Haluan keskustella, saada perustelutuja näkökantoja sekä mielipiteitä mielenterveyden hoitokeinoista sekä tarpeellisuudesta.
On olemassa ihmisiä jotka tuntevat tarvitsevansa mielentervedellisistä syistä huomitota sekä hoitoja. Toisaalta on myös olemassa ihmisiä kuten minä jotka joutuvat tekemisiin hoitokoneiston kanssa ilman minkäänlaista omaa aloitetta, halua taikka tarvetta.
*Haluan keskustelussa panutua mielisairauden määrittelyyn, hoitokeinoihin, hoidon tarpeelisuuteen sekä pakkohoidon hoitavaan osuuteen.*
Oma tarinani on jo tuttukin näiltä palstoilta, mutta voin pikaisesti kerrata tapahtumat.
Ollesani nuori aikuinen mies päätin hankkiutua omaan asuntoon ja rauhallisuuteen armejan suoritettuani. Kotiolot oli tuolloin poikeuksellisen alistavaa ja ainoa keino päästä kiinni omaan elämään oli hankkia vuokra-asunto välittömästi kun palkkatyötäkin oli tarjolla. Kotona asenne oli pitkälti se, että en saisi elää omaehtoisesti edes täysi-ikäisenä puhumattakan siitä, että olisin saanut jonkilaista tukea omille päätöksilleni taikka halulla elää omaehtoista elämää.
*Perustuslakimme antaa oikeuden jokaiselle työn ja elinkeinonvapauteen. Samassa laissa kerrotaan vapaudesta valita asuinpaikka, oikeuden koskemattomuuteen sekä oikeuden saada vapaudenmenetys oikeuden tutkittavaksi.*
Vanhempani ei siis todellakaan hyväksyneet omaehtoista elämääni, pyrkivät työssäolessani kovasti puutumaan aivan laillisiin ja toimiviin tapoihini hankkia toimeentuloa sekä omavaltaista tapaani käyttää palkkarahaa asumiseen ja elämiseen. Sain toistuvia pyyntöjä muuttaa takaisin kotiin ja hoitaa raha-asiani isäni vaatimalla tavalla. Isäni tonki luvatta verotustietojani jne.. Vuorotyöni ei sopinut isälle ja äitini usuutti veljeäni toistuvasti asunolleni ja soitteli lähes päivittäin ilman minkäänlaista asiaa vaikka alunperin ei edes matkapuhelimen hankita ei miellytänyt vanhempiani.
Atk-harrastus ja osittain jopa silloinen atk-alan palkkatyö ei ollut vanhempieni mielestä "oikeaa työtä", pikemminkin jonkilaista lasten pelleilyä.
Muutaessani pois veljeni lähettyviltä uuteen asuntoon joka sijaitsi kotipaikan lähettyvýydellä alkoi jatkuva häirintä. En saanut enää toistuvia puhelisoittoja, minua ahdisteltiin konkreettisesti isäni pyöriessä asunnon edustalla lähes päivittäin. Pyrin ottamaan asiat huumorila, mutta hetken päästä alkoivatkin varhaiset aamuherätykset ovikellonsoitolla ja lähes voimakeinnoilla terästetyt sisääntunkeutumiset. Samaan aikaan äitini kärsi kovista työpaineista ja stressistä. Isälläni oli jo hetkeä aikaisemmin todettu korkea verenpaine ja äitini oli tuolloin hormoonihoidossa. Itse en tarvinnut minlkäälaista hoitoa eikä minulla oltu todettu minkäänlaista sairautta.
Silloinen työ ei kovasta panostuksesta huolimatta tuottanut mielekästä edistymistä, työt vähenivät ja sittemin loppuivat. Minulla ei ollut mikäänlaisia rahaongelmia, joten työttömyys ei ollut aiheuttaakseen ongelmia. Ongelmaksi muodastautui vanhempani joillekka asoiden kehitys ei sopinut. Ollessani jonkin aikaa työttömänä eräänä aamupäivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta oveni takana seisoi kaksi poliisia joista toinen tepsutteli asuntoon sisälle ja toinen jäi oven ulkopuolelle kahden ambulanssikuskin kanssa. Poliisin hetkenaikaa leikittyä asuntoni valaistuksella, hän kehoitti minua ottamaan takki mukaan ja lähtemään heidän mukaansa tapaamaan lääkäriä jolla oli kuuleman mukaan jotakin asiaa.
Terveyskeskukseen saavuttuamme lääkäri pyysi henkilöllisyystodistusta ja kyseli poliiseilta, että olinko pyristellyt vastaan. Lääkäri poistu ja hetken päästä minut saattettiin ambulansiin jonka märänpäätä en tiennyt.
Ajoimme n. tunnin, minä ambulanssin takaosassa makuullani ja poliisi istumassa vieressä ja kyttäämässä minua. Saavuimme armeijan kasarmia muistuttavan rakennuksen edustalle. Poliisi saattoi minut sisälle ja poistui. Nähtyäni paikan sisältä minulle valkeni, että olemme luultavasti jonkilaisessa mielisairaalassa. Tässävaiheessa olin täysin varma, että kyseessä olisi jokin pila.
Mielenterveydenhoitaja tervehti ja pyysi odottamaan lääkäriä. Istuin alas odottamaan, odotettuani yli puolituntia pääsin lääkärin vastaanotttoa muistuttavaan huoneeseen.
Huoneessa minulle väitettiin, että minuun ei saada yhteyttä, olin hoitojan mielestä irtisanoutunut työstäni ja että käyttäytyisin häiritsevästi ja väkivaltaisesti. Näytin hoitajalle matkapuhelintani joka oli taskussa ja totesin, että numerotiedustelusta saa nimeäni kysymällä puhelin-numeron, minulla on sähköpostiosoite ja kotiosoite josta minut haettiin. Kerroin myös, että työpaikallani oli irtisanomisia jonka yhteydessä jouduin työttömäksi, tästäkin kirjallinen todistus sen lisäksi, että minulla on perustuslaillinen oikeus valita työ ja elinkeino. Työttömyys ei ole myöskään uusia asia, olenhan joutunut olemaan työttömänä jo jonkin aikaa. Ihmettelin myös sitä, että ketä voisin häiritä koska asun yksin eikä elämäntavoistani ole tullut valituksia naapureilta. Väkivaltaisuuksista syytteleminen oli jo täysin omituinen väite koska tämänkaltaisia asioita normaalissa elämässä puidaan oikeudessa jossa vaaditaan myös syytöksien lisäksi jonkilaisia todisteita.
Mielenterveydenhoitaja käski odottamaan lääkäriä ja vaikka syömään jotakin. Tuntien päästä sain tietää, että lääkäri saapuisi 4-päivän päästä viikonlopun jälkeen Maanantaina ja että joutuisin odottamaan siihenasti. Korotin ääntäni ja vaadin päästä takaisin kotiin tuloksetta. Minulle osoitettiin kaappia ja vuodetta huoneesta jossa oli kaksi muuta minunlisäksi. Illansuussa mielenterveydenhoitaja tuli omatoimisesti tarjoamaan unipillereitä koska
he olettivat minun myös kärsivän univaikeuksista. Oletukset tuntuivat oudoilta koska heillä ei voinut olla minkäänlaisia odotuksia taikka tietoa nukkumisestani.
Maanantaina lääkäri saapui ja esitti samat väitökset kuin ajemmin, lisäten joitain oletuksia ruokailutottumuksistani. Painoindeksini oli tuolloin aivan kohdallaan, hoitaja otti myös aamusta verikokeen josta ei ilmennyt minkäänlaisia poikeavuuksia. Lääkäri virnisteli eikä vastannut vaatimuksiini vapautuksesta. Olin hieman tuohtunut tilanteesta ja siitä miten päivä kului toisen jälkeen ilman etteikö minulla ollut minkäänlaista tietoa poispääsystä. Minua ei päästetty edes ulkoilemaan ilman saattajaa vaikka toisilla oli täysin vapaa pääsy ulos.
Päätin valittaa eduskunnan oikeusasiamiehelle kännykän tekstiviestin fax-toimintoa ja numerotiedustelua hyväksikäyttäen luvattomasta tunkeutumisesta asuntooni ja perusteettomasta vapaudenriistosta. Seuraavana aamuna kysyin mielenterveydenhoitajalta, että olisiko oikeusasiamies ottanut jo heihin yhteyttä. Mielenterveydenhoitaja pelästyi kuulessaan valituksestani ja iltapäivällä sain ilmoituksen, että he ovat tehneet tahdostariippumattoman pakkohoitopäätöksen johonka sisältyy lääkitys. Minulle ei kerrottu päätöksen perusteluja. Oikeusasiamies vastasi kirjepostilla joka oli osoitettu sairaalan osoiteeseen ja minun nimiin, että poliisi ei ole tominut väärin koska he olivat saaneet terveyskeskukselta virka-apupyynnön.
En olisi todellakaan ollut halukas ottamaan vastaan tarjottua lääkitystä, mutta mielenterveydenhoitaja ilmoitti lääkitysen tapahtuvan joko vapaaehtoisesti taikka voimakeinoilla siten, että lääke annetaan ruiskulla suoraan suoneen. En mieluusti alkanut pullikoimaan vastaan, olihan minulla viikontakaisesta verikokeesta edelleen peukalonpäänkokoinen mustelma kädessä. Hieman omituisia tapoja ottaa verikoe siten, että vuorokauteen ei pysty liikutamaan kättä ja muistoksikin jää vielä viikonkestävä mustelma.
Vanhempani tulivat vierailemaan sairaalassa jolloin ilman sen kummempia saimme seuraksi kolmen mielenterveydenhoitajan komission tekemään muistiinpanoja. Minua syyteltiin luvalla mitä kummalisimmista asioista, mm. siitä, että olin ollut masentunut ja jäänyt pois juhlista vaikka todellisuudessa työkiireet menivät kissanristiästen edelle. Samalla sain kuulla miten vanhempani olivat käyneet yksityisellä psykatrilla ja tämän yksityisen lääkärin pyynnöstä terveyskeskus oli pyyytänyt poliisilta virka-apua jolloin myös menetin vapauteni. Kukaan ei siis ole edes pyrkinyt ottamaan yhteyttä asian tiimoilta minuun asiallisesti.
Kerroin tuolloin tyytymätöömyyteeni hoidosta ja ongelmista jotka syntyisivät vapaudenriistoaikana. Laskut jäivät maksamatta, jääkaappi täyteen ruokaa pilaantumaan jne..
