Olen parikymppinen nainen ja olen aina ollut hirvittävän yksinäinen ja suorastaan pelännyt sosiaalisia tilanteita. Rakastan kuitenki olla toisten ihmisten seurassa, mutta minulla on aina huono olo itseni suhteen.
Tämänhetkinen ongelmani on se, että olen opiskellut pian vuoden ammattikorkeakoulussa alaa, josta kyllä pidän, mutta siitä huolimatta olen monesti miettinyt lopettavani koulun koska siellä olo on henkisesti minulle todella vaikeaa. Heti alussa luokkatoverini alkoivat muodostaa ryhmiä ja tutustua toisiinsa, nykyään kaikki ovat keskenään ystäviä ja luokkahenki on erinomainen. Lukuunottamatta minua, tietenkin.
Olen erittäin epävarma ja äärimmäisen hitaastilämpeävää tyyppiä, eikä kenelläkään luokkalaisellani ole alusta asti tuntunut olevan mitään mielenkiintoa tuhlata aikaansa minuun tutustumiseen, vaan he luovuttivat kun en heti päässyt porukkaan täysillä mukaan. En edelleenkään ole tutustunut, tai edes puhunut kaikkien luokkalaisteni kanssa koska en osaa lähestyä heitä eikä heillä ole mitään mielenkiintoa ottaa kontaktia.
Minua ahdistaa tämä suunnattomasti, koska en tiedä mitä teen väärin. Olen todella mukava kaikille, huumorintajuinen ja todella rento kunhan minulle antaa mahdollisuuden. En edes sanoisi olevani ujo, en vain kykene missään määrin aloittamaan keskustelua.
On tässä vuoden aikana ollut muutamia tilaisuuksia, esim luokan yhteisiä illanviettoja joihin uskalsin jopa mennä, joissa minulle on oltu ihan mukavia ja jutustelu on toiminut. Kuitenki taas koulussa kaikki käyttäytyvät aivan samoin: he eivät puhu minulle, eivät välttämättä edes tervehdi aamulla, ja joudun edelleen tekemään kaikki ryhmätyöt yksin tai tuppautumaan johonkin ryhmään kolmanneksi pyöräksi. Ja olen kai vain vainoharhainen, mutta aina jos itse yritän sanoa jollekulle jotain, tuntuu että saan heti vain outoja katseita.
Ja kaikki tämä on varmaan vain omaa syytäni, mutta en osaa tehdä asialle mitään. Pelkään että on jo liian myöhäistä saada ystäviä, kaikilla kun on jo niin tiiviit porukat. En vain jaksa olla enää yksinäinen. Mitä minun pitäisi tehdä jotta voisin korjata virheeni?
Miten olla pelkäämättä?
liian yksin
7833
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olin itsekin 4 vuotta ammattikorkeakoulussa, enkä tuona aikana vaihtanut sanaakaan joidenkin luokkakavereiden kanssa, vaikka luokalla oli alle 20 oppilasta. Olen myöskin ollut aina hyvin yksinäinen, eikä minua ole koskaan oikein hyväksytty mihinkään ryhmään, vaan aina olen ollut enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Tai näin olen ainakin itse asian kokenut. En tiedä millainen ikäjakauma sinun luokallasi on, mutta itse "pelastuin" sen ansiosta, että luokallani oli muutama 30-40 v oppilas, joiden kanssa olin enemmän samalla aaltopituudella ja joiden seurassa hengailin koko opiskeluajan. Iän myötä ihmisistä tulee yleensä suvaitsevaisempia ja...voisiko sanoa, helpommin lähestyttäviä. Jos sinun luokallasi on aikuisopiskelijoita, niin yritä lyöttäytyä heidän seuraansa...se voi käydä helpommin kuin omanikäisiin tutustuminen :)
Valmistuin viime vuonna lukiosta, mutta osittain tuon takia en ole hakenut minnekään. Aina se olen minä joka jää kaiken ulkopuolelle. En tiedä mikä siinä on ettei yksinkertaisesti synny ihmisten kanssa juttua, ei ole vain yhteisiä puheenaiheita. Helposti taitaa saada oudon maineen koulussa jos vetäytyy omiin oloihinsa, sitten kun vaikka yrittäisi luoda kontaktia ketään ei kiinnosta.
jolle kävi lukion jälkeisissä opiskeluissa ihan samoin: En ehtinyt ekan vuoden aikana tutustua ihmisiin kunnolla ja toisena vuotena se oli jo "liian myöhäistä". Mutta ei se mitään. Ihmisiin voi tutustua muuallakin kuin opiskelupaikalla. Mä olen myös sellainen, että olen kömpelö kun yritän aloittaa keskustelua mutta toisaalta tykkään valtavasti höpistä eri ihmisten kanssa. Mun kömpelyyteeni vaikuttaa peruskoulun säännöllinen koulukiusaus. Mikä syy sitten kenelläkin on.. Kyllä yleensä ihmisellä on jokin syy, ei jännittäminen ja hermoilu tule ihan tyhjästä. Haluaisin vain sanoa sulle, että meitä samassa tilanteessa olevia on tuhansia ja jokainen meistä on kummastellut, miten yksi vaivainen vuosi on vierähtänyt noin nopeasti!
