otin sen vapun nyt esille edes. Tarkotin lähinnä että silloin juuri tulee entistä voimakkaampana esille tää yksinäisyys kun kaupunki täynnä juhlivia kaveriporukoita.
Muistakaa kuitenkin, hyvät yksinäiset, että aina voi löytyä joku teitäkin "enemmän yksinäinen". Ette kuitenkaan sen myötä itse varmaan lakkaa olemasta yksinäisiä? Valitin itse juuri yksinäisyyttäni eräälle taholle, joka pyrki tukemaan puhumalla ja tuli siinä sitten sanoneeksi myös, että toiset meistä kärsivät yksinäisyydestä, toiset taas siitä, että ovat "väärien ihmisten" kanssa. Vituttihan se, ja teki mieli sanoa takaisin, että kunpa saisi olla edes "väärien" lähellä, mutta olihan tuo sanottu toisaalta ihan tottakin vain.
Onhan tuo tottakin että jotkut ovat vain väärien ihmisten kanssa (yleensä jossakin määrin oma valinta) ja jotkut sitten taas ovat yksinäisiä (joka voi johtua omista syistä), koska eivät tunnu löytävän ketään. Toisaalta iso osa yksinäisistäkin ei tunnu yrittävän tarpeeksi saadakseen yksinäisyyttään pois. Toki tähän voivat vaikuttaa jotkut henkiset/fyysisetongelmat tms. tai ihan pelkkä oma haluttomuus tai yrityksen puute saada uusia tuttavuuksia, vaikka niitä tarvitsisikin tai niistä asioista valittaisi (esim jossakin keskustelupalstalla). Täytyy myöntää vain edelleen, että osa ihmisistä tuntuu valittavan aika turhista asioista ja enemmän pitäisi olla tyytyväinen tilanteeseensa tai sitten tosissaan yrittää hankkia niitä ystäviä. Muutenkin en vain edelleenkään allekirjoita näiden "osapäiväyksinäisten" yksinäisyyttä. Voihan sitä tietysti olla yksinäinen vaikka olisi tuhat ystävää ja sitten se kumppanikin, mutta en minä silloin jaksaisi valittaa yksinäisyyttäni. Se kumppanikin riittäisi jo tuohon.
No kun se nyt ei vähennä sitä tunnetun yksinäisyyden määrää yhtään, miten joku itsejulistautunut "pro-yksinäinen" täällä jossain palstalla sen "yksinäisyyden" määrittelee. Eikä merkitse muutenkaan juuri mitään millekään muulle kuin hänen omille ajatuksilleen. Anteeksi nyt vaan. Eikö voitaisi sopia, että jokainen saa tuntea itsensä juuri tasan niin yksinäiseksi kuin tuntee?
Samaa mieltä!