Seuraavalla viikolla sainkin sitten tiedoksiannon miten isäni oli ilman lupaa mennyt asuntooni siälle vara-avaimilla. Isäni oli mm. ottanut omistuksissani olevan auton avaimet asunostani joita käyttäen hän oli vienyt autoni omalle pihalleen. Jonkin ajan kuluttua pääsinkin lomalle kotiin jolloin havaitsin auton hävinneen ja asunnosta kytketty kaikki sähköjohdot seinästä. Isäni tunnusti käyneen vara-avaimilla asunnossa sisällä ja ottaneen autoni. En ollut saada autoa takaisin ja vasta poliisilla uhaten sain vara-avaimet pois.
Palatessani sairaalaan omalla autolla sain kummastuneita kommenteja siitä, että miten hyvin ja nopeasti hoito olisi purenut kun olin jo autolla liikkeellä. Todellisuudessa ajan lähes 30-tuhtttakilometriä vuodessa ja olen päivittäin liikenteessä aivan kuten sadat tuhannet muutkin suomalaiset omallakohdalla kuitenkin ilman onnettomuuksia ja rikkeitä joita jostakin syystä on sattunut sadoille muille ainoastaan tämänjoulunaikana.
Viimeisellä viikolla sairaalan psykologi teetti omituisia kysymyksia ja mustetahraleikkejä ja pyrki vakuuttamaan minua siitä, että työttömyyttäni ei hyväksytä ja miten minun tulisi osallistua vapaaehtoiseen koulutukseen samalla syöden heidän lääkkeitä. Työttömänä olin tuolloin siksi, että työt loppuivat. Koulutukseen minulla ei ollut minkäänlaisia tarkoituksia osallistua, onhan minulla ennestään 13Kpl työ, koulu ja kurssitodistuksia.
Sairaalasta kotiutumisen ehtona oli vaatimus käydä psykiatrisella päiväosastolla sairaalasta toipumiseen. Oli hyvinkin selkeää tuolloin, että jopa lääkärille tuli omantunnontuskia pakkohoidosta ja siitä miten sairaalassa olo aika oli pahasta eikä suinkaan hyvästä. Kertaallen kävin päiväosastolla jossa mielenterbeydenhoitajat eivät olleet uskoa nättiä puhetta siitä, etten haluaisi olla tekemisissä heidän kanssaan saati kuluttaa aikaani imbesillien joukossa. Sain tuolloi vielä useaan otteeseen pyyntöjä järjestää perhetapaaminen ehkä veljeni kanssa sairaalan tiloissa jos en vanhempiani suostu tapaamaan heillä. Lopetin välittämästi lääkityksen jne.. Alkoi vain maailma näyttämään omituiselta pillereissä.
Viimeisen kerran tavatessani psykiatrin olikin jo hyvinkin selkeää, että kaikilla muilla paitsi minulla oli ongelmia. Äitini työkireet saivat nolon ja näyttävän lopun. Veljeni irtisanottiin toistakymmentävuotta kestäneestä työsuhteesta ja isäni häiriköinti loppui uhkaukseeni tehdä rikosilmoitus. Loppujenlopuksi jouduin itse rauhoittamaan tilanteen ja kääntämään omat asiani itselleni edukkaaseen asemaan siten, että en joudu olemaan tekemisissä edes alistajani ( hoitokoneiston) kanssa tekemisissä.
Ainut jota minulle jäi käteen hoidosta oli poliisin aiheuttama kotirauhanhäirintä, vapaudenriisto, ruumilisen koskemattomuuden loukkaus sekä mielenterveydenhoitajien aiheuttamat solvaukset hoidon aikana. Sairaala laskutti koko hoitojaksosta, joten jouduin maksamaan sekä oman asuntoni kulut sairaalakulut hoidosta jota vastustin.
Ihmettelenkin miten minun kotimaassa voidaan käyttää verorahoja sekä virkavallan aikaa minua vastaan siten, että kaikki olemassaolevat perustuslailliset oikeuteni ovat hetken mielijohteesta ja viekkaudella peruntuneet. Hoidon aikana minulle vakuuteltiin, että saisin asiani oikeudentutkittavaksi perustuslain määräämällä tavalla, mutta oikeusavustaja ei ottanut asiaani pyynnöistä huolimatta käsiteltäväkseen. Minulle ei annettu sairaalasta vaatimuksista huolimatta oikeuteen tarvittavia dokumentteja. Minulle ei ole tähänpäivään menessä kerrottu syytä pakkohoitoon, ei sitä, että mitä sairautta lääkäri luulee minun sairastavan siinämäärin, että tarvitsisin lääkitystä.
Meidän kotimaa Suomi jää meille nuoremille pitkälti sen jälkeen kun vapauteni riistäneet velttokullit ovat siirtyneet tuonelaan. Minulle ei jää mitään muuta mahdollisuutta kuin puolustaa tästälähin omaa vapauttani ja rauhaa vaikkapa sitten äärimmisiä voimakeinoja käyttäen ja osoittean Suomalaisen hoitojärjestelmän vahingollisuuden. Hoito oli kuin raiskaus yksityisyyttäni vastaan. Raiskaus joka on tullut takaisin mieleeni viikko toisen jälkeen. Kuukausi toisen jälkeen. Vuosi vuodelta aina vain uudestaan. Kukaan ei ole myöntänyt toiminensa kohtuuttomasti saati väärin. Kukaan ei ole pyytänyt anteeksi minulta.
On olemassa ihmisiä jotka tuntevat tarvitsevansa mielentervedellisistä syistä huomitota sekä hoitoja. Toisaalta on myös olemassa ihmisiä kuten minä jotka joutuvat tekemisiin hoitokoneiston kanssa ilman minkäänlaista omaa aloitetta, halua taikka tarvetta.
