Kerron hieman taustaa...
Olen kärsinyt kuusi vuotta sosiaalisten tilanteiden pelosta (syyt huonossa itsetunnossa, joka ei koskaan ole ollut hyvä). Kärsin siis tuosta edelleenkin, ja syön myös lääkkeitä.
Olen pitänyt itseäni aina arvottomana ja huonona ihmisenä. Ainoa asia, josta olen jotenkin edes pitänyt ja jossa olen ollut hyvä (ja saanut konkreettista positiivista palautetta numeroiden muodossa) on opiskelu. Ja, lukion jälkeen en sitten päässytkään opiskelemaan.
Se laukaisi masennuksen. Tuntuu, ettei elämälläni ole mitään merkitystä, tarkoitusta. Tulevaisuus näyttää pelkästään synkältä. Ja mikä pahinta, olen niin kamalan kateellinen kaikille, etten pysty edes ajattelemaan, saati tapaamaan niitä harvoja ystäviäni joita minulla on (oli?).
Nyt minua masentaa siis kaiken muun lisäksi yksinäisyys, eikä se tee asiasta yhtään helpompaa että se on kokonaan oma vikani, koska olen tällainen kateellinen paska. Niiden ihmisten kanssa oleminen tekee vain niin hirveän pahan olon, että tuntuisi melkein masokistiselta tavata heitä. Kaikilla kun on opiskelupaikka tai työpaikka, paljon kavereita ja harrastuksia, ja lisäksi vielä kykyä tuohon kaikkeen. Sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi kaikki mitä teen on vaikeaa, eli en niin vain voi liittyä uusiin harrastuksiin tai muuta sellaista.
Tiivistettynä tuntuu siis siltä, että mulla ei ole mitään kaikilla muilla on kaikkea. Mä en voi saada mitään mitä haluan, ja muilla on kaikkea mitä minäkin haluaisin.
Niin että... Miten tästä eteenpäin?
Kiitos jos joku viitsii vastata.
Olen kärsinyt kuusi vuotta sosiaalisten tilanteiden pelosta (syyt huonossa itsetunnossa, joka ei koskaan ole ollut hyvä). Kärsin siis tuosta edelleenkin, ja syön myös lääkkeitä.
Olen pitänyt itseäni aina arvottomana ja huonona ihmisenä. Ainoa asia, josta olen jotenkin edes pitänyt ja jossa olen ollut hyvä (ja saanut konkreettista positiivista palautetta numeroiden muodossa) on opiskelu. Ja, lukion jälkeen en sitten päässytkään opiskelemaan.
Se laukaisi masennuksen. Tuntuu, ettei elämälläni ole mitään merkitystä, tarkoitusta. Tulevaisuus näyttää pelkästään synkältä. Ja mikä pahinta, olen niin kamalan kateellinen kaikille, etten pysty edes ajattelemaan, saati tapaamaan niitä harvoja ystäviäni joita minulla on (oli?).
Nyt minua masentaa siis kaiken muun lisäksi yksinäisyys, eikä se tee asiasta yhtään helpompaa että se on kokonaan oma vikani, koska olen tällainen kateellinen paska. Niiden ihmisten kanssa oleminen tekee vain niin hirveän pahan olon, että tuntuisi melkein masokistiselta tavata heitä. Kaikilla kun on opiskelupaikka tai työpaikka, paljon kavereita ja harrastuksia, ja lisäksi vielä kykyä tuohon kaikkeen. Sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi kaikki mitä teen on vaikeaa, eli en niin vain voi liittyä uusiin harrastuksiin tai muuta sellaista.
Tiivistettynä tuntuu siis siltä, että mulla ei ole mitään kaikilla muilla on kaikkea. Mä en voi saada mitään mitä haluan, ja muilla on kaikkea mitä minäkin haluaisin.
Niin että... Miten tästä eteenpäin?
Kiitos jos joku viitsii vastata.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei. Minä luin viestisi. Haluan kirjoitaa muutaman sanan. Toivoisin, että voisin ilmaista selkeästi ajatukseni. Yritän...
Ensinnäkin, huono itsetunto. Meitä on monia, jotka eriasteisesti kärsivät siitä. Eräs auttava asia, jota ainakin itse yritän miettiä, on sellainen ajatus, että loppujen lopuksi pitäisi oikeasti unohtaa suurelta osaltaan muut ihmiset, heidän pärjäämisensä tai tapansa elää, heidän työnsä, heidän onnistumisensa tai epäonnistumiset, jopa heidän ajatuksensa ja mielipiteensä. Tämä on vähän kärjistetysti sanottu, eikä tietenkään ole näin mustavalkoista, mutta silti siinä on jokin totuus. Meillä on kaikilla omat elämämme, eletään niitä. Mittaamme omaa itseämme muihin. Minäkin huomaan usein tekeväni niin. Kaverit saavat jopa kolminkertaista palkkaa, ovat monin tavoin menestyneempiä, jollain on kaksi kertaa isompi, jne. Olen kuitenkin yrittänyt lopettaa tuon ajattelun. Helppoa se ei ole, oman huonommuuden tuntee helposti. Mutta yrittämisen arvoista se on. Loppujen lopuksi me kaikki joudumme lähtemään tästä elämästä. Sillä hetkellä on tärkeää luultavasti vain se, että on elänyt hyvin, eikä se tarkoita... tiedät kyllä.
Luin viime talvena Dalai Lamasta tehdyn kirjan, jonka nimi on muistaakseni onnellisuuden taito. Siinä oli monia asioita, jotka saattaisivat koskettaa sinuakin. Ei mulle mitään maagista valaistumista tapahtunut, mutta siinä oli kyllä ajatuksia, jotka ovat jääneet mieleen. Dalailla tuntuu olevan homma hallussa.
Minä yritän opetella lempeyttä itseäni kohtaan, yritän vähän opetella relaamaan. Miltä se sinusta kuullostaisi?
Kaikki nämä asiat ovat tällaisia minun kokemiani. Olen varma, että sinullakin on oma tiesi. Se, että kirjoitat tänne, tarkoittaa varmaan, että sinä etsit sitä. Se lienee hyvä asia.
-Sami-
Puheestasi päätellen, olet vielä aika nuori ihminen. Älä missään nimessä nyt jää paikallesi ihmettelemään näitä asioita, pyri täydellä etteen päin. Et sinä sen huonompi ole kuin kukaan muukaan, se on varmaa. Et ole vain vielä löytäny täydellistä linjaa, jota ilmeisesti haet. Voisit vähän antaa periksi, ihminen on hyvä, vaikka tekisi mitä, kunhan kuuntelee elämää ;) Arvosta itseäsei, sinä olet luojan luoma, kuten muutkin. Älä hae täydellisyyttä, sinut hyväksytään vähemmälläkin. Ja toisaalta, ihminen on täydellinen, jos itse siihen uskoo, siitä lähdetään, tsemppiä!
Muuta asennettasi. Sinun on pakko - muuten asiat eivat muutu ainakaan hyvaksi! Ymmarran tuon eristaytymisen tarpeen, mika tulee usein siita, jos on joutunut kiusatuksi jne...
Yrita nyt vaikka vakisin ajatella jotain positiivista. Alaka VERTAILE itseasi muihin. Vertailu on LYHIN TIE HELVETTIIN! Keskity "omiin juttuihin" ja omaan elamaan, ei toisten.
Sita paitsi, moni kakku paalta kaunis...mista sina todella tiedat, kuinka onnellisia/onnettomia ne (ex?)kaverisi ovat?
Uutta yritysta vain putkeen! Siis opiskelua ajatellen.:)