läheisyydestä

Olen parikymminen tyttö enkä seurustele (en ole koskaan seurustellut). Juuri tuo läheisyyden kaipuu tekeen niin hirveän pahaa. En edes tuntisi oloani yksinäiseksi, jos en kokisi niin suurta kaipuuta koskettaa ja tulla kosketetuksi. Jokin niin pieni ja mitätön asia kuin halaus tai kädestä pitäminen toisi minulle niin paljon onnea, mutta ei kukaan ole koskaan minua halunnut halata tai pitää kädestä. (Kaveria joskus ihan harvoin saatan halata, mutta siitä puuttuu täysin se intiimiys, jota minä kaipaan.) Ihan kateellisena olen aina saanut katsella kun kaverit saavat käpertyä poikaystävän kainaloon, koskettaa ja tulla kosketetuksi. Tuntuu, ettei minulla ole edes ihmisarvoa, kun kukaan ei halua minua koskettaa ja pitää lähellä. Minäkään en seksiä ensisijaisesti kaipaa. Toki sitäkin, olenhan kuitenkin terve nuori ihminen, enskin kuitenkin pitäisi saada läheisyyden- ja hellyydenkaipuu tyydytettyä. Oikeastaa ainut 'läheisyys', jota voin kokea on koirani/kissa halaus. Vaikka onkin mukavaa käpertyä rapsuttelemaan niitä, ei kumpikaan niistä ole ihminen...

En seurustele, en halua seurustella, ja ajatuskin että joku roikkuisi minussa kiinni on jo jokseenkin kuvottava. En siis kaipaile halauksia, suukkoja (eiväthän ne tunnu edes miltään) enkä muitakaan "hellyydenosoituksia" keneltäkään. Sen sijaan kaipaan sitä toisenlaista läheisyyttä aina aika ajoin; eli että oisi joku ystävä lähellä, jonka kanssa tehdä asioita ja joka pitäisi minusta juuri sellaisena kuin olen eikä odottaisi että minun pitää olla parempi jollain tavalla - sosiaalisempi, puheliaampi, älykkäämpi, kykenevämpi ilmaisemaan tunteitani, tms.

Täällä yksi yksinäinen poika. Välillä tota läheisyyttä kaipaa niin että ihan sattuu. En mäkään niin seksin perään ole. Olishan sekin kivaa, mutta ei se mua onnelliseksi tekis kuin ehkä pieneksi hetkeksi. Tokihan pelkkä fyysinenkin läheisyys tuntuu tosi hyvältä, varsinkin jos kyseessä on rakas ihminen, mutta enemmän mäkin kaipaisin siinä sivulla henkistä läheisyyttä. Olis hienoa olla vaan onnellinen siitä että saa olla toisen lähellä. Unohtaa muu maailma ja sen murheet, riittäis vain tämä toinen. Luottaa toiseen niin että pystyy olemaan täysin avoin. Ja ennenkaikkea tietää että tämä tuntee samoin. Joo, oon romanttinen hölmö. Sopii haaveilla, en oo tommosta päässyt kokemaan kuin yhen läheisen ystävän kanssa. Nykyään on välissä satoja kilometrejä ja poikaystävä, joka ihan ymmärrettävästi ei tommosesta riemastuis. Varmaan osittain tämmöset tunteet johtuu siitä, että oon 22 enkä ikinä seurustellut. Siinä ehtii jo jonkun verran tarvetta kasautua.

Olen 22-vuotias nainen. En seurustele. Kavereita ei juurikaan ole. Sukulaisten kanssa juttelen ja jaan asioita. Kaipaan haleja, pusuja, kädestä pitämistä, silmiin tiiviisti katsomista.. Samoja juttuja kuin muutamalla muulla vastaajalla tässä ketjussa. Mua on koulukiusattu koko peruskoulun ajan, joten uusiin ihmisiin tutustumisen taito on heikko. Kavereita on ollut kouluaikoina ja lukioaikana, mutta ei enää. Välit ovat menneet poikki tai yhteydenpito unohtunut. Oon nätti ja pukeudun naisellisesti (pehmeisiin väreihin, vaatteet ei paljastavia muttei säkkejäkään). Ulospäin olen kuin kuka hyvänsä nuori nainen, eli en oudon oloinen vaan "normi", mutta silti.. En näe kavereita joka viikko tai hössötä joka suuntaan. Monet ikäiseni naiset ovat nättejä ja reippaantuntuisia, mutta niin yksinkertaisia ja kuivia. Kyllä mä omasta mielestäni eroan muista nuorista naisista. Ehkä juuri siksi kun koulukiusaus pisti ajattelemaan asioita syvällisemmin. Ja ottamaan rauhallisemmin :) Kohta on kesä ja auringonpaiste lämmittää mieltä, ellei sitten joku ihminen..

Tekstisi on melkeen kuin copy paste mun elämästä, ikinä en ole seurustellu sun muuta. Aina yksin, omissa oloissa, omassa maailmassa. Kammoksun ajatustakin, että joku torjuisi minut. Samanikäisen kassaneidin käden hipaisukin rahaa antaessa kouraisee ja syvältä, koska tiedän että en tule sitä kotona kokemaan. Siellä ei ole ketään odottamassa eikä halaamassa, vain tyhjyys ja hiljaisuus. Töissä pakenen muihin hommiin, kun muut höpisee keskenään puolisoistaan, koska tiedän että puhe kääntyy kyselyihin minun elämästä, jossa ei ole paljoa puhuttavaa. Olen pyöritellyt päässäni, että teen tästä paskasta lopun joskus, jos en kykene parantamaan elämääni siihen mennessä.

Mikä olisikaan ihanampaa kuin lähteä vain aamukävelylle varhain viikonloppuna kauniisiin maisemiin ja helliä toisiansa siellä, nauttia elämästä. Spontaania hellyyttä ja rakkautta arjen joka hetkeen, sellaista kaipaan. Herätessä, töiden jälkeen, välillä vaivihkaa vähän kaupungilla ja kylässäkin, missä ikinä vain ollankaan :) Olen mies, 23-vuotias sellainen, opiskelen. Uskon antavani itsestäni väärän kuvan. Ne naiset, joiden kanssa luultavasti tulisin parhaiten yhdessä onnistumaan, eivät tule luokseni tai minä löydä heitä, vaan vedän puoleeni lähinnä kontrollifriikkejä, joille spontaanit hauskat jutut yhdessä ovat niin kuin kirosanan sanoisi ja helliminen on ilmeisesti joku heikkouden merkki. Tuntuu kuin minua varten täälä maailmassa ei olisi hellyyttä tai rakkautta. Se tuntuu niin taidokkaasti aina viuhahtavan nenäni edestä ohitse. Joka kerta, kun olen ilahtunut, että nytköhän onneni kääntyy, olen joutunut pettymään. Olen historiani takia aika kovaksi keitetty kaveri pääni puolesta, ulkonäöltäni en ole mikään karpaasi, sillä vanhentuminen näkyy kasvoistani näemmä harmillisen hitaasti, kun tässä iässä nimeomaan tuo asia toisinpäin olisi valttia. Olen ulospäinsuuntautunut, mutta kestää kauan ennen kuin alan oikeasti avautumaan ihmiselle mistään syvemmistä mieleni liikkeistä. Tarvitsen sen ajan, että luotan. Lapsuuteni ei ollut täysin onnellinen, mutta en aio nyt palata sinne, koska tarina on liian pitkä. Olen huomannut, että kun olen tehnyt naisen onnelliseksi, olen itsekin tavattoman onnellinen. Olisin selkeästi enemmän parisuhde-tyyppiä kuin sinkku-tyyppi, mutta mitä se auttaa, kun en vain osaa etsiä niitä naisia, joiden kanssa sopisin oikeasti yhteen. Melkein kyynel valuu silmäkulmasta, kun lukee tähänkin ketjuun kirjoitettuja pätkiä. Jos joku naisista, joiden kanssa hetken olin, olisi ollut vain kuten te, elelisin onnellisena nyt itsekin antaen ja vastaanottaen läheisyyttä ja hellyyttä. Elämänlaatu paranisi niin paljon, että vaikea edes nyt ajatella miltä se mahtaisi tuntua. Nekin lyhyet hetket, jotka olin yhdessä ja kuvittelin, että toiveeni toteutuisi, olin niin paljon energisempi, aikaansaavampi ja itsevarmempi. Tämä läheisyyden, rakkauden ja luotettavan kumppanin puute nakertaa itsevarmuutta ja kaikkea sitä, mitä tasapainoinen elämä omalla kohdallani vaatisi. Toivon kovasti, että muutos olisi lähellä, sillä olen havainnut viime aikoina olevani erittäin usein masentunut. Se liittyy tähän kaipuuseen kaikki. Koska ei naisista voi päällepäin nähdä, että kuka arvostaa mitäkin, niin olen menettänyt motivaationi edes enää pyöriä missään, missä voisi naisiin tutustua. Mietin kuumeisesti mitä tekisin, että en uppoisi tähän olotilaan lopullisesti. En halua olla säälittävä ja mennä itkemään kenenkään olkapäätä vasten tai muuten rutista asiasta kavereilleni, vaikka he ymmärtäisivätkin varmasti. Uskon kuitenkin, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi ja löydän sellaisen, joka ei työnnä minua pois, jos haluan vain spontaanisti halata toteamuksella "älä nyt viitsi pelleillä". Miten sitä onkin voinut romantikkona vetää niin kylmiä naisia puoleensa.

Yhdeksäntoista vuotias mies (poika?) täällä. Ikinä en ole seurustellut, enkä tiedä osaisinko koskaan seurustellakkaan. Niin jumissa tunnun olevan, että jää nähtäväksi selviänkö tästä koskaan. Mutta tosiaan, tuota läheisyyttä kyllä kaipaan ja paljonkin, siis naisen kosketusta. Sukulaisnaisia en tähän lue mukaan :). Kontaktit vastakkaiseen sukupuoleen ovat jääneet vähäisiksi ja etäisiksi lukkoutuneisuuteni takia. Niin kuin joku jo edellä mainitsi, pienetkin tahattomat kosketukset nuorilta naisilta, esimerkiksi opinahjon ruokajonossa, tuntuvat merkityksillisiltä. Eräs tällainen tapaus on jäänyt lämpimästi muistoihini. Istuin lentokoneessa. Viereinen paikkani oli vielä tyhjä ja oletin siihen lösähtävän jonkun parisataa kiloisen viinanhajuisen körmyn vaikeuttamaan entisestään oloani ahtaassa tuolissa. Vaan mitä silmäni näkivätkään? Koneeseen astui kaunis ja muutenkin mukavan näköinen kenties parikymppinen nainen, joka hymyillen istui viereeni tehdessäni hänelle tilaa. Kone nousi ja jonkin ajan kuluttua yritin nukkua pois ikävää tuntien istumista. Vahingossa siirsin käteni käsituelle, jossa vierustoverinikin käsi oli. Hän siirsi kätensä ensin pois, mutta yllätyksekseni toi sen takaisin käteni viereen, jolloin kätemme koskettivat toisiaan. En tiedä nukahtiko hän, mutta tuntui kuin olisimme nojautuneet tiiviimmin toisiimme ja pian olimme yhdessä koko käsivarren mitalla. Siinä kuluivatkin tunnit kuin siivillä ja lento oli ohi ennen aikojaan. Nukkuiko hän koko matkan, sitä en tiedä, mutta itse en nukkunut silmänräpäystäkään. Nautin vain tuosta "yhteydestä" esittäen nukkuvaa ja toivoen ettei lento päättyisi ihan vielä. Koneen valmistautuessa laskuun oli kuitenkin pakko "herätä" ja niin heräsi hänkin. Kontaktimme katosi siinä suoristuessamme takaisin omille paikoillemme. Poistuessamme koneesta vaihdoimme vielä lyhyen katseen. Sitten hän katosi lentoaseman ruuhkaan. Loppupäivän olin ihan muissa maailmoissa, halusin vain palata siihen viereen istumaan. Muistelen tapahtunutta lämmöllä joskus vieläkin, vaikka siitä onkin kulunut jo vuosi.Kummallisen pienistä asioista ihminen voikin alkaa kuvittelemaan kaikenlaista.

Kyllä kaipaan. Eniten läheisyydessä kaipaan, että ois joku, jonka kanssa tehdä asioita, tuntea yhteenkuuluvuutta ja josta pitää kiinni. Oon siis parikymppinen (poika), enkä myöskään ole aikaisemmin seurustellut yms, päässyt läheisyyttä kokemaan. Mun teki aika paljon kipeää lukea aloituksesta tuommosia, vieläpä kun aattelee kuitenkin naisen herkempänä olevan aina etusijalla mieheen nähden ja että joku voi tuntea jotakin tuollaista - noin voimakasta! Samalla tavoinhan pojillakin voi mieli olla herkkänä tai sydän pomppia, kaipaa nekin tuntea tuota samanlaista läheisyyden tuomaa tunnetta - enemmänkin, mitä aina luullaan...

Yksinäisyys on musertavan tuttu tunne. Oon parikymppinen kloppi, jolla ei ole koskaan ollut ketään kenen vierestä herätä, kertoa omasta päivästä ja olla vaan yhdessä. Ahdistaa suunnattomasti aina kun sukulaiset kyselee tapailenko ketään, heitäkin rupeaa ihmetyttään kun olen aina yksin. Baareissa en uskalla lähestyä ketään, vaikka olisin juonut niin paljon että nytkähdän polvilleni, pelko ja ahdistus kummittelee takaraivossa niin voimakkaasti. Olen kovin varautunut uusien ihmisten seurassa, mutta oon ihan mukava ja huumorimiehiä, jos vaan saisin mahdollisuuden, mutta yleisin vastaus on "fuck off!". Että sillain... Olotila on semmonen ku olis kääritty elmu-kelmuun ja yritän repiä itteni vapaaks, siinä onnistumatta. Pelottaa suunnattomasti ajatus elää yksin ilman toisen läheisyyttä ja kosketusta, kurjuuden ja ahdistuksen täyttämä loppuelämä.

itselläni on toi sama tunne vaikka vasta 14 vuotta ikää mut en oo ikin saanu mitään halauksia edes porukoilta et oon eläny koko elämäni periaatteessaa hellyyden kaipuussa suurin syy sihe etten saa edes porukoilt mitää ni on ehkä se et en oikeestaa pidä mu vanhemmist tai no mun äidist isää oon vihannu koko elämäni koska se oli juoppo ja jätti mut kahdestaa mee äidi kans mulla ei ees oo mitää siskoi tai mitää ja oon meen suvun nuorin tällä hetkel ei oo edes serkkui mut pikkuserkkui o pari mut ei niitäkää nää ku kerra vuodes eikä se tunnu samalt se halaus ku se et olis joku sellane kenet näkis joka päivä kehe luottais oikeesti ja kene kans vois tehd asioit esim. käyd leffas tai ol muute vaa josai hengaamas itekki saan kattel sitä ku kavereil on siin vieres se tyttö- tai poikaystävä se o mul lähes kidutust kattel sitä niitte onnee siit vierest

Ehkä olen liian "vanha" vastaamaan tähän ketjuun. Vastaan kuitenkin, jos joku osaa katsoa asiaa niin, että omaan jo jonkin verran elämänkatsomusta ja voihin kirjoittajissa ja lukijoissa olla muitakin aikuisempia.

Tähän ketjuun oli kirjoittanut joku(nen) mieskin vastauksiaan, vaikka helposti kuvitellaan, että läheisyyden kaipuu on enemmän naisten juttu. Voi asia niin ollakin, mutta haluan tuoda esille, että myös miehissä on paljon läheisyyttä kaipaavia, jopa niin että myös se seksi ajatellaan osaksi läheisyyttä, eikä edes haluta seksiä ilman läheisyyden tunnetta ja henkistä kontaktia toiseen.

Läheisyyden kaipuu ajaa valitettavasti varsinkin nuoria naisia usein jopa satunnaisiin seksisuhteisiin, haetaan edes hetken läheisyyden kokemusta yhden illan suhteista. Sitä en suosittele, koska pääosin siinä joutuu vain tyydyttäjän osaan, jossa loppujen lopuksi saa varsin vähän läheisyyden kokemusta ja jälkeenpäin jää hyväksikäytetty olo. Näin siitäkin huolimatta, vaikka saisi niitä halauksia, suukottelua, kosketusta. Läheisyys on muutakin kuin ne, läheisyys on muutakin kuin fyysinen kosketus, se on sitä että koskettajan kanssa löytyy myös henkinen yhteys.

Läheisyyttä voi toki kokea lyhyenkin tuttavuuden kanssa, jopa melkein ventovieraan kanssa, myös henkinen yhteys voi syntyä nopeasti, kun tuntee ja kokee ettei kumpikaan halua vain hyväksikäyttää toista. Tällaisia kokemuksia on tullut eteen.

Läheisyyden kaipuu on luonnollinen, inhimillinen tarve. Kaikilla sitä ei ole yhtä paljon, joillakin ei ehkä ollenkaan, kuten vastauksista näkee. Etsikää kontaktia toisiin ihmisiin, mutta älkää tinkikö arvoistanne ja kunniastanne. Tanssikurssit, jooga, monen moiset harrastukset joihin voi mennä yksin tai hakea kumppania vaikka netistä.