Onko ketään joka on ollut lapsena kolarissa olisi kiva vaihtaa juttua tällä palstalla siitä kuinka olette selvinneet,ovatko vammat haitanneet elämää entä muistot.Kärsin viäläkin niin henkisistä kuin fyysisistä vammoista vaikka kolarista on jo 20 vuotta,yritän olla katkeroitumatta vaikka välillä on vaikeata.
lapsena kolarissa
¤Nata
173315
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Jouduin vuonna 1961 kolariin ollessani 3 vuotias olin äitini sylissä kun se sattui,nykyään en pysty keskiyyymään mihkään,unohdan asioita,kädet ovat jäykät ym. kukaan ei huoli töihin.Olen ollut vain lyhyissä työsuhteissa sillä ei mua kukaan työnantaja jaksa kauan katella,masentaa.
Ikävää lukea tälläistä mutta ethän voinut itse asialle mitään,tuohon aikaan lapsia kuljetettiin sylissä nykymittapuun mukaan erittäin turvattomasti,eikä äitisi ole sen kummemmin syyllinen tuo oli ajan tapa,voimia sulle..
Olin rattijuoppo isän kyydissä 70 luvulla kun sattui kolari olin kauan sairaalassa ja viäläkin kärsin kolotuksista sen sellaisista vaivoista.Isä joutui vankilaan minä sairaalaan sellainen lapsuus mulla.
Viime talvena olimme siskoni ja naapurin poikien kanssa menossa laskettelemaan äitini autolla kun liukkaus yllätti ja suistuimme ojan penkkaan josta auto kaatui katolleen onneksi ei sattunut mitään pahempaa sillä turvavyöt oli kiinni.
Juu itse olin reilu kolme vuotta sitten auto-onnettomuudessa, tulimme kolmioristeyksessä suoraa rekan alle joka ei kerennyt edes hiljentämään yhtään. Rekka tuli minun eli apurinpuolele jäin puristuksiin autoon kunnes apu tuli pelastus helikopteri ilmariselta. Olin tuolloin tajuton ja vain tärissyt, suusta, päästä ja ympäri ruumista tuli verta. Keuhkot repes täyttyivät verellä jne. Mut tässä olen ihan hyvässä voinnissa tosin aivovamma jättänyt muistoja kolarista, muisti teppuilee, keskittymis kyky, unetomuutta ajoittain, äkkipikaisuutta ja muita tyypillisuä aivovammaan kuuluvia oireita.
No niistä en kehtaa valitella vain ja ainostaan hyvällä ja virkeällä elämän asenteel olen selvinnyt, selvinnyt ilman mielenterveys häiriöitä yms.
Päivä kerrallaan kohti "parempia aikoja"
Mutta Kyllä mua välil sylettää, oli tarkoitus lukea suunnittelu arkkitehdiksi mut ei kykene koulua käymää kun opittu tieto ei tahdo kestää pääs sit millään. Mut ei kai täs, Mä nuori "eläkeläinen"
Juu mut kyl mä viel nousun kaikkien vastoinkäymisten ohitse ja jonain päivänä saan tehdä jotain mielekästä työkseni.
[email protected]
en mä oo ollut niin sanotussa kolaris mut 1,5 nostin ton pakin päälle ja auto luisui tien toiselle puolelle . mulle ei käynyt kuinkaan paitsi sain mustelmia. mua naurattaa koko juttu, tällä hetkellä.
Hei!
Siitä on noin 15 vuotta kun olin kolarissa. Olin silloin 5 vuotta. Oltiin perheen kanssa menossa sukulaisten luo Ouluun. Liukkaus yllätti ja nuori naishenkilö (juuri hiljattain kortin saanut) ajoi automme kylkeen reippaalla vauhdilla. Automme takapenkillä ei ollut turvavöitä ja olin tapahtumahetkellä nukkunut poikittain takapenkillä.
Seuraava muistikuva on ambulanssista, jossa luulin että, hampaitani oli lähtenyt irti. Mutta mitä 5 vuotias voisi tietää, sillä todellisuudessani suuni oli täynnä lasinsiruja (onni sinänsä ettei ambulanssisetä kertonut lasinsiruista, sanoi vain, että hampaat saa kyllä takaisin).
Sairaalassa sain tikit ohimoon (ilman puudutusta) ja posken täydeltä laastaria. Vanhemmilleni ja veljelleni ei käynyt kuinkaan.
Muistan todella elävästi kun pääsimme serkkujeni luo ja otin laastarit poskesta pois: silloin 3 vuotias serkkuni alkoi itkeä täysiä ja lopetti vasta kun peitin poskeni. Sama minulla: en uskaltanut katsoa koko viikon aikana, jonka vietimme serkkujen luona, kasvojani, joista toinen puoli oli täynnä kuivunutta verta, pitkiä arpia, tikkejä ja kaikkea muuta 5 vuotiaalle outoa.
On se kummallista kuinka hyvin kammottavat asiat jäävät mieleen, mutta hyvät asiat unohtuvat!
Olen näin jälkeenpäin miettinyt olisiko elämäni ollut toisenlainen, jos en olisi tällainen arpinaama. Uskon että jos olisin mies, asia ei vaivaisi minua näin paljon, mutta naiselle tämä on kova paikka!
Ulkoiset arvet ovat kyllä ajan myötä haalistuneet, mutta sisäiset ei!
...mutta en pysty..joskus vuonna 92 tammikuussa perheemme joutui kolariin jonka muisto seuraa minua läpi elämäni.Meitä oli kolme lasta joista olin nuorin 3 vuotias silloin,törmäsimme rekkaan menetin isäni minä sain aivovamman josta kärsin edelleen,muisti pätkii puhe sammaltaa en pysty keskittymään mihinkään kunnolla.Onnettomuudesta muistan kun olimme juuttuneena autonromuun olin tajuissani huusin,mutta vanhepani eivät vastanneet veljeni olivat vierelläni tajuissaan myös.Katto oli painunut kohdaltani kasaan johon olin lyönyt pääni ja siintä valui verta en pystynyt liikuttamaan päätäni,toinen veli onnistui avaamaan turvavyönsä mutta ei päässyt autosta kuitenkaan ulos.Palomiehet avasivat katon ja minut kannettiin turvaistuimineen ambulanssiin jossa sain ensiavun niska tuettuna turvaistuimessa edelleen istuen.Huusin sillä tuskat oli kovat nämä muistot seuraavat uniini kertokaa muut kuinka olette selvinneet näiden painajaisten kanssa.
Ikävä juttu panee ajattelemaan kun ei ole kokemusta kuinka veljesi jaksavat?
Veljeni silloin 6 ja 9 vuotiaat toipuivat hyvin vaikka saivatkin luunmurtumia ja haavoja,mutta eivät mitään pysyvää kuten minä.Olen kuitenkin kiitollinen kun olen hengissä elämä on lahja ja elämisen arvoinen näistä vaivoista huolimatta,kiitos vanhemmilleni kun olivat hankkineet minulle kunnon turvaistuimen en uskalla ajatella missä olisin ilman sitä.
Ymmärrän sinua täysin,ja tiedän itsekkin,että on vaikeaa unohtaa,varsinkin kun olet menettänyt isäsi silloin.Ja itse olet vaikeasti vammautunut.
Mutta se on hyvä asia,että pystyt ajattelmaan positiivisesti elämää,kaiken kokemasi jälkeen.
Minulla on myös ollut vaikeaa unohtaa,sitä huhtikuista iltaa,kun olin kolarissa.Ystäväni jonka kyydissä olin,on käskenyt minun unohtamaan koko asian,mutta en minä pysty.Viimeksi eilen illalla mietin,että miks minulle kävi niin,että jouduin siihen kolariin.Ja tämä ystäväni ei ole ollut,missään yhteyksissä minuun,kesän jälkeen.Siksi olen alkanut syyttää itseni,että miks lähdin silloin ystäväni mukaan,ja että olen syyllinen,kun en saanut pidettyä,sitä koiraa siellä takapenkillä. Minulla oli kait "onni onnettomuudessa",kun selvisin vain mustelmilla ja solisluun murtumalla,tosin on sinun kohdallasi =(.
Tsemppiä sinulle,ja aurinkoista kevään odotusta.
haluaisin kysyä sinulta enemmän tuosta aivovammasta, mutta en tiedä haluatko kertoa täällä yleisesti. olet ehkä lukenu kirjoitukseni Tyttöni rakas onnettomuudessa. Tyttölläni on erittäin paha aivovamma. Minä en ymmärrä miksi nuoren ihmisen elämään pitää sattua tälläista. Muistatko itse edelleenkin onnettomuuden? Toivon sinulle koko sydämestäni jaksamista ja voimia.
Muistan hyvin kun olin juuttuneena autoon ja kun meidät autettiin pois,muistan kun auttajat juttelivat että otetaan tyttö turvaistuimen kanssa ulos,en silloin tiennyt että pelkäsivät kaularankavammaa jota onneksi ei ollut.Nykyään aivovamma vaivaa keskittymistä asioiden hahmottamista ym.minulta kuluu aikaa paljon yksinkertaistenkin asioiden miettimiseen ja tekemiseen,mutta muuten kyllä pärjäillään.Kauan kolarin jälkeen en uskaltanut matkustaa autolla kun aivan välttämättömät ajot,nykyäänkin katson kenen autoon istun jos turvavyöt puuttuvat en lähde kyytiin.
Voimia kaikille ja iso, lämmin rutistus!
Yrittäkää pärjätä, varsinkin pysyvän vamman saaneet. Kaikki kääntyy vielä hyvin!
Onneksi oli turvavyöt kiinni elämälle kiitos!!!!
Hei! Olin itse myös, en sanoisi tosi nuorena mutta nuorena kumminkin autoonnettomuudessa, jossa minulta lantio meni murskaksi ja virtsarakko repesi ja jouduin olemaan 8 viikkoa sairaalassa. Siitä neljä vuoteessa ja loput vähän enemmän pystyssä ja istuen. Olin tuolloin 14 ja nyt kohta 17. Aika oli todella rankkaa. Muistan että olin hyvin katkera kuskille, joka oli kaverini vaikka onnettomuus ei suurimmassakaan määrin ollut hänen vikansa. Ihmismieli vain etsii sen syyllisen jostain. Nykyisin en enää ole katkera, ehkä vähän ns. elämälle mutta olen myös hyvin onnellinen että kävelen ja voin harrastaa normaaleja asioita. Poliisiksi tulemisen haaveet voin unohtaa jotka minulla joskus oli ja en välttämättä ikinä voi saada lapsia, muttaolen todella iloinen siitä että saan elää!!! On aika kamalaa jos elämä loppuisi 14 vuotiaana. Saman kokeneita pyytäisin ottamaan yhteyttä ja kertomuksia olisi kiva kuulla muiltakin!
Ajoin kortin 24-vuotiaana, vaikka pelkäsin auton kyydissä olemista. Kortin saatuanikaan en halunut ajaa autoa, pelkäsin ja jännitin, en tiennyt miksi. Asia selvisi vuosien kuluttua: olin 1-vuotiaana ollut kolarissa, josta en muistanut mitään. Tietoisuus asiasta opetti ymmärtämään pelkoa ja helpotti hyväksymään asian, jolle en voi tehdä mitään. Nykyjään köröttelen päivisin senkummemin pelkäämättä.