Elämäni on nykyään yhtä helvettiä tai se on aina ollut. Siltä tuntuu. Mä olen nyt 15 vuotias..
Kun olin viiden isäni sekosi ampui äidin ja itsensä olin paikalla näin kaiken sen veren valuvan ja ryömin kuolleiden ruumiiden yli. Onneksi veljeni jäi henkiin.
Meidät vietiin lastenkotiin ja adoptoitiin. Mulla ei oo noista viidestä ensimmäisistä elinvuosistani mielestäni traumoja.
Olin onnellinen lapsi söin vain huonosti ja näin aika paljon painajaisia, mutta muuten elämäni oli ihanaa. Rakastin elää.
Kolmannella luokalla ajattelin ensimmäistä kertaa haluavani kuolla. Minua kiusattiin koulussa ja muutam,an kerran pidin puukkoa kädessäni, mutta en uskaltanut..
Viidennellä kouluni oli helvetti. Kaikki tuntuivat vihaavan minua. Kaikki kiusasivat ja alistivat. Itkin kaikki välitunnit vessassa. Silti rakastin elämää en ajatellut haluavani kuolla.
Seitsemännellä luokalla olin onnellinen siihen asti kunnes äiti luki ensimmäistä kertaa päiväkirjaani. Tuohonaikaan olin ihastunut 20 vuotiaseen poikaan, mutta siis se oli ihastus eili yksipuolista eli pikkutyttö ihaili jotain tyyppiä SIIS MISTÄÄN SUHTEESTA EI OLLUT KYSE! Mutta äidin mielestä oli sairasta että olin ihastunut itseäni vanhempaan poikaan. Lisäksi koulussa alettiin taas kiusata.
Kahdeksannella olin jo täysin masentunut minua kiusattiin ja aloin viiltää itseäni ensimmäisen kerran. Paras ystäväni jätti minut ja halusin kuolla. Haukuin itseäni rumaksi ja särjin peilejä rikki vimmoissani. Olin mielestäni tuhottoman ruma.
No viimekesä meni onnellisesti, mutta nyt taas yhdeksännen luokan syksyn aikana olen masentunut ja viillellyt ranteitani. Äitini näki viillot ja alkoi haukkua minua niistä. Eilen sain tietää että äitini on lukenut koko päiväkirjani. Tuntuu niin pahalta että joku saattaa.. Kaikki unelmani. Musta tuntuu kun mun maailmani ois revitty ja levitetty kaikelle kansalle. Haluan taas kuolla. En ole myöskään nykyään saanut yöllä kunnola unta kun pelkään kaiken maailman demoneja... Vanhempani ja minä olemme uskovaisia. Emme kuulu mihinkään kirkkoon. En saisi vanhempienmi mielestä kuunnella musiikkia, mistä pidän. Kuuntelen esim. nirvanaa, guns n rosesia yms. Eli aika normaalia musaa.
Ja sitten tekee aina niin mieli syödä lääkkeitä. Unilääkkeitä. Itken itseni usein uneen eikä kukaan halua kuunnnella. Kaikki vaan syyttää mua että esitä ny vaa masentunutta yms. Eihä sul mitää huolii oo.. Onnellinen ihminen. Mix sä et oo samanlainen ku lapsena.
No eihän nää mun ongelmat ny kauheen vakavia ole, mutta ois kiva jos joku ees kuuntelis mua... Ja välillä musta tuntuu että mä oon hullu. Mä saan välillä mielettömiä raivareita ja rupeen riuhtoon hiuksia päästäni, iteken ja tärisen ja lyön itseäni ja viillän. ja mä sanon hiljaa viihaavani itteeni. Kukaan ei onneksi tiedä näistä mun raivarikohtauksista, koska mä meen purkaan ne yksin omaa huoneeseeni...
No tää texti taitaa olla vähän sekasta mut saimopa purettuu sydäntäni..
Kun olin viiden isäni sekosi ampui äidin ja itsensä olin paikalla näin kaiken sen veren valuvan ja ryömin kuolleiden ruumiiden yli. Onneksi veljeni jäi henkiin.
Meidät vietiin lastenkotiin ja adoptoitiin. Mulla ei oo noista viidestä ensimmäisistä elinvuosistani mielestäni traumoja.
Olin onnellinen lapsi söin vain huonosti ja näin aika paljon painajaisia, mutta muuten elämäni oli ihanaa. Rakastin elää.
Kolmannella luokalla ajattelin ensimmäistä kertaa haluavani kuolla. Minua kiusattiin koulussa ja muutam,an kerran pidin puukkoa kädessäni, mutta en uskaltanut..
