syömisen pelko, help!

Mulla on ollut joskus sama juttu, ja on välillä vieläkin, tosin ei yhtä voimakkaana.

Mäkään en ennen saanut syötyä oikein mitään vieraiden ihmisten läheisyydessä, hyvä jos edes perheen kanssa. Kaikki kahvittelu-hetket ja ruokailut kylässä oli yhtä tuskaa. Otin aina niin pienen annoksen ku mahdollista, ja yritin hotkasta mahdollisimman paljon ruoasta aina sillon, kun se emäntä lähti käymään keittiössä tai jossain. Tai sit mä vaan pureksin ja pureksin samaa ruokapalaa suussani, enkä ois millään saanu nieltyä sitä. Ja kaikki vaan aina tietysti luuli että yritin laihduttaa tai jotain, kun "ei ruoka maistunu" . Mulla ei kylläkään oo ongelmaa paikoissa, joissa mä tunnen ne ihmiset melko hyvin, tai missä on jotain muuta taustahälinää, mikä vie huomioo muualle. Kaikkein hirveintä onki sellaset hiljaset tilanteet, kai mää pelkään sitä nielemistä tai siitä tulevaa ääntä.
Mutta nyt oon huomannu miten oireet on edes vähän helpottanu, ku oon vaan syöny vaikka pakolla.
Suosittelisin sullekin et miettisit mikä on se juttu, mitä sää niissä tilanteissa pelkäät ja menisit vähitellen niihin mukaan, ja suhtautuisit jokaiseen ruokailutilanteeseen ikäänkuin haasteena ja positiivisella mielellä. Jos ei auta, ni myös terapiasta tai esim. beetasalpaajista vois olla sulle hyötyä.

Ruokailutilanteet ovat ahdistavia.
Usein, kun yritän syödä, alkaa oksettaa, ja tuntuu, että ei saa mitään alas. Ja syömiseen menee hirveän kauan.
Sitten ärsyttää, jos joku reimuidiootti tulee sanomaan, että "sä oot ihan normaalipainoinen, ei sun tarvi laihduttaa. Syö nyt vaan". Voi saatana, miten silloin tekisi mieli iskeä toista kalloon, kun ei vaan liity mikään syömishäiriö vaan sosiaalisten tilanteiden pelko. :(

Täytyy käyttää enemmän aikaa ruuan pureskeluun. Ei pitäisi käyttää ruokajuomia, vaan kostuttaa ruokaa syljellä, niin että se menee itsestään alas. Voi opetella siis hieman erilailla syömään. Ruoka menee alas aivan itsestään, kun se on hyvin pureskeltua.

Kuulostaa tutulta... Kun ihmisellä on herkkä vatsa ja taipumusta sosiaalisten tilanteiden jännittämiseen, tuloksena on juuri tuollaista tuskaa...

Herkälle vatsalle tuskin voi mitään. Se nyt vaan on niin, että jotkut reagoivat jännitykseen vatsallaan, jotkut päänsäryllä, joillakin vapisee kädet, jotkut punastuvat, jotkut sekoavat sanoissaan jne. Jännitysoireita on yhtä paljon kuin ihmisiä.

Mutta jännitystä pystyy kyllä vähentämään. Siihen on yksi erittäin tehokas keino, nimittäin kokemus.

Mutta miten tuota kokemusta voisi hankkia, kun pelkkä ajatus ruokailutilanteesta saa vatsan sekaisin?

On ainakin kolme keinoa:

1. Lääkkeet. Lääkäri osaa määrätä sinulle sellaista rauhoittavaa lääkettä, jonka avulla voit saada onnistumisen kokemuksia ruokailutilanteissa. Vähitellen voit vähentää annostusta, ja lopulta tulet toimeen ilman.

2. Terapia. Jännittäjille on erilaisia terapiaryhmiä, joissa käydään läpi jännittämisen syitä. Kun oppii paremmin ymmärtämään jännityksensä syitä, oppii myös hyväksymään jännittämisen osaksi omaa persoonaansa. Paniikinomainen jännittäminen muuttuu luonnolliseksi jännittämiseksi, johon voi suhtautua jopa huumorilla.

3. Ystävän apu. Jonkun hyvän ystävän kanssa voit harjoitella syömistilanteita, täysin avoimesti ystävällesi tuntemuksistasi kertoen. Saatat huomata, että jännitys katoaa sillä hetkellä, kun lakkaat piilottelemasta sitä. Sillä loppujen lopuksi sinä tuskin jännität itse syömistä, vaan sitä, huomaavatko muut sinun jännittävän.