Joo tuo yhden postaajan vinkki siitä että lyöttäytyisi vanhemman ihmisen seuraan (jos sellaista lötyy luokalta) on todella mainio. Vanhemmat ihmiset ovat todellakin yleensä suvaitsevampia ja avoimempia uusia ihmisiä kohtaan. Tiedän sen kun olen opiskellut iltalukiossa jossa pääosassa oli jo aikuisuuden rajan enemmän tai vähemmän kauan sitten ylittäneitä. (Oli muuten varsin hienoa huomata silloin, että pystyykin puhumaan ihan luonnollisesti tuntemattomien ihmisten kanssa, vaikka se oli koko ala ja yläasteen tuottanut minulle ongelmia). Toinen vinkki on, jos ei enää omalta luokalta tunnu saavan ystäviä millään - näin voi valitettavasti käydä - niin laajentaisit reviiriä. Ammattikorkeissahan on mitä mainioimmat puitteet aloittaa urheiluharrastus. Siellä on valittavana yleensä suuri joukko lajeja, joista joku voi olla ihan oikeastikin mielenkiintoinen. Ja varmasti löytää uusia potentiaalisia ystäviä sitä kautta, joiden kanssa on vieläpä helpompi lähteä tosta vain juttelemaan kun on jokin yhteinen kiinnostuksen kohde - se urheilulaji siis. Tai sitten voi aina ottaa jotain ylimääräisiä kursseja sellaisilta alueilta (vaikkapa uusi vieras kieli, taikka teatteritoiminta?) joista voi olla varma, ettei yhtäkään omaa luokkalaista siellä käy. Sitä kautta saa taas aivan uuden porukan ihmisiä, joita voisi ehkä lähestyä. Näitä itse olen pohtinut sen vuoksi, että kun aloitan opiskelun (mitä todennäköisimmin) ensi syksynä, niin pitää olla minullakin varasuunnitelmia jos ei niitä kavereita muodostukaan siinä omassa ryhmässä.
Sosiaalinen pelko on hanurista. Voisitko poikaystäväsi kanssa keskustella vielä enemmän peloista? Uskoakseni se voisi auttaa. Ongelmista keskusteleminen luotettavan henkilön kanssa on monesti avain eheyteen.
Kiitos kaikille jotka yrititte antaa neuvoja, arvostan niitä, mutta valitettavasti luokallani on ainostaan oman ikäluokkani edustajia. Eikä kyse ole siitä etteivätkö he olisi samanhenkisiä kanssani, monet heistä ovat. En vain osannut näyttää heille että oikeasti pidin heistä ja nyt luulen että he pitävät minua koppavana, vaikka en todellakaan ole. Ja "Yleinen vuodattaja", en sanonut että minulla olisi poikaystävä, kun minulla ei ole. Muuten kiitos neuvostasi myös, ja olen yrittänyt puhua asioistani muille ihmisille, lähinnä niille muutamalle etäiselle kaverille jotka minulla on, mutta he eivät edes yritä ymmärtää. En usko että heillä on mitään käsitystä siitä millaista elämäni on. Olen pikkuhiljaa tajunnut ettei heitäkään kiinnosta minun asiani tai elämäni ollenkaan.
Lukuunottamatta opiskelu-kohtaa, kun en itse vielä ole koulussa vaikka haluaisin amk:n, niin aivan kuin olisit kirjoittanut minun ajatuksiani. Itsekin kaksissakymmenissä, mukava, ystävällinen, huumorintajuinen... Ja niin hitaasti lämpenevä, että ihmiset vain luovuttavat suhteeni. Kun joudun uusien ihmisten pariin, haluaisin sanoa jotain, sanat oikein kuplii kielellä, mutta en vain pysty sanomaan niitä ääneen! Siksi pelottaa aloittaa opiskelut, sillä alkuajat koulussa ovat vitaalit mitä tulee kavereiden hankkimiseen, pitäisi heti "iskeä kiinni". Ei saisi antaa tilanteen edetä siihen, että saa niitä outoja katseita kun sitten viimein rohkaistuu aukaisemaan suunsa. Itsellänikin aina tunne, että ihmiset ajattelee minun olevan ylimielinen, vaikka tilanne tietenkin on päinvastoin. Neuvot jotka antaisin on jo sanottu. Mutta jos -toivottavasti ei- ahdistuneisuutesi koulussa etenee niin pitkälle, että harkitset vakavasti lopettamista, ota viimeinen spurtti luokkatovereihisi, sellainen joka saa heidät havahtumaan olemassaoloosi (En tarkoita kouluammuskelua!!!D: ) Ehkä he huomaavat miten hyvä tyyppi olet:), eikä sinulla ole mitään menetettävää. Tsemppii ja hyvää kevättä!