Kerron teille vähän mun paskasta elämästä..Ois kiva saada asiallisii kommenttei..
"Elämä pois raiteiltaan", niin sanoin ensimmäisen kerran opintojenohjaajalle, kun olin seitsemännel luokal. Heh, jos nykytilannetta ajattelee niin sillon kaikki näytti sillon sujuvan hyvin. Sanoin opolle sillon niin, koska sillon se tuntu siltä. Olin sillon jotain puol vuotta sit muuttanu mutsin luota stadista faijan luo maalle, kun ei tultu enään mutsin kaa toimeen. Mutsi oli ollu jo aika kauan masentun ja sen masennus oli aika pahaa, tais olla yhteen aikaan jossain hoitopaikassa sen masennuksen takii jotain 3kk.. No eli me ei tultu mutsin kaa toimeen, se ei enään kestäny mua.
Huusin sille aina kauheesti, haukuin, kävin mutsiin käsiks, lyömistä, hiuksista repimist ym., varmaan mutsin masennuksen syytä mun käytöskin oli.
Niin se ei siis enään kestäny mua ja sano et mun pