Oon 17 ja en opiskele, eikä oo kavereita tai mittään. Kuntosalia oon harrastanut kolmisen vuotta. Oon niin helvetin ujo että ei tuu tästä elämästä mitään, suusta ei tuu mitään, aivoissa ei liiku mitään. Vituttaa kokoajan, elämä on turha/merkityksetön..silti monet vaan jaksaa samaa paskarutiinia päivästä toiseen. Ennen kesäkuun alkua pitää lähtee oli mikä oli..30m korkee siltakin ihan lähellä. Elämässä ei oo mitään, pinnallisuus ja kaikki mitä siihen liitty ja monet muut seikat, ihan sama mikä luonnekaan ihmisellä nykyään on..ei oo väliä. Missä vaan menee niin aina samat ajatukset pyörii päässä, nukkumaan mennes, salilla. Sittekun ei oo sanavalmis yhtää nii vaikeuttaa vaa. Yhteisöllisyys kadonnut, olis vaan kaikki toisillee mukavia ja kavereita, mut ei ikinä tuu olemaa. Ei kiinnosta olla täällä..ajankuluminen. Emmää välitäkää mistää, ihansama mitä muut ajattelee, ei kiinnosta mikään, ei tunteetkaan oo vielä kehittynyt, en suutu mistään asiasta oli sitten mikä tahansa. Elämä ei oo kaikkia varten..pitää hyväksyä se ja lähtee pois..ei tarvi ikinä enää olla tässä ruumissakaan
Kyllästynyt kaikkeen
in the sun
6512
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen sua 10vuotta vanhempi.ikäni kärsinyt samasta kuin sä.vasta kuukausi sitten hain apua ja kaduttaa syvästi etten tehnyt sitä jo aikaa sitten!miten erilainen elämäni olisi voinut olla!älä sä tee samaa virhettä.hae apua!suosittelen mielialalääkitystä!auttaa oikeasti!
Mene hyvä nuori mies nopeasti lääkäriin,mieluiten yksityiselle missä on aikaa kuunnella potilasta,saat masennukseesi lääkkeet. Ymmärrän täysin turhautumisesi elämään, olen kokenut sen enkä ole päässyt siitä vieläkään kokonaan eroon mutta hyvien päivien avulla jaksan taapertaa.Tosiasia on että 5 vuotta sitten olin niin pohjilla että itsemurha oli ihan nurkan takana. Ajattelin kuitenkin etten jumalauta ole tänne asti elämässäni taistellut ja sitten päätän itse päiväni ja joudun ihmisten puheenaiheeksi. Mieti,olet elämäsi alussa vasta.Taistele!
Emmää uskalla/viitti mennä puhumaan mielenterveystoimistoon vaikka tässä ihan lähellä onkin. Lääkkeistä en tiedä miten vaikuttaa ajatteluun tai olemiseen, enkä niitä käyttäskään. Oon niin helvetin tylsä ihminen ja kaikki vituillaan mussa. Hienoo kun aina sanotaan "muutu, kyllä se siitä, mee jutteleen". Tollaset asiat niin vaikeita että pystyn ehkä jokus kaksvitosena tekemään. Mieluummin pois..käyn kattomassa vielä sitä paikkaa ja jos tällä viikolla loikkais siitä muutaman sekunnin ilmalentoon. Mulla ei olis muutenkaan ikinä mitään vaikka antaisin kaikkeni ja tarkotan vaan työpaikkaa/asuntoo.
Älä käy katsomassa sitä paikkaa, mitä ajattelet? Muutama vuosi taaksepäin hänellä oli samankaltainen tilanne, kuin sinulla. Juttelimme asioista, kaikista mahdollisista ja loppujen lopuksi, kovan "vääntämisen" jälkeen suostui menemään lääkäriin. Hän sai hyvän, tai sanotaan, että sellaisen lääkkeen, joka auttoi paljon, ja elämä alkoi maistumaan.. Lääkärin kautta saatiin myös aika keskusteluterapiaan, mutta sinne en nuortani saanut-kynnys oli kai liian korkea? Monet kerrat yritin, olisin itsekkin mennyt mukaan, mutta ei onnistunut. Olen sitten itse ollut ns. sohvapsykologina, juttelimme paljon asioista, ongelmista ja vähän kaikesta, mikä mieltä painoi. Onko sinulla läheisiä, jutteletko kenellekkään asioistasi? Sinulla taitaa olla huono itsetunto? Ainakin on hyvä juttu, ettet sulkeudu seinien sisälle yksinäsi, kun käyt punttisalilla. Mieti jotain muutakin harrastettavaa, salibandya, jalkkista, biljardia tai jotain, mikä sinua kiinnostaa. Jos/kun keräät "itsesi kasaan", niin kyllä lääkäriin,- tai mielenterveystoimistoon meno onnistuu, aivan varmasti-ensimmäinen kerta voi tuntua ylivoimaiselta (ei se niin suuri juttu ole)mutta kun päätät sen tehdä, niin se on siinä. Välitä itsestäsi, et ole vähäpätöinen, ei meistä ole kukaan.
Omalla pojallani oli hyvin samankaltainen tilanne, kuin sinulla nyt. Oli heikko itsetunto, sosiaalisten tilanteiden pelko, ja ujous/jännitys haittasivat elämää-jonkin aikaa.
Teksti muisuttaa itseäni hyvin paljon, olen masentunut, sulkeutunut, kaverit olen ajanut pois, muutamat tyttöystävät ajoin pois kylmyydelläni, vanhemmat ovat eronneet, veli on täysi luuseri, itse olen 8 vuotta nuorempi ja tililläni hyvä summa rahaa, tämä paskaa soittelee noin joka kolmas päivä "tarvis rahaa". Kouluni kävin hyvin ennen vakavaa masennusta, joka iski 3. lukiovuoden lopulla, kirjoituksista vain selvinnyt muutamasta aineesta, sen jälkeen olen ollut täysin eristyksissä(vanhempia lukuunottamatta ja muutaman kerran siskoni näen kuukaudessa), ainoa asia missä toimin, on harrastukseni, ainoa "ihmis"kontakti vanhempien lisäksi, joille valehtelen olevani kunnossa, vaikka välillä myönnän olevan masentunut. Molemmat hyvin rahaa tekeviä lääkäreitä, on se vittu vaikeeta lääkärien lapsena myöntää moisia ongelmia. Täytin 18v, kävin lukion psykiatrilla, jotta vanhemmat eivät saisi tietää, eihän se vitun ämmä mitään auttanut vaan "syytti" vanhempiani liiallisesti painostamisesti kouluun, vaikka itse halusin olla _JOTAKIN_, tehdä rahaa, olla kunnioitettu enkä vain vetäytynyt luuseri paska, jolla ei ole mitään merkitystä tähän maailmaan, jossa idiotismi vallitsee (uskonnot ja uskonnolliset ihmiset).