Viidennellä kouluni oli helvetti. Kaikki tuntuivat vihaavan minua. Kaikki kiusasivat ja alistivat. Itkin kaikki välitunnit vessassa. Silti rakastin elämää en ajatellut haluavani kuolla.
Seitsemännellä luokalla olin onnellinen siihen asti kunnes äiti luki ensimmäistä kertaa päiväkirjaani. Tuohonaikaan olin ihastunut 20 vuotiaseen poikaan, mutta siis se oli ihastus eili yksipuolista eli pikkutyttö ihaili jotain tyyppiä SIIS MISTÄÄN SUHTEESTA EI OLLUT KYSE! Mutta äidin mielestä oli sairasta että olin ihastunut itseäni vanhempaan poikaan. Lisäksi koulussa alettiin taas kiusata.
Kahdeksannella olin jo täysin masentunut minua kiusattiin ja aloin viiltää itseäni ensimmäisen kerran. Paras ystäväni jätti minut ja halusin kuolla. Haukuin itseäni rumaksi ja särjin peilejä rikki vimmoissani. Olin mielestäni tuhottoman ruma.
No viimekesä meni onnellisesti, mutta nyt taas yhdeksännen luokan syksyn aikana olen masentunut ja viillellyt ranteitani. Äitini näki viillot ja alkoi haukkua minua niistä. Eilen sain tietää että äitini on lukenut koko päiväkirjani. Tuntuu niin pahalta että joku saattaa.. Kaikki unelmani. Musta tuntuu kun mun maailmani ois revitty ja levitetty kaikelle kansalle. Haluan taas kuolla. En ole myöskään nykyään saanut yöllä kunnola unta kun pelkään kaiken maailman demoneja... Vanhempani ja minä olemme uskovaisia. Emme kuulu mihinkään kirkkoon. En saisi vanhempienmi mielestä kuunnella musiikkia, mistä pidän. Kuuntelen esim. nirvanaa, guns n rosesia yms. Eli aika normaalia musaa.
Ja sitten tekee aina niin mieli syödä lääkkeitä. Unilääkkeitä. Itken itseni usein uneen eikä kukaan halua kuunnnella. Kaikki vaan syyttää mua että esitä ny vaa masentunutta yms. Eihä sul mitää huolii oo.. Onnellinen ihminen. Mix sä et oo samanlainen ku lapsena.
No eihän nää mun ongelmat ny kauheen vakavia ole, mutta ois kiva jos joku ees kuuntelis mua... Ja välillä musta tuntuu että mä oon hullu. Mä saan välillä mielettömiä raivareita ja rupeen riuhtoon hiuksia päästäni, iteken ja tärisen ja lyön itseäni ja viillän. ja mä sanon hiljaa viihaavani itteeni. Kukaan ei onneksi tiedä näistä mun raivarikohtauksista, koska mä meen purkaan ne yksin omaa huoneeseeni...
No tää texti taitaa olla vähän sekasta mut saimopa purettuu sydäntäni..
Vastaukset 3
Vanhimmat
jos oot 5 vuotiaana tollasta nähny niin ei ihme jos jäi traumoja. Suretti lukea tota sun tekstiä. Toivottavasti saat pian apua ja jostain yllättävää piristystä elämään.
Tarvitset apua. Äitisi ei näytä suhtautuvan sinuun tarpeeksi vakavasti. Älä luovuta. Onko koulussasi terveydenhoitajaa? Oletko kertonut hänelle ongelmistasi?
Jos terveydenhoitaja ei ota sinua vakavasti, soitappa mielenterveystoimistoon ja kysy neuvoa, mitä sinun pitäisi tehdä. Tai käy terveyskeskuslääkärin juttusilla. Tai kysy sosiaalitoimistosta neuvoa.
Sun ongelmiasi ei tosiaankaan saisi vähätellä. Olet nähnyt lapsena järkyttäviä asioita... Sun tarttis saada käydä läpi kokemaasi jonkun ammattiauttajan kanssa ja päästä johonkin terapiaan.
Ei tosiaan ole ihme, jos on sen lapsuuden kokemuksen jalkeen masentunut vaikka koko LOPUN IKAANSA...siis jos sita asiaa ei missaan ole paassyt kasittelemaan kunnolla...sehan vainoaa muuten koko loppuian. Tarvitsisit ehka ns. ammattiapua...tai edes hyvaan kaverin, jolle voisit kertoa ja voihin todella voisit luottaa. (ettei taas alkaisi joku ihmeellinen kiusaaminen)
Tsemppia.