No niin tässäpä mun tarina:
Oon 21v poika, lukion käynyt ja tällä hetkellä opiskelen ammattikorkeessa. Mulla tuli ensimmäisen kerran paniikkikohtaus viime keväänä koulun ruokalassa kahvipöydässä mitä en koskaan aikasemmin ollut kokenut mitenkään ahdistavana. Yhtäkkiä rupes vaan koko kroppa tärisee ja tuntu et pakko päästä pois. No sain kuitenkin jotenkin itteni lopulta rauhotettua ja jopa kaksin käsin kahvinkin juotua. Se oli todella nolo tilanne, kun tuntu että kaikki kyttäs että mikä tota vaivaa.
No siinä tuli sitten kesäloma välissä ja se meni rattoisasti enempää moisia miettimättä. Loppukesästä tuli kyllä tosin jotain merkkejä kahvikuppineuroosista ja että kaikki ei oo nyt aivan kondiksessa. Mietin sen johtuvan osaksi runsaasta alkoholin käytöstä ja tupakoinnista, vähensinkin jonkin verran mutta tilanne meni vaan huonompaan suuntaan.
Sitten alkoikin koulu ja pääsinpä vielä luokkaan jossa en tuntenut juuri ketään. Ei ollut aivan helppoo. Ruokailut ja kahvittelut jätin koulussa suosiolla väliin, ei ois tullu mitään. Neljä kk koulua noin ja kavereilla käyntikään ei enää ollu mitenkään miellyttävää. Lopulta tilanne meni siihen, että sydän hakkas jatkuvasti ylikierroksilla ja edes kotona ei voinu rauhottua vaikkei ollu mitään jännää tilannetta päällä. Pari viikkoakin meni tosi huonosti nukkuessa.
Tuntu kyllä että just sekoo pää lopullisesti. Pahinta oli sen salailu ja noiden tiettyjen tilanteiden välttely. Mäkin oon kuitenki melko sosiaalinen kaveri vaikkei tän tekstin perusteella välttämättä uskois. Lopulta sitten tajusin mennä hoitoon kun sain kohtauksen ihan vaan vanhempien kanssa syödessä. Sekin oli uskomaton helpotus kun sai porukoille kerrottua.
Lääkäri kirjoitti reseptin propraliin ja sitä olin toivonutkin kun täältä olin lukenu siitä niin paljon hyvää vastaavissa tapauksissa. Ensimmäinen kokeilu oli erittäin onnistunut vaikka sivuoireena olikin väsymys. Eipä se haitannu kun pahin tärinä oli tiessään - kahviteltiin isän päivänä kotosalla ja sukulaisia sattu sillon käymään. Onneksi lääkitys oli sillon jo kunnossa.
Ei se kuitenkaan ollu ihan helpotus kaikkeen. Vielä pitkän aikaa siitä jatku se ahistus, jolta ois ehkä voinu välttyä jos ois ajoissa menny hoitoon. Tuntu myös että propral vei joksikin aikaa mun yöunet. Sekin rupes ahistaan että eikö tää lääke nyt mulle sovikaan. Ajan myötä kuitenkin pääsin moisista ohi - en kokonaan , mutta nykyään on huomattavasti helpompaa *koputtaa puuta.
Alkoholikin meinasi välissä viedä voiton. Parin oluen jälkeen olo oli niin paljon itsevarmempi ja helpottuneempi. Oli kiva paeta todellisuutta edes kerran viikossa. Homma ei kuitenkaan karannu pahasti käsistä missään vaiheessa. Mietin jo monesti sitäkin että kohtaan ne pakolliset jännittävät tilanteet pikkupienissä. Siihen en kuitenkaan onneksi ryhtynyt. Niitä rohkaisuja ois saanu ottaa sitten joka välissä.
