Eli asumme poikani kanssa n.140km päässä helsingistä. Olemme asuneet täällä vain vuoden verran ja täällä ei ole ketään ketä pojan kanssa auttaisi kuin äitini joka on ensikuussa muuttamassa takaisin helsinkiin. Olen laittanut itsekkin asuntohakemukset vireille ja suunnitellut sinne takaisin muuttoa. Mutta en mitenkään haluaisi.. Täällä on niin mukavaa ja rauhallista olla lapsen kanssa enkä haluaisi helsinkiin takaisin vaikka siellä olisi monia monia auttajia ja minun ystäviäni ja vaikka mitä.. Silti tuntuu etten sinne halua, ainakaan vielä. Ehkä sitten kun olen opiskellut ja jos joku mukava työ löytyy sieltä niin sitten.
Poika siis 2vuotta ja olen vielä vuoden kotona hänen kanssaan.
Sitten tulee ajatus että miten sitten kaikki rauhalliset leffa illat ja rentoutumiset.. Niitä iltoja ei taida sitten enään olla. Miten sitten jos sairastun? Jos tulee joku tilanne? Keneen turvaudun? Näiden ajatusten jälkeen tuntuu vastuuttomalta olla muuttamasta sinne missä tukiverkostoa löytyisi.
Kuullostaako ihan sekopäiseltä?
Apua kovasti tarvitsisin näiden ajatusten kanssa..
tukiverkosto puuttuu..
mikä ratkaisu?
3343
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
No jaa, kerron vaan minun tilanteeni. Joku muu saattaa olla toista mieltä. Minulla on saman verran kilometrejä tonne Helsinkiin missä asuu suku, ystävät.. Olen elänyt nyt pari vuotta kokonaan ilman tukiverkostoa ja voin sanoa että ajottain olen hyvin masentunut. Totta joo että on mukavaa ja rauhallista ja kesällähän on ihanaa kun on piha ja kaikkea mutta ne miinuspuolet ovat sitten kyllä niin vahvoja myös. Kun on jonkinsortin pakollinen meno. Kenelle soitan? Kaikkea on pakko suunnitella ja suunnitella. Joskus sain neuvolasta apua mutta ei se onnistu yks kaks yllättäin jos just esim sairastuu. Ja jos tulen kipeäksi niin ei auta, pitää vaan jaksaa aamusta yömyöhään. Mihinkään ei pääse, tai pääsee mutta se on aika rasittavaa ruveta matkustamaan päivässä 300 km jotta pääsee kahville jonkun kanssa..xD Tilanteeni eroaa sen verran että minulla on 2 lasta. Mutta jos susta tuntuu hyvältä niin mikäs siinä =) Sulla on kuitenkin hakemukset vireillä jne Että jos alkaa tuntuu siltä että nyt riittää niin sitten vaan paikkakunnan vaihto.
Muutimme aikanaa lasten akssan toiselle puolen Suomea kauas sukulaisista. Uudella paikkakunnalla kävimme lasten kanssa neuvolassa ja kerroin heti kaipaavani äitiystäviä ja lapsilleni lekkikavereita. Sain jättää neuvolan ilmoitustaululle lapun ja löysin pari äitiä jotka kutsuin lapsineen kylään, aloimme myös tavata läheisessä puistossa. Jos muuten viihdyt asuinpaikkakunnallasi niin uskon että sosiaalisia verkostoja voi kyllä rakentaa, jos asutte talossa jossa on useita asuntoja niin aloita naapureista.
Pakko myös kirjoittaa, koska itse olen vähän samanlaisessa tilanteessa. Tosin lapsia ei vielä ole maailmaan saatettu, mutta elokuussa olisi laskettuaika. Minulla tilanne on melkeinpä päinvastainen, eli olen muuttanut Tampereen läheisyydestä pääkaupunkiseudulle opiskeluiden perässä. Ketään sukulaisia tai ystäviä täällä ei ole. Toki olen saanut opiskeluiden kautta kavereita, mutta kaikki asuvat eripuolilla pk-seutua, käyvät töissä ja viettävät railakasta sinkkuelämää. Tukiverkostosta ei siis voi puhuakaan. Itse olen koko kevään ollut kotosalla opinnäytetyön parissa, joten aika tuntuu matelevan. Kaikenlisäksi kun olen juuri sellainen ihminen etten kotona jaksaisi istua, vaan mielelläni olisin puuhailemassa jotain muiden ihmisten parissa. Eipä vaan jaksa aina yksin kahvillekaan lähteä pällistelemään ihmisiä. Sisällä tulen mökkihöperöksi ja masentuneeksi. Ollaan kyllä puhuttu että muutettaisiin kesän jälkeen takaisin "kotiseudulle" missä olisi tukiverkostot paremmat... Siinä on vain se ristiriita, etten tiedä haluaisinko lähteä. Mutta ehkäpä mieluummin siellä missä on tuttuja ihmisiä ja seuraa, kuin täällä yksin kaksiossa lapsen kanssa päivät pitkät :-/. Asuinpaikastakin on tosin vääntöä.. tahtoisin kaupunki elämää, mutta miehen työt vetävät maaseudulle, eikä hän mielellään kaupunkiin edes enää haluaisi. Vaikea ja ahdistava tilanne! Vielä sekin vaikeuttaa tilannetta, että mieheni ja minä olemme täysin erilaisia luonteeltamme. Hän on yksin viihtyvä "erakko" luonne ja minä taas ihmisten seuraa ja jatkuvaa menoa kaipaava. Menolla en toki tarkoita mitään biletystä, vaan ihan harrastuksia, kahvitteluja ym. Eli kun mies tulee töistä kotiin, minä vikisen seuraa ja toinen vaan istuisi mielellään hiljaa ja lukisi/katsoisi tv:tä/kuuntelisi musiikkia kuulokkeilla tms. Välillä olo on kyllä todella yksinäinen. Toivottavasti tilanne muuttuisi nopeasti.. tuntuu että menee elämä hukkaan vain yksin sisätiloissa möllötellessä ja ootellessa.