Olen 26-vuotias opiskelija, ja ongelma oikeastaan alkoi silloin kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelen miesvaltaisella alalla, ja ne harvat vuosikurssillani olleet tytöt ovat jotenkin kovin erilaisia kuin minä. Ihan mukavia ihmisiä, mutta kaikista ei vaan ole ystäväksi tai edes kaveriksi. Koulussa olen pääasiassa miespuolisten koulukavereiden kanssa, mutta heitä en tapaa vapaa-ajalla. Suurin osa kavereistani on ns. lapsuuden kavereita, mutta monien kanssa välit ovat etääntyneet. Olemme kovin erilaisia näin aikuisiällä ja välimatkakin vaikuttaa. Edellisestä parisuhteestakin on jo lähes 4 vuotta. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi ystäviä on saada. Tämä ei nyt lohduta palstalaisia, anteeksi siitä. :o) Tuntuu olevan yleinen ongelma tämä yksinäisyys. En olisi vielä lukio-aikana koskaan uskonut tuntevani itseäni yksinäiseksi. Ystäviä kaipailisin enemmän kuin parisuhdetta, mutta uskon kyllä parisuhteen auttavan tuohon yksinäisyys-ongelmaan. En kyllä itse kehtaisi jättää poikaystävää esim. vappuna yksin kotiin, jos hänellä ei olisi mitään ohjelmaa, ja lähteä omiin menoihin. Mutta ihmisillä on toki erilaiset pelisäännöt parisuhteessa. Mielestäni niitä kaveri-iltoja voi viettää muutenkin kuin vappuna, jonain ns. tavallisena viikonloppuna. Aloittajalta kysyisin, että eikö teillä ole ketään tuttavapariskuntia joiden kanssa voisitte viettää vappua? Mielestäni vappu on sellainen "kaikki mukaan" -juhla, eikä silloin nirsoilla että "toi ei saa tulla mukaan, mutta toi saa". Ei kenenkään pitäisi joutua vappuna jäämään yksin kotiin, jos mieli tekee mukaan juhlimaan. Kai poikaystävälläsi joku kaveri on, joka seurustelee tai edes tapailee jotakuta, ihmeen tiukasti pidetään poikaporukasta kiinni? Onko kaikkien muidenkin tyttöystävät omien kavereidensa kanssa vappuna?
Voin sanoa etten itse tunne nykyisin itseäni kovin yksinäiseksi, vaikka ei kumppania olekkaan. Jotenkin vain tympii noiden ihmisten valitus "hirveästä yksinäisyydestään" koska ei voi olla kumppanin kanssa joka päivä tai sitten olen hirveän yksin kun ei ole ketään muuta kuin kumppani jonka kanssa vietän 24/7/52/365 vuodessa.... Jokainen saa tuntea olonsa toki niin yksinäiseksi kuin haluaa, mutta todellakin toivon että ihmiset olisivat enemmän tyytyväisiä siihen jos löytyy se hyvä kumppanikin jne. Muutenkin tuntuu että kovin pienistä asioista valitaan ja sitten vaikuttaa siltä, että osa ihmisistä ei tunnu edes aktiivisesti yrittävän saada niitä ystäviä. Vaikuttaa myös hieman siltä monet valittaa vain jonakin tiettynä päivänä ja taas seuraavana päivänä ollaan sen kumppanin kanssa niin ei "ehditä valittaa". Aikansa kutakin kuten sanotaan.
Aloittajaa mukaillen he viettävät suurimman osan kaikesta muusta ajasta ja juhlista yhdessä, joten vappuna ovat erillään.
pakko nyt taas huomauttaa että en tarkoittanut todellakaan että ongelmanani on "yhden päivän yksinäisyys". Sehän olis ihan naurettavaa. Mulla on kumppani jonka kanssa olemme olleet kaukosuhteessa, kunnes juuri muutin vähän lähemmäs. Emmekä tapaa jatkuvasti. Ja kavereita (tyttöjä) kaipaan. Kumppanin kanssa on erilaista kuin kavereiden.... Ja olen ollut ypöyksin ilman kaverin kaveria yläasteelta lähtien eli paljon ennen kuin aloin edes seurustella.Lukiossa 3v olin joka päivä yksin koulussakin. Tiedän siis kyllä mitä yksinäisyys on... mutta anteeksi että otin sen vapun nyt esille edes. Tarkotin lähinnä että silloin juuri tulee entistä voimakkaampana esille tää yksinäisyys kun kaupunki täynnä juhlivia kaveriporukoita,jollaisesta itsekin aina haaveillut. (sinulle joka kysyit: poikakaverini kavereilla,siis näillä kenen kanssa hengaa silloin kun hengaa, niin ei ole tyttöystäviä tällä hetkellä, enkä koe että olisin ainoana tyttönä kovinkaan tervetullut tähän poikaporukkaan jota en itse tunne. Eikä meillä ole ystäväpariskutia ketään. kaukosuhteesta johtuen ei ole yhteisisä tuttuja muodostunut..)