Kävin tänään kaupungilla sovittelemassa farkkuja ja hämmästyin melkoisesti. Näen itseni edelleen vähän pyöreänä ja läskinä, bmi kuitenkin enää 17,4. Farkkukokokin oli pieni. Sovitin 26 tuumasia skinny fit farkkuja, ja ne oli ISOT!!! 25 tuumaset olis ollu sopivat. En ole kiloja menettänyt moneen viikkoon, mutta silti olen kutistunut paljon, vaikken sitä näe muuta kun vaatteista. Kun menee ton kokoset housut jalkaan, niin pitäis jo omastakin mielestä näyttää laihalta, mutta ei. Oudointa on, että ennen sairastumista en kauheasti välittänyt painostani, olin aika tyytyväinen bmi:lla 26. En kokenut olevani läski. Nyt 27 kg pienmpänä koen olevani varsinainen sotanorsu :( Surullista. Näenköhän koskaan itseäni hoikkana, vaikka laihtuisin vielä 10 kg? Kai ainakin tiedän olevani sairas, vaikka ei sekään mitään auta, koska en todellakaan halua parantua (=lihoa)!
Tuleeko teille koskaan tälläsiä epäilyjä?
Mitä ideaa on laihduttaa, kun tietää jo valmiiksi, ettei mikään ole tarpeeksi laiha? Vai onko ketään, joka on laihtunut paljon ja sairastunut anoreksiaan ja on nyt, sairaana, tyytyväinen itseenä?
niin vaikea ymmärtää
kehonkuvaongelmainen
6754
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
juuri yksi paha puoli anoreksiassa että mikään ei koskaan RIITÄ, EI KOSKAAN !!!!
Ajattelin silloin alussa kun laihduttamaan aloin, että tuntisin itseni hoikaksi, pieneksi ja luiseksi. Minulla kävi juuri samoin; tunnin itseni painoindeksillä 15,5 sotanorsuksi ja mikään vaate ei tunnu istuvan. Farkkulegginssit ovat ainoat farkuntapaiset, mitä enää käytän, koska mitkään eivät istu muuten. Vaatteet roikkuvat, rinnat hävisivät, enkä ole onnellinen. En kumminkaan pysty ainakaan itsenäisesti parantumaan ja en uskalla hakea apua. Olen umpikujassa ja en tiedä mitä tekisin. Jos tulee grammoja lisää, en syö. Jos paino tippuu, itken kun se tippuu. Yritän syödä normaalisti, mutta aina iskee paniikki ja oks oks... Saatanan oravanpyörä, nykyisin mietin miten helvetissä voin olla onnellinen kun mikään ei tunnu olevan riittävää. En ole koskaan ollut normaalipainoinen, kun aloitin painoindeksini oli 17 ja koin reiteni liian massiivisiksi. Nyt ne on ohuet joo, mutta muuten olen liru. Mutta toisaalta rakastankin tätä... En tiedä. Vaikeita asioita.
Just niinkun tuossa eräs sanoi. Anorektikko ei koskaan ole mielestään tarpeeksi laiha. Itsekin kitistyin 27 kg puolessa vuodessa. Ennen sitä olin aina ollut tyytyväinen kehooni, tai en ehkä tyytyväinen, mutten piitannutkaan siitä. Elämässäni oli kaikkea muuta kuin ruoka, kalorit ja itseinho. Mutta mitä laihemmaksi tulin, sitä lihavampi olin mielestäni. Eilenkin viimeksi kääntyilin puolisen tuntia peilin edessä. Rummutin sormillani kylkiluitani ja sanoin ihan ääneen "Kyllä nuo on kylkiluut", sitten loin silmäyksen siihen pieneen rasvakerrokseen mahani päällä. Tökin sitä sormellani ja kysyin itseltäni "Voiko tosiaan näin pieni läskinpalanen poissulkea paitojen läpi paistavat kylkiluut, selkärangan nikamat ja solisluut?" Ja kyllä, kyllä se vaan voi. Itse luulen, että ehkä se on niin, että mitä vähemmän sitä läskiä on, sitä helpompi siihen on kiinnittää itse huomiota. Itselläni parantumisen sai aikoinaan käyntiin se, kun tajusin tämän: Minulla on keho. Voin joko hyväksyä sen tai sitten vihata sitä, mutta se on tällainen kuin se on, eikä se muuksi muutu." Että helvetin kurja elämä näkyy keulasta jos jatkan tätä itsesäälissä ja -inhossa kieriskelyä, kun yhtä hyvin voin jatkaa elämää. Olinhan onnellinen 27 kg painavampanakin, miksen voisi olla 45-kiloisenakin? (Lääkärini asettama painotavoite ensi maanantain käynniksi)
olet samaa mieltä kanssani ^^ HIENOA!!!! Olet siis päättänyt parantua Hyeenah, olen iloinen puolestasi! Voi kuinka eräs ystäväkin tulisi järkiin, tämä on niin epätoivoista ;( Hän on vielä sen verran vanha että luulisi tajuavan. En tosiaan tiedä olisiko epätoivoista mennä hänen luokseen ja sanoisi suoraan että minuun sattuu kun teet tämän kaiken..?
Voisinpa tehdä jo samoin kuin sinä Hyenah! Haluaisin jo oppia hyväksymään itseni, mutten vain osaa ja pysty. Ihan liian vaikeaa tämä :,( Toivottavasti jonain päivänä tulen järkiini, ennen kuin painan 30 kg. Silloin vois olla liian myöhäistä... Tänään ainakin otin ekan askeleen. Suostuin vihdoin, että lääkäri kirjoittaa lähetteen osastolle. Ehkä osastojaksolla opin syömään ja hyväksymään itseni...
32/34 pituutta oli n174cm,painoa39kg, ja se oli kamalaa..tahdoin vaan olla rauhassa,(oon ollu sex.hyväkskäytetty),joten se itseinho liittyy vahvasti siihen,mut kun siitä ei pääse!,vaikka oonkin nykysin norm.mitoissa,kokoa34/36. pituutta176cm,painoa56kg, mut en tunne itseäni yhtään ulkosesti mä olen kun vierailija tässä vartalossa...vitun outoa kun tuijottaa peiliä,eikä vaan voi tietää miltä näyttää. En tahdo enään laihtua,haluun olla vaan terve.