Hei kaikki, joilla on ongelmia syömisessä! Sovin juuri äsken, että lähden ensi kuussa yli 500 km reissulle, ts. menen Etelä-Savosta Turkuun kuukauden päästä Han Moo Do -SM-kisoja katsomaan ja minun pitäisi nukkua hotellissa. Olin muuttanut viikon sisässä päätöstäni kymmeniä kertoja joka päivä, sillä pelkään ihan hirveästi syödä hotelleissa, huoltoasemilla, sukulaisteni luonna - jopa koulussa! Yritän aina välttää kyseiset tilanteet (etenkin reissut), etten vaan joutuisi paniikkiin, kun pitäisi ruveta syömään. Minä olen onnekas, että luulen tietäväni, mistä minun paniikki aiheutuu: minä pelkään sitä, että en saa ruokaa alas ja oksennan. Pelkoni juuret ovat lapsuudessani, sillä minut PAKOTETTIIN syömään lautanen tyhjäksi, kun olin lastentarhassa pienenä. En saanut mennä leikkimään muiden kanssa, vaan saatoin istua jopa 4 tuntia ruokalassa tarhatätien kanssa! Lopulta aloin pelätä koko tilannetta, sillä opin myöhään puhumaan, enkä siksi voinut ilmaista tädeille sitä asiaa, että ei ole nälkä. Minulle tuleekin aina syömistilanteissa huono-olo, yökyttää, huimaa, päässä kohisee korkealle nousseen verenpaineen takia ja tärisen. Nyt -en tiedä, mitä siitä tulee- menen sellaseen hotelliin, missä ei ole ehkä seisovaa pöytää, vaan pitää tilata ruokalistasta. Onneksi mukaan lähtee ystäväni, jolle olen kertonut tuntemuksistani ja joka on valmis lähtemään tavalliseen ruokakauppaan ostamaan mulle hedelmiä ja myslipatukoita, jos en pysty syömään. Minä yksinkertaisesti päätin, että en voi aina paeta sosiaalisia tilanteita, missä pitäisi syödä! Olen paennut niitä niin pitkään kuin muistan, enkä siksi ole joutunut harjoittelemaan niitä. Kannattaa kokeilla syödä esimerkiksi Kotipizzassa siten, että sanoo ottavansa pizzan mukaan, jos ei jaksa sitä syödä paikan päällä. Tällöin voi ihan hyvin paeta paikalta ruoka mukana, jos oksetuttaa. Kun tietää sen, että on mahdollisuus lähteä pois, ei tule niin paniikkia kuin, että olisi pakko syödä se pizza siellä paikan päällä. Minulle on auttanut myös terapia, esimerkiksi kun aloitin lukion, odotin niin kauhulla ruokailua, että meinasin oksentaa ruotsin tunnilla! Tänään taas söin tosi hyvin ja paljon -itseasiassa itseni ähkyyn- kavereitteni seurassa samassa pöydässä ensimmäistä kertaa koko lukukauteen! Ette arvaa, mitä ajatelin syödessäni! Ajattelin, että miltä näyttää koulukaveitteni kodit, joissa en ole käynyt. Jo 10 minutin päästä huomasin, että olin syönyt lautasen tyhjäksi ja menin hakemaan lisää! Olin pitkästä aikaa onnellinen :)

vaikea sanoa

Hei taas! Han Moo Don SM-kisoista tuli mulle tosi hyvä kokemus :) Kun saavuttiin hotellille, mua jännitti ihan hirveästi syöminen, mutta kun menin aamupalalle, en olisi halunnut lähteä sieltä pois! Siellä oli 3 seivovaa pöytää, jossa jokaisessa oli sitä parempia ruokia! :) Päivällä taas kävin noutamassa Hesburgerista ruokaa ja söin ne hotellihuoneessa. Kukaan ei katsonut tai kysellyt mitään, kun olin hississä ruuat mukana :) Illalla söin ison patongin respasta, joka maistui tosi hyvältä! Siis yksinkertaisesti reissu onnistui mun mielestä ihan täydellisesti, ja olen valmis lähtemään useamminkin mukaan! :) Ainakin se toteutuu silloin, kun alan itse kilpailemaan... :)

Itellä on ollu ahdistusta n. 14-vuotiaasta saakka eli about 4 vuotta nyt. On ollu vaikka mitä, alkuun oksensin joka aamu kun jännitin kouluun menoa, joskus jännitin tietyn/tiettyjen henkilöiden tapaamista, yhdessä vaiheessa oli helvetillisiä pakkoajatuksia ja sairastumisen pelkoa, joskus tuli karmea ahdistuskohtaus ihan syyttä jne. jne. jne.
Nyt, 4 vuotta sairauden kanssa eläneenä huomaan että eteenpäin on selvästi menty, pystyn kontrolloimaan ahdistusta paremmin ja kaikenmaailman pelot ovat selvästi vähentyneet ja lieventyneet. Mutta itse sairaus ei siltikään ole lähtenyt yhtään mihinkään, ja kyllä se edelleen elämää rajoittaa. Jonkun verran pakkoajatuksia on edelleen, mutta eivät ne läheskään niin häiritseviä ole kuin joskus aiemmin, edelleen mulla on näitä sairauden pelkoja ja jos huomaan itsessäni jotain poikkeavaa niin heti alan ajattelemaan että mistä voisi olla kyse, se on häiritsevää mutta jotenkin siihenkin on vain tottunut eikä se ainakaan ahdista läheskään yhtä paljon kuin mitä joskus. Pahin kuitenkin on nimenomaan syöminen tiettyjen ihmisten seurassa ja sosiaalissa paikoissa, sekin että jos pitäisi lähteä johonkin sosiaaliseen tapahtumaan (lätkäpeli esimerkiksi) tai on jotain jännittävää edessä kuten vaikka esitelmä, niin ennen sitä en pysty juuri mitään syömään koska pelkään oksentavani (näin on monta kertaa käynyt). Joskus pystyn kyllä käymään vaikka pizzalla tai sukulaisten kanssa syömässä, pystyn tavallaan tyhjentämään mieleni ja olen ajattelematta yhtään mitään, en edes tiedä itse miten teen sen. Silloin pystyn kyllä syömään ihan normaalisti, mutta joskus jos vähänkin alkaa ajattelemaan sitä tilannetta niin silloin siitä syömisestä tulee todella haastavaa ja silloin se menee sellaiseksi että haluaisi vain poistua ruokapyödästä mahdollisimman nopeasti. Koulussa en ole syönyt enää moneen vuoteen koska siellä nyt kuitenkin ollaan monta tuntia päivässä muiden ihmisten seurassa ja joka päivä pitäisi käydä syömässä. Syön sitten koulun jälkeen kun pääsen kotiin. Kaikki reissut (esim. laivareissut) on tuskallisia koska sieltä ei pääse pois ja siellä pitäisi jotain syödäkin muiden ihmisten seurassa... Olen näistä asioista kaikenmaailman terapioissa käynyt useamman kerran mutten koe että ne olisivat juuri yhtään mitään auttaneet, kun olen vain pysytellyt visusti oman mukavuusalueeni sisällä (toisin sanoen 99% ajastani vietän kotona) niin nuo oireet ovat hiljalleen heikentyneet itsekseen. Olen miettinyt jo pitkään että voisiko joillain lääkkeillä saada nämä loputkin oireet loppumaan, tavallaan mikään muu ei enää ole varsinainen este kuin tuo syöminen joka ei ole tämän neljän vuoden aikana juurikaan miksikään muuttunut, se ahdistaa edelleen paljon ja rajoittaa elämääni. Joskus, kuten sanottu, pystyn kyllä jotenkin tyhjentämään mieleni ja syömään, mutta aina se ei niin yksinkertaista olekkaan. Tuskin tarvitsisin mitään kovin vahvoja lääkkeitä, mutta jotain noita syömistilanteita varten olisi hyvä olla, minä kun en kuitenkaan aina pysty sitä mieltäni noin vain tyhjentämään, ja kun koulussa kuitenkin näin pitäisi tehdä 5 kertaa viikossa + siihen sitten päälle ne sosiaaliset tapahtumat jota jännitän, ja joita ennen en pysty silloinkaan syömään paitsi tietenkin jos syön vaikka 5 tuntia ennen sitä tapahtumaa (syöminen ei onnistu muuta kuin kotona), jotta ruoka on jo ehtinyt laskea, niin silloin se kyllä onnistuu. Mutta kyselisin nyt vain, että olisiko tähän mahdollista saada jotain lääkkeitä jolla nämä oireet saisi loppumaan? Monet oireet ovat itsekseen tosiaan tämän neljän vuoden aikana loppuneet / vähentyneet / lieventyneet, mutta tämä syöminen on edelleen elämää hyvin pitkälti rajoittava ongelma ja siitä haluaisiin eroon.