Olen sairastunut masennukseen jo lukiossa, mutta vasta noin 23-vuotiaana sain siihen lääkityksen, sitä ennen luulin vain kyseessä olevan jonkin sortin angsti... Söin fluoksetiinia (Seronil) 2.5v, lopetin sen ja hyvin meni. Tuli elämässä paljon vastoinkäymisiä ja aloitin sen uudelleen. Silloin kun ekan kerran hakeuduin lääkärin, olin oksennellut pari viikkoa, siitä sai tyydytystä ku ajatteli et mitää muuta ei pysty elämässä kontrolloimaan mut helvetti soikoon, painoa mä pystyn! Oon lähes aina laihduttanu ja vaikka BMI on ollu 19, olen katsonut olevani paksu (tiedän, että kiinteytys auttaisi silmää paljon..). Kuitenkin totesin sillon, että oksentelu on liikaa, pakko hakea apua. Siitä sai silloin kyllä lohtua. Onneks lääkkeet sillon toimi hyvin ja sain masennuksenki kondikseen.
No nyt jouduin siis aloittamaan lääkityksen uudelleen. Seurustelin 2.5v enkä ajatellut koko aikana painoani, itseasiassa tupakanpolton lopettamisen jälkeen viime keväänä paino nousi 10kg enkä ottanu siitä kamalaa stressiä. Nyt siis ollaan erottu, taas tupakoin ja lääkityksen aloitin joku aika sitten uudelleen. Ja taas mietin vain painoani, seison monta kertaa päivässä peilin edessä, käyn vaa'alla... Ja iloitsen kun paino tippuu. Tällä hetkellä BMI on taas 19, paksuimmillani se kävi 23:ssa (yök). Aloin yrittämättä laihtua, ihastuin toiseen mieheen eron jälkeen ja ruokahalu katosi. Se on ollut ihan vuoristorataa ja siitä tuskin tulee mitään. Kuitenkin yhtäkkiä huomasin, että ilman yrittämistä 4kg oli lähtenyt. Tästähän sain ponnahduksen, että lisää täytyy lähteä. Nyt lähtöpainosta on lähteny 8kg siis reilun kk:n aikana. Aamulla juon kahvin ja Beroccaa, päivällä syön kyllä ruokaa mut illalla en syö mitään. Tässä nyt siis uusi huolenaiheeni. Olen todennut, että jos otan Diapamin, ni se rauhoittaa ja väsyttää niin paljon, ettei tule syötyä mitään. Lisäksi masennuslääke piti huonon vasteen takia vaihtaa Efexoriin (venlafaksiini), joka ainaki mulla myös vie ruokahalua pois. Pyysin silloin lääkäriltä Diapamia että jos tulee niitä ahdistuskohtauksia, että on pakko mennä oksentamaan (ajatus on taas pyörinyt mielessä, nyt en ole oksentanut) niin voin ottaa yhden Diapamin ja päästä ahdistuksesta. Nyt siis otan pamia sen takia että rauhotun ja väsyn enkä syö. Sairasta, eikö?
Kaikken "kivointa" tässä on se, että olen itse lääkäri. Itselleni en vielä voi lääkkeitä määrätä enkä ala mitään pameja itselleni määräämäänkään, en myöskään masennuslääkkeitä, koska haluan et joku toinen kontrolloi mun masennusta. Potilaat hoidan hyvin ja oon työnarkomaani ja rakastan työtäni. Ehkä lääkikseen just hakeutuu ne perfektionistit, täytyy olla laiha ja hyvännäköinen ja tehdä työnsä täydellisesti ja kontrolloida kaikkea... Ja tämä ei todellakaan vaikuta työhöni millään tavalla! Työni teen niin hyvin kuin vain pystyn! Tämä on vain sitä varten ettei iltasyömistä tulisi... En oo monena iltana pamia ottanut, koska en tosiaankaan aio riippuvaiseksi, se vasta helvettiä oliski! mut vielä muutama kilo täytyis lähteä... ja vatsalihasliikkeitä ja reisiä tehdä... nyt jo tissien yläpuolella kylkiluut näkyy mut ku on maha ja reidet... BMI 17 voin ehkä olla tyytyväinen...
sairasta, eikö? No, olen sairas...
laihduttaja
5990
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla häviää viimeinenkin usko lääkäreihin kun luen tälläistä. Itse olen sairastanut anoreksiaa ja vaikeaa masennusta reilu 6v, joten tiedän millaista tämä elämä on. Nyt kun alan miettimään, että lääkärinikin saattaa elää samanlaista elämää häviää minulta viimeinenkin luottamus hoitoon. Ei minulla ole mitään aloittajaa vastaan, mutta lääkärinä hänen pitäsi tietää paremmin.
Samanlaista painon jojottelua on itselläkin ollut.Onnellisena ei välitä mitä painaa. Sitten tulee suuria elämän muttoksia;uudet suhteet tai muu stressaava saattaa masentaa ja paino putoaa.Joskus myös sairastanut anorexiaa.
Luulisi sinun olevan jo tarpeeksi viisas ja tietämään että tuo johtaa pidemmän päälle vain kurjuutta itselle. Siis miksi kirjoitit tuon jutun. Pitääkö jonkun sanoa vielä ettei hyvin mee...
No ihminen on sinnikäs mutta kun kaikki romahtaa...niin se on paska kavuta takaisin!
Mä olen myös lääkäri ja annan sulle vilpittömän positiivista palautetta avautumisestasi. Lääkäritkin on ihmisiä,hei haloo! Ei lääketieteen tutkinto ketään sairauksilta suojaa. Olisi aivan höpsöä ajatella niin...
Olen itse sairastanut anoreksiaa vuodesta 2002, eikä loppua näy. Valitettavasti. työni minäkin hoidan ehdottoman hyvin, perfektionisti kun olen!
Hehhe, oon tosi monesti ittekin miettiny, että mikähän siinä on, että tosi monet tuttuni, jotka vielä sairastavat anoreksiaa, haluavat myös lääkäreiksi. Minä mukaan lukien. Olen sairastanut anoreksiaa 13-vuotiaasta, mukana toki masennusta yms. Haluan kanssa lääkäriksi, pediatriksi mielellään. Haen juuri lääkkikseen.
Ehkä tähän vaikuttaa, että tapaamme olla perfektionistejä ja sairautemme ansiosta päässeet tutustumaan terveyteen pakostikkin lähemmin. Ja itse jo nuoresta pitäen kiinnostuin terveydenhoidosta, syynä varmaan osastolla vietetyt vuodet.
Mutta tsemppiä, ihmisiä te tosiaan olette siinä missä muutkin.
mutta hyvä sentään, että itse sen tiedostat etkä syö pameja miten sattuu. itselläkin on seronil, mutten tahdo syödä sitä kun aiemmat saman ryhmän lääkkeet on ahdistaneet, tämä saattaisi jopa auttaa ahmimiseen, mutta eipä tule syötyä kun samalla vaadin tohtoriltani rauhoittavat. ihana, unelias hiljaisuus, mikään ei stessaa eikä vituta, ahdistus ei ole enää iilimatona mun ihossa, oma rauhallinen maailmani, jossa ei ole ruokahalua eikä ahmimista...