Noh, kiitos kuitenkin ihmeaine-oluen löysin tyttöystävän tuossa noin kk sitten. Tavattiin baarissa ja päädyin sen tytyn luo yöksi. Aamulla oli luonnollisestikin kieltäydyttävä kahvista ;) Aamulla oli pakko lähtee evakkoon jollakin hyvällä verukkeella vaikken olis halunnu. :( Pikkupienissä olin ilmeisesti kuitenkin tehnyt tyttöön melkoisen vaikutuksen kun se kiivasti otti seuraavan viikon ajan yhteyttä. Arvatkaa vaan jännittikö mennä käymään sillä tytyllä ja vieläpä selvinpäin. No hyvinhän se sitten meni ja se osottautui jopa niin mahtavaksi tyypiksi, että kerroin sille tästä mun tilanteesta ja se suhtautui siihen aivan mahtavasti/ymmärtävästi. Vaikka se oli todella avoin mulle alusta asti niin mä salasin tätä pari viikkoa. Mutta se oli uskomaton helpotus kun sai kerrottuu. Nyt takana oleva viikko oli aivan mahtava: kouluhuolet oli kutakuinkin ohi ja vietettiin sen tytyn kanssa aikaa sen yksiössä milloin mitäkin tehdessä. Ei tullu pahemmin mietyttä noita paniikkijuttuja sen seurassa. Niin ja oon tutustunu jo moneen sen kaveriinki ja en oo ollu mitenkään erityisen ahdistunu. Nyt lähinnä ketutti tulla joulun viettoon kotiin kun ei nähdä nyt vähään aikaan. Aaagh.
Joops, ja tosiaan oon terapiassakin nyt muutaman kerran käyny. Kai siitäkin on ollu jotain apua. Ainakin alussa kun näistä ei tullu kenellekään muulle juteltua. Myöhemmin tuo tyttökaveri on ollu mulle kyllä semmosta terapiaa, että huh huh. Tässä on tilanne vakavoitunu sen verran että pakko kai tavata kohta sen porukat ja tietenkin kahvittelun merkeissä :( Se voipi olla äärimmäisen ahdistava tilanne.
Noh, tulipa siinä nyt tekstiä. Kiitos jos jaksoit lukea ja kertokaa toki mitä mieltä mun tilanteesta. Nyt on tietenkin joulu tulossa ja kaikennäköisiä ahdistavia tilanteita luvassa, mutta toivotaan nyt että niistä selvitään. Propralit aina varalta mukana! Kysykää jos kiinnostaa, vastaan mielelläni kun kerkeen. Ja tsemiä teille muillekin joilla vastaavia ongelmia. Eiköhän tämä tästä?
Oon 21v poika, lukion käynyt ja tällä hetkellä opiskelen ammattikorkeessa. Mulla tuli ensimmäisen kerran paniikkikohtaus viime keväänä koulun ruokalassa kahvipöydässä mitä en koskaan aikasemmin ollut kokenut mitenkään ahdistavana. Yhtäkkiä rupes vaan koko kroppa tärisee ja tuntu et pakko päästä pois. No sain kuitenkin jotenkin itteni lopulta rauhotettua ja jopa kaksin käsin kahvinkin juotua. Se oli todella nolo tilanne, kun tuntu että kaikki kyttäs että mikä tota vaivaa.
No siinä tuli sitten kesäloma välissä ja se meni rattoisasti enempää moisia miettimättä. Loppukesästä tuli kyllä tosin jotain merkkejä kahvikuppineuroosista ja että kaikki ei oo nyt aivan kondiksessa. Mietin sen johtuvan osaksi runsaasta alkoholin käytöstä ja tupakoinnista, vähensinkin jonkin verran mutta tilanne meni vaan huonompaan suuntaan.
Sitten alkoikin koulu ja pääsinpä vielä luokkaan jossa en tuntenut juuri ketään. Ei ollut aivan helppoo. Ruokailut ja kahvittelut jätin koulussa suosiolla väliin, ei ois tullu mitään. Neljä kk koulua noin ja kavereilla käyntikään ei enää ollu mitenkään miellyttävää. Lopulta tilanne meni siihen, että sydän hakkas jatkuvasti ylikierroksilla ja edes kotona ei voinu rauhottua vaikkei ollu mitään jännää tilannetta päällä. Pari viikkoakin meni tosi huonosti nukkuessa.
Tuntu kyllä että just sekoo pää lopullisesti. Pahinta oli sen salailu ja noiden tiettyjen tilanteiden välttely. Mäkin oon kuitenki melko sosiaalinen kaveri vaikkei tän tekstin perusteella välttämättä uskois. Lopulta sitten tajusin mennä hoitoon kun sain kohtauksen ihan vaan vanhempien kanssa syödessä. Sekin oli uskomaton helpotus kun sai porukoille kerrottua.
Lääkäri kirjoitti reseptin propraliin ja sitä olin toivonutkin kun täältä olin lukenu siitä niin paljon hyvää vastaavissa tapauksissa. Ensimmäinen kokeilu oli erittäin onnistunut vaikka sivuoireena olikin väsymys. Eipä se haitannu kun pahin tärinä oli tiessään - kahviteltiin isän päivänä kotosalla ja sukulaisia sattu sillon käymään. Onneksi lääkitys oli sillon jo kunnossa.
Ei se kuitenkaan ollu ihan helpotus kaikkeen. Vielä pitkän aikaa siitä jatku se ahistus, jolta ois ehkä voinu välttyä jos ois ajoissa menny hoitoon. Tuntu myös että propral vei joksikin aikaa mun yöunet. Sekin rupes ahistaan että eikö tää lääke nyt mulle sovikaan. Ajan myötä kuitenkin pääsin moisista ohi - en kokonaan , mutta nykyään on huomattavasti helpompaa *koputtaa puuta.
Alkoholikin meinasi välissä viedä voiton. Parin oluen jälkeen olo oli niin paljon itsevarmempi ja helpottuneempi. Oli kiva paeta todellisuutta edes kerran viikossa. Homma ei kuitenkaan karannu pahasti käsistä missään vaiheessa. Mietin jo monesti sitäkin että kohtaan ne pakolliset jännittävät tilanteet pikkupienissä. Siihen en kuitenkaan onneksi ryhtynyt. Niitä rohkaisuja ois saanu ottaa sitten joka välissä.
Noh, kiitos kuitenkin ihmeaine-oluen löysin tyttöystävän tuossa noin kk sitten. Tavattiin baarissa ja päädyin sen tytyn luo yöksi. Aamulla oli luonnollisestikin kieltäydyttävä kahvista ;) Aamulla oli pakko lähtee evakkoon jollakin hyvällä verukkeella vaikken olis halunnu. :( Pikkupienissä olin ilmeisesti kuitenkin tehnyt tyttöön melkoisen vaikutuksen kun se kiivasti otti seuraavan viikon ajan yhteyttä. Arvatkaa vaan jännittikö mennä käymään sillä tytyllä ja vieläpä selvinpäin. No hyvinhän se sitten meni ja se osottautui jopa niin mahtavaksi tyypiksi, että kerroin sille tästä mun tilanteesta ja se suhtautui siihen aivan mahtavasti/ymmärtävästi. Vaikka se oli todella avoin mulle alusta asti niin mä salasin tätä pari viikkoa. Mutta se oli uskomaton helpotus kun sai kerrottuu. Nyt takana oleva viikko oli aivan mahtava: kouluhuolet oli kutakuinkin ohi ja vietettiin sen tytyn kanssa aikaa sen yksiössä milloin mitäkin tehdessä. Ei tullu pahemmin mietyttä noita paniikkijuttuja sen seurassa. Niin ja oon tutustunu jo moneen sen kaveriinki ja en oo ollu mitenkään erityisen ahdistunu. Nyt lähinnä ketutti tulla joulun viettoon kotiin kun ei nähdä nyt vähään aikaan. Aaagh.
Joops, ja tosiaan oon terapiassakin nyt muutaman kerran käyny. Kai siitäkin on ollu jotain apua. Ainakin alussa kun näistä ei tullu kenellekään muulle juteltua. Myöhemmin tuo tyttökaveri on ollu mulle kyllä semmosta terapiaa, että huh huh. Tässä on tilanne vakavoitunu sen verran että pakko kai tavata kohta sen porukat ja tietenkin kahvittelun merkeissä :( Se voipi olla äärimmäisen ahdistava tilanne.