*Haluan keskustelussa panutua mielisairauden määrittelyyn, hoitokeinoihin, hoidon tarpeelisuuteen sekä pakkohoidon hoitavaan osuuteen.*
Oma tarinani on jo tuttukin näiltä palstoilta, mutta voin pikaisesti kerrata tapahtumat.
Ollesani nuori aikuinen mies päätin hankkiutua omaan asuntoon ja rauhallisuuteen armejan suoritettuani. Kotiolot oli tuolloin poikeuksellisen alistavaa ja ainoa keino päästä kiinni omaan elämään oli hankkia vuokra-asunto välittömästi kun palkkatyötäkin oli tarjolla. Kotona asenne oli pitkälti se, että en saisi elää omaehtoisesti edes täysi-ikäisenä puhumattakan siitä, että olisin saanut jonkilaista tukea omille päätöksilleni taikka halulla elää omaehtoista elämää.
*Perustuslakimme antaa oikeuden jokaiselle työn ja elinkeinonvapauteen. Samassa laissa kerrotaan vapaudesta valita asuinpaikka, oikeuden koskemattomuuteen sekä oikeuden saada vapaudenmenetys oikeuden tutkittavaksi.*
Vanhempani ei siis todellakaan hyväksyneet omaehtoista elämääni, pyrkivät työssäolessani kovasti puutumaan aivan laillisiin ja toimiviin tapoihini hankkia toimeentuloa sekä omavaltaista tapaani käyttää palkkarahaa asumiseen ja elämiseen. Sain toistuvia pyyntöjä muuttaa takaisin kotiin ja hoitaa raha-asiani isäni vaatimalla tavalla. Isäni tonki luvatta verotustietojani jne.. Vuorotyöni ei sopinut isälle ja äitini usuutti veljeäni toistuvasti asunolleni ja soitteli lähes päivittäin ilman minkäänlaista asiaa vaikka alunperin ei edes matkapuhelimen hankita ei miellytänyt vanhempiani.
Atk-harrastus ja osittain jopa silloinen atk-alan palkkatyö ei ollut vanhempieni mielestä "oikeaa työtä", pikemminkin jonkilaista lasten pelleilyä.
Muutaessani pois veljeni lähettyviltä uuteen asuntoon joka sijaitsi kotipaikan lähettyvýydellä alkoi jatkuva häirintä. En saanut enää toistuvia puhelisoittoja, minua ahdisteltiin konkreettisesti isäni pyöriessä asunnon edustalla lähes päivittäin. Pyrin ottamaan asiat huumorila, mutta hetken päästä alkoivatkin varhaiset aamuherätykset ovikellonsoitolla ja lähes voimakeinnoilla terästetyt sisääntunkeutumiset. Samaan aikaan äitini kärsi kovista työpaineista ja stressistä. Isälläni oli jo hetkeä aikaisemmin todettu korkea verenpaine ja äitini oli tuolloin hormoonihoidossa. Itse en tarvinnut minlkäälaista hoitoa eikä minulla oltu todettu minkäänlaista sairautta.
Silloinen työ ei kovasta panostuksesta huolimatta tuottanut mielekästä edistymistä, työt vähenivät ja sittemin loppuivat. Minulla ei ollut mikäänlaisia rahaongelmia, joten työttömyys ei ollut aiheuttaakseen ongelmia. Ongelmaksi muodastautui vanhempani joillekka asoiden kehitys ei sopinut. Ollessani jonkin aikaa työttömänä eräänä aamupäivänä kuin salama kirkkaalta taivaalta oveni takana seisoi kaksi poliisia joista toinen tepsutteli asuntoon sisälle ja toinen jäi oven ulkopuolelle kahden ambulanssikuskin kanssa. Poliisin hetkenaikaa leikittyä asuntoni valaistuksella, hän kehoitti minua ottamaan takki mukaan ja lähtemään heidän mukaansa tapaamaan lääkäriä jolla oli kuuleman mukaan jotakin asiaa.
Terveyskeskukseen saavuttuamme lääkäri pyysi henkilöllisyystodistusta ja kyseli poliiseilta, että olinko pyristellyt vastaan. Lääkäri poistu ja hetken päästä minut saattettiin ambulansiin jonka märänpäätä en tiennyt.
Ajoimme n. tunnin, minä ambulanssin takaosassa makuullani ja poliisi istumassa vieressä ja kyttäämässä minua. Saavuimme armeijan kasarmia muistuttavan rakennuksen edustalle. Poliisi saattoi minut sisälle ja poistui. Nähtyäni paikan sisältä minulle valkeni, että olemme luultavasti jonkilaisessa mielisairaalassa. Tässävaiheessa olin täysin varma, että kyseessä olisi jokin pila.
Mielenterveydenhoitaja tervehti ja pyysi odottamaan lääkäriä. Istuin alas odottamaan, odotettuani yli puolituntia pääsin lääkärin vastaanotttoa muistuttavaan huoneeseen.