Noh, tulipa siinä nyt tekstiä. Kiitos jos jaksoit lukea ja kertokaa toki mitä mieltä mun tilanteesta. Nyt on tietenkin joulu tulossa ja kaikennäköisiä ahdistavia tilanteita luvassa, mutta toivotaan nyt että niistä selvitään. Propralit aina varalta mukana! Kysykää jos kiinnostaa, vastaan mielelläni kun kerkeen. Ja tsemiä teille muillekin joilla vastaavia ongelmia. Eiköhän tämä tästä?
Vastaukset 4
Vanhimmat
oon myös 21v miespuolinen korkeakouluopiskelija ja sun tarina vastaa 3 vikaa kappaletta lukuunottamatta aikalailla omaani, paitsi, että panikointia on mulla kestäny pitempäänkin ja se on pahentunu enemmänkin vähitellen. Nyt täytyy vaan toivoa, että "toi ihmeaine olut" tekis myös mulle ihmeitä, tai mikä vielä epätodennäköisempää, pystyisin johonkin "suhdetoimintaan" ilman alkoholiakin. Mulla kuitenkin ehkä elämäni suurin patouma on juuri kokemattomuus naismaailmassa, joka on pitkälti ollu johtamassa varmaan näihin paniikkikohtauksiinkin yms. sosiaalisiin ongelmiin. Oon aina ajatellu, että esimerkki siitä, että joku nainen vois rakastaa mua sellasena kuin olen, tois ratkaisevan avun tilanteeseeni. Mä uskon, että mulle kävis varmaan samalla tavalla kuin sulle, jos yhtäkkiä naisystävän sattuisin löytämään. Valitettavasti näen sen erittäin kaukaisena haaveena...
Kivapa kuulla olemassaolostasi/kohtalotoverista. Jeps, täytyy vielä sanoa siihen tyttökaveri juttuun se, että olin kyllä halukas sen kans suhteeseen, mutta oli melko taistelu pään sisällä että mitä tehdä kun elämäntilanne on mikä on. Mietin vaan että mitäs jos saan jonku kohtauksen sen tytyn seurassa ja miten se siihen reagois. Ajattelin että sen kiinnostus loppus siihen. Onneksi hilasin kuitenkin itteni lopulta sille tytylle ja eihän mulle mitään kohtausta ikinä tullu kun olin sen luona melkeen ku kotona.
No salattuani tätä mun ongelmaa pari viikkoa, se alko avautuun mulle ja kerto vaikka mitä, jota ei ollu kuulemma kovinkaan monelle voinu sanoa.
Rohkaistuinpa siinä sitten itekkin ja sain salaisuuteni kerrottua- helpotus. Ja oli muutenkin loistavaa että sain ymmärtävän juttelukaverin jolle pysty avautuun (Psykologille puhumisestahan pitää maksaa) :) Ja ei se pitänyt mua mitenkään friikkinä, sano että silläkin yksi kaveri jolla sama ongelma. Piti mua vaan tavallista herkempänä kaverina ;)
Toivon sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti sullekin joku löytyy. ja kannattaa kertoo kaikille tuosta tilasta kelle vaan pystyt. Mulla ainakin on ollut vapautunut tunnelma niiden seurassa jotka tästä tietää. Niitä ei nyt kyllä oo kovin monta mutta hyvät kokemukset niidenkin kanssa on varmasti eteenpäin ja rohkaisee oudommassakin seurassa. Pärjäilehän kamu.
...ai haluat kommentteja tilanteesi? Senpä sanon sulle nyt: harmi kun seurustelet ;)
TSEMPPIÄ TEILLE KUMMALLEKIN!
Vaikuttaa silta, etta suomalaiset naiset ovat niin tanttamaisia ja pelottavia, etta saavat jopa aiheutettua psykologisia hairioita miespuolisille...?
Jo on aikoihin eletty...