Huoneessa minulle väitettiin, että minuun ei saada yhteyttä, olin hoitojan mielestä irtisanoutunut työstäni ja että käyttäytyisin häiritsevästi ja väkivaltaisesti. Näytin hoitajalle matkapuhelintani joka oli taskussa ja totesin, että numerotiedustelusta saa nimeäni kysymällä puhelin-numeron, minulla on sähköpostiosoite ja kotiosoite josta minut haettiin. Kerroin myös, että työpaikallani oli irtisanomisia jonka yhteydessä jouduin työttömäksi, tästäkin kirjallinen todistus sen lisäksi, että minulla on perustuslaillinen oikeus valita työ ja elinkeino. Työttömyys ei ole myöskään uusia asia, olenhan joutunut olemaan työttömänä jo jonkin aikaa. Ihmettelin myös sitä, että ketä voisin häiritä koska asun yksin eikä elämäntavoistani ole tullut valituksia naapureilta. Väkivaltaisuuksista syytteleminen oli jo täysin omituinen väite koska tämänkaltaisia asioita normaalissa elämässä puidaan oikeudessa jossa vaaditaan myös syytöksien lisäksi jonkilaisia todisteita.
Mielenterveydenhoitaja käski odottamaan lääkäriä ja vaikka syömään jotakin. Tuntien päästä sain tietää, että lääkäri saapuisi 4-päivän päästä viikonlopun jälkeen Maanantaina ja että joutuisin odottamaan siihenasti. Korotin ääntäni ja vaadin päästä takaisin kotiin tuloksetta. Minulle osoitettiin kaappia ja vuodetta huoneesta jossa oli kaksi muuta minunlisäksi. Illansuussa mielenterveydenhoitaja tuli omatoimisesti tarjoamaan unipillereitä koska
he olettivat minun myös kärsivän univaikeuksista. Oletukset tuntuivat oudoilta koska heillä ei voinut olla minkäänlaisia odotuksia taikka tietoa nukkumisestani.
Maanantaina lääkäri saapui ja esitti samat väitökset kuin ajemmin, lisäten joitain oletuksia ruokailutottumuksistani. Painoindeksini oli tuolloin aivan kohdallaan, hoitaja otti myös aamusta verikokeen josta ei ilmennyt minkäänlaisia poikeavuuksia. Lääkäri virnisteli eikä vastannut vaatimuksiini vapautuksesta. Olin hieman tuohtunut tilanteesta ja siitä miten päivä kului toisen jälkeen ilman etteikö minulla ollut minkäänlaista tietoa poispääsystä. Minua ei päästetty edes ulkoilemaan ilman saattajaa vaikka toisilla oli täysin vapaa pääsy ulos.
Päätin valittaa eduskunnan oikeusasiamiehelle kännykän tekstiviestin fax-toimintoa ja numerotiedustelua hyväksikäyttäen luvattomasta tunkeutumisesta asuntooni ja perusteettomasta vapaudenriistosta. Seuraavana aamuna kysyin mielenterveydenhoitajalta, että olisiko oikeusasiamies ottanut jo heihin yhteyttä. Mielenterveydenhoitaja pelästyi kuulessaan valituksestani ja iltapäivällä sain ilmoituksen, että he ovat tehneet tahdostariippumattoman pakkohoitopäätöksen johonka sisältyy lääkitys. Minulle ei kerrottu päätöksen perusteluja. Oikeusasiamies vastasi kirjepostilla joka oli osoitettu sairaalan osoiteeseen ja minun nimiin, että poliisi ei ole tominut väärin koska he olivat saaneet terveyskeskukselta virka-apupyynnön.
En olisi todellakaan ollut halukas ottamaan vastaan tarjottua lääkitystä, mutta mielenterveydenhoitaja ilmoitti lääkitysen tapahtuvan joko vapaaehtoisesti taikka voimakeinoilla siten, että lääke annetaan ruiskulla suoraan suoneen. En mieluusti alkanut pullikoimaan vastaan, olihan minulla viikontakaisesta verikokeesta edelleen peukalonpäänkokoinen mustelma kädessä. Hieman omituisia tapoja ottaa verikoe siten, että vuorokauteen ei pysty liikutamaan kättä ja muistoksikin jää vielä viikonkestävä mustelma.
Vanhempani tulivat vierailemaan sairaalassa jolloin ilman sen kummempia saimme seuraksi kolmen mielenterveydenhoitajan komission tekemään muistiinpanoja. Minua syyteltiin luvalla mitä kummalisimmista asioista, mm. siitä, että olin ollut masentunut ja jäänyt pois juhlista vaikka todellisuudessa työkiireet menivät kissanristiästen edelle. Samalla sain kuulla miten vanhempani olivat käyneet yksityisellä psykatrilla ja tämän yksityisen lääkärin pyynnöstä terveyskeskus oli pyyytänyt poliisilta virka-apua jolloin myös menetin vapauteni. Kukaan ei siis ole edes pyrkinyt ottamaan yhteyttä asian tiimoilta minuun asiallisesti.
Kerroin tuolloin tyytymätöömyyteeni hoidosta ja ongelmista jotka syntyisivät vapaudenriistoaikana. Laskut jäivät maksamatta, jääkaappi täyteen ruokaa pilaantumaan jne..
Seuraavalla viikolla sainkin sitten tiedoksiannon miten isäni oli ilman lupaa mennyt asuntooni siälle vara-avaimilla. Isäni oli mm. ottanut omistuksissani olevan auton avaimet asunostani joita käyttäen hän oli vienyt autoni omalle pihalleen. Jonkin ajan kuluttua pääsinkin lomalle kotiin jolloin havaitsin auton hävinneen ja asunnosta kytketty kaikki sähköjohdot seinästä. Isäni tunnusti käyneen vara-avaimilla asunnossa sisällä ja ottaneen autoni. En ollut saada autoa takaisin ja vasta poliisilla uhaten sain vara-avaimet pois.
Palatessani sairaalaan omalla autolla sain kummastuneita kommenteja siitä, että miten hyvin ja nopeasti hoito olisi purenut kun olin jo autolla liikkeellä. Todellisuudessa ajan lähes 30-tuhtttakilometriä vuodessa ja olen päivittäin liikenteessä aivan kuten sadat tuhannet muutkin suomalaiset omallakohdalla kuitenkin ilman onnettomuuksia ja rikkeitä joita jostakin syystä on sattunut sadoille muille ainoastaan tämänjoulunaikana.
Viimeisellä viikolla sairaalan psykologi teetti omituisia kysymyksia ja mustetahraleikkejä ja pyrki vakuuttamaan minua siitä, että työttömyyttäni ei hyväksytä ja miten minun tulisi osallistua vapaaehtoiseen koulutukseen samalla syöden heidän lääkkeitä. Työttömänä olin tuolloin siksi, että työt loppuivat. Koulutukseen minulla ei ollut minkäänlaisia tarkoituksia osallistua, onhan minulla ennestään 13Kpl työ, koulu ja kurssitodistuksia.
Sairaalasta kotiutumisen ehtona oli vaatimus käydä psykiatrisella päiväosastolla sairaalasta toipumiseen. Oli hyvinkin selkeää tuolloin, että jopa lääkärille tuli omantunnontuskia pakkohoidosta ja siitä miten sairaalassa olo aika oli pahasta eikä suinkaan hyvästä. Kertaallen kävin päiväosastolla jossa mielenterbeydenhoitajat eivät olleet uskoa nättiä puhetta siitä, etten haluaisi olla tekemisissä heidän kanssaan saati kuluttaa aikaani imbesillien joukossa. Sain tuolloi vielä useaan otteeseen pyyntöjä järjestää perhetapaaminen ehkä veljeni kanssa sairaalan tiloissa jos en vanhempiani suostu tapaamaan heillä. Lopetin välittämästi lääkityksen jne.. Alkoi vain maailma näyttämään omituiselta pillereissä.
Viimeisen kerran tavatessani psykiatrin olikin jo hyvinkin selkeää, että kaikilla muilla paitsi minulla oli ongelmia. Äitini työkireet saivat nolon ja näyttävän lopun. Veljeni irtisanottiin toistakymmentävuotta kestäneestä työsuhteesta ja isäni häiriköinti loppui uhkaukseeni tehdä rikosilmoitus. Loppujenlopuksi jouduin itse rauhoittamaan tilanteen ja kääntämään omat asiani itselleni edukkaaseen asemaan siten, että en joudu olemaan tekemisissä edes alistajani ( hoitokoneiston) kanssa tekemisissä.
Ainut jota minulle jäi käteen hoidosta oli poliisin aiheuttama kotirauhanhäirintä, vapaudenriisto, ruumilisen koskemattomuuden loukkaus sekä mielenterveydenhoitajien aiheuttamat solvaukset hoidon aikana. Sairaala laskutti koko hoitojaksosta, joten jouduin maksamaan sekä oman asuntoni kulut sairaalakulut hoidosta jota vastustin.
Ihmettelenkin miten minun kotimaassa voidaan käyttää verorahoja sekä virkavallan aikaa minua vastaan siten, että kaikki olemassaolevat perustuslailliset oikeuteni ovat hetken mielijohteesta ja viekkaudella peruntuneet. Hoidon aikana minulle vakuuteltiin, että saisin asiani oikeudentutkittavaksi perustuslain määräämällä tavalla, mutta oikeusavustaja ei ottanut asiaani pyynnöistä huolimatta käsiteltäväkseen. Minulle ei annettu sairaalasta vaatimuksista huolimatta oikeuteen tarvittavia dokumentteja. Minulle ei ole tähänpäivään menessä kerrottu syytä pakkohoitoon, ei sitä, että mitä sairautta lääkäri luulee minun sairastavan siinämäärin, että tarvitsisin lääkitystä.
Meidän kotimaa Suomi jää meille nuoremille pitkälti sen jälkeen kun vapauteni riistäneet velttokullit ovat siirtyneet tuonelaan. Minulle ei jää mitään muuta mahdollisuutta kuin puolustaa tästälähin omaa vapauttani ja rauhaa vaikkapa sitten äärimmisiä voimakeinoja käyttäen ja osoittean Suomalaisen hoitojärjestelmän vahingollisuuden. Hoito oli kuin raiskaus yksityisyyttäni vastaan. Raiskaus joka on tullut takaisin mieleeni viikko toisen jälkeen. Kuukausi toisen jälkeen. Vuosi vuodelta aina vain uudestaan. Kukaan ei ole myöntänyt toiminensa kohtuuttomasti saati väärin. Kukaan ei ole pyytänyt anteeksi minulta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
perheesi ja yhteiskunnan taholta! Todella kovia ja uskon, että pahinta on tuo "maineen menetys" ja leimaaminen loppuelämäksi. Perheenjäsenilläsi on ollut sairasta ripustautumista sinun elämääsi.
Alussa sanoit, että on olemassa ihmisiä, jotka tuntevat tarvitsevansa miel.t.hoitoja. Se on totta. Esimerkiksi sänkyyn kaatava masennus vaatii hoitoa. Jonkun on elätettävä (sairasloma, eläke) ja tehtävä työt, jotta masentunut saa mahdollisuuden levätä, toipua ja parantua. Se vaatii hoitoa.
Moni tarvitsee myös keskusteluapua menneisyytensä läpikäymiseen ja lääkeapuakin päästäkseen kovien kokemusten yli. Joku tarvitsee lääkettä loppuelämänsä, jos aivoista puuttuu jokin aine, mitä tarvitaan normaaliin psyyken toimintaan.
Joillakin hätä ja ahdistus on niin suuri, että tarvitaan järeämmät lääkkeet (tai suljettu osasto), että olisi itseltään suojassa, että pysyisi hengissä sisäisen kriisinsä yli.
On myös perheitä, joissa vanhemmat ovat antaneet parastaan lapsilleen, tukeneet ja kunnioittaneet lastaan, mutta silti lapselle on tullut henkisiä ongelmia (joko ulkoapäin tai lapsen psyyke onkin perimältään herkempi kuin vanhempien). Tällöin ei voida syyttää lapsen ongelmista vanhempia.
On myös kehitysvammoja, joihin liittyy usein psyykkisiä ongelmia. Tapahtuu onnettomuuksia, kaatumisia ym. asioita, jotka muuttavat psyykettä ja voidaan tarvita apua.
On perheitä, joissa yksi sairastuu mieleltään ja aiheuttaa suunnatonta kärsimystä läheisilleen. Tällöin perhe tarvitsee apua sen sairastuneen hoitoon. Ei voi olettaa, että aikuinen hoitaa loppuelämänsä toista aikuista mielenterveysongemaista. Tarvitaan ulkopuolista apua, ettei tervekin uupuisi ja sairastuisi.
Eli ei tämä niin mustavalkoista ole...Joku tarvitsee hoitoa, toinen ei. Joillekin läheiset aiheuttaa ongelmia, toisille ongelmat tulee perimästä, psyykkisestä rakenteesta, vaikeista olosuhteista jne.
Mielestäni tänä päivänä liikaakin jonkun pikkuongelman takia leimataan mielenterveysongelmaiseksi, jolloin ihmiseltä menee "maine" esim. työnhakutilanteissa.
Surustakin tehdään sairaus, vaikka suru kuuluu elämään silloin kun on menetyksiä.
Minulta on kaksi läheistä kuollut psyykelääkkeisiin, joten asioita on tullut pohdittua monelta kannalta.
Sinulle toivon edelleen yksityisyyden suojaamista sukulaisilta ja parempaan päin muutenkin...
Hyvä Mikko,
Järkytyin kertomuksestasi. On vaikeaa käsittää, että tuollaista voi kenellekään tapahtua Suomessa.
Rohkaisen sinua jatkamaan taisteluasi. Oikeuden pitää tapahtua. Jos sinulla on kotivakuutus, vie asia oikeuteen. Asiamiehesi saa kyllä tarvittavat selvitykset tahoilta, joilta sinä et ole niitä onnistunut saamaan.
Sinua on kohdeltu todella väärin. Sinua olisi pitänyt kuulla ensimmäiseksi, sinulla olisi ollut oikeus puolustautua ennen kun mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttiin.
Pyydän sinulta anteeksi heidän puolestaan, joiden sen olisi pitänyt tehdä, että sinut mitätöitiin, sinua laiminlyötiin ja sinua kohdeltiin väärin vastoin omaa tahtoasi. Sinä olet yhtä arvokas ihminen kuin ne viranomaset, jotka kohtalostasi päättivät. Sinulla on oikeus korvauksiin siitä henkisestä, psyykkisestä ja fyysisestä kärsimyksestä, jota sinua kohdannut väkivalta on sinulle aiheuttanut.
Siunausta ja voimia uudelle vuodelle,
Bellis
Suomeen tarvittaisiin potilasasianajajia.
Oman perheeni tragedia (lääkärin määräämiin psyykelääkkeisiin kuolema) käytiin läpi potilasvahinkovakuutuksen puitteissa, mutta tulos oli nolla. Psyykepotilailla ja heidän omaisillaan ei tällä hetkellä ole juuri oikeutta.
Ihmisoikeuskomissio oli kiinnostunut tapauksestamme, mutta perheelläni ei ollut halua/ voimia lähteä mukaan niin järeään otteeseen. Toisekseen, kuolluttahan ei takaisin saa...
Olen tilanteessa, jossa en voi arvostella mielenterveyskoneistoa millään lailla...vaikenemalla kerron eniten.
Kirjoitappas kaikesta mielisairaalassa kokemastasi yhden sivun tiivis kuvaus, laita alle oma nimesi ja ota siitä nippu kopioita ja jaa ne omaistesi kotinurkkien kerrostaloihin.
Älä laita mitää mahdollisesti saamissasi asiakirjoissa mainituita asioista mitään. Asiakirjat voivat olla väärennettyjä.
Tämä laittaa taatusti kuriin kiusallisimmankin "auttajan". Toki on niin että nyt ehkä viattomatkin kärsivät, mutta saavathan pontta "auttajien" kuriinlaittoon.
Neuvoisin toimimaan asiassa yksin.
Omalla kohdallani ongelma oli aikoinaan täysin päinvastainen, kuin sinulla Mikko. Oli vaikeuksia päästä hoitoon, kun en vaikuttanut sairaalta. Kävin terapiassa lähes vuoden ajan, halusin saada itseni tasapainoon ja jatkaa normaalia elämää.
Kohdallani olosuhteet aiheuttivat sairauden puhkeamisen, mutta todellinen syy oli aivojen välittäjäaineissa. Käytän mielialalääkettä yhä, tulen käyttämään lopun ikäni ja olen tilanteeseen tyytyväinen. Muistan että jo alle 18-vuotiaana minulla oli nukkumisvaikeuksia, jos vain jokin asia painoi mieltä tai jotain uutta oli tapahtumassa. Lääkitys pitää nukkumiseni tasapainossa ja siten koko elämäni. Seikka, josta tähän liittyen tuttujen kanssa silloin tällöin vitsailen, on sellainen etu, jota ei toisilla ole. Jaksan valvoa vaivatta vaikka läpi yön, en vain ota lääkettä illalla, otan sen vasta sitten, kun ehdin nukkumaan. Jokaisella on tietenkin silloin tällöin vaikeuksia nukkumisen suhteen, mutta unettomuus sairauteni on jotain paljon enemmän.
Yllä olevalla halusin sanoa, kuten jo joku muukin oli tähän aiheeseen sanonut, mielenterveysasiat eivät ole musta-valkoisia. Psyyke on niin monitahoinen juttu, että joka tilanteessa oikein toimiminen lienee mahdotonta. Joku oli jossain tehnyt tutkimuksen (en muista, mistä luin ja missä oli tehty), jossa mielisairaalaan vietiin kaksi potilasta, toinen terve ja toinen sairas. Henkilökunta ei pystynyt erottamaan, kumpi potilaista oli terve ja kumpi sairas, muut potilaat sen sijaan osasivat. Luulenpa, että noin se vain on, vaikka jokainen mielenterveysasioiden kanssa tekemisissä oleva varmasti haluaisi pystyä heti päältä näkemään, että tässä on terve ja tässä sairas, koska siten kaikki olisi helpompaa.
On valitettavaa, että on niitä, joita on hoidettu väkisin ja vielä aiheetta, mutta yhtä valitettavaa on, että moni sellainen on jäänyt vaille hoitoa, joka hoitoa tarvitsisi. Tunnen erään ihmisen, joka ehdottomasti olisi hoidon tarpeessa, mutta pelko tai paremminkin ennakkoluulo estää häntä myöntämästä olevansa sairas. Eikä hän ole taatusti ainoa, joka kuvittelee, ettei sairautta ole ellei sitä myönnä. On kovin turhaa kiusata itseään oireilla, joihin olisi apua saatavilla.
Itseäni harmittaa kovasti se, että mielenterveysongelmia pidetään yhä hävettävinä ja siksi niistä vaietaan. Jos jollakin on korkea verenpaine ja hänellä on siihen lääkitys, niin miten se on eri asia, kuin mielenterveyslääkitys. Kummallakin lääkkeellä tasapainotetaan elimistöä siltä osin kuin elimistö ei itse pysty tasapainoa pitämään yllä. Toinen lähes yhtä hävettävä sairaus on epilepsia. Sitäkään ei pidä ääneen sanoman sairastavansa. Mutta jos on vaikka migreeni, niin sen voi sanoa ääneen. Toivon, että täysin vanhentuneesta käsityksestä sairauden jaossa hävettäviin ja hyväksyttyihin luovuttaisiin jo vähitellen. En halua vähätellä sitä, että sinua Mikko on oikeasti kohdeltu väärin, mutta haluan herättää ajattelemaan sitä, että ellet itse olisi saman vanhentuneen häpeäkäsityksen vanki, et kokisi kohtaamaasi vääryyttä luultavasti yhtä pahana.
Itseäni on auttanut monissa tilanteissa myöskin sellainen ajatus, että jokainen toimii omista lähtökohdistaan. Joku on imartelija, jollaisesta useimmat eivät pidä, mutta imartelijalla on syynsä käytökseensä. Hän ei kenties ole tullut hyväksytyksi silloin, kun olisi sitä tarvinnut niinpä hän yrittää epätoivoisesti saada ympäristöltään hyväksyntää ja uskoo, että imartelemalla hän sen saavuttaa. Joku ei voi sietää henkisesti epävarmoja ihmisiä, kenties hän vihaa omaa epävarmuuttaan. Joku ei voi sietää henkisesti vahvoja ihmisiä, kenties hän tuntee vahvojen seurassa itsensä heikoksi. Pääsee paljon vähemmällä itse, kun ymmärtää, että sillä joka tekee itselle vääryyttä on taustalla jotain, mikä saa hänet niin tekemään.
Ymmärsin Mikko kertomuksestasi, että noista tapahtumista on jo kulunut vuosia. Olen hiljattain puhunut erään ystäväni, joka on ammatiltaan psykologi, kanssa pakkohoidosta. Hän sanoo, että tällä hetkellä ohjeet pakkohoidon suhteen on niin tiukat, että moni itselleen ja ympäristölleen vaarallinen henkilö kulkee vapaana kaduilla, koska ei ole keinoja toimittaa sellaisia hoitoon. Ei ole hyvä sekään.
Sinulle Mikko sanoisin, että älä kanna kaunaa läheisillesi ja muille asianosaisille. Tiedän, että se on paljon pyydetty, mutta jos siihen pystyt, oma olosi paranee. Viha ja katkeruus on tosi kuluttavia tunteita. Mikään pakkohan ei ole heidän seuraansa hakeutua, se on ihan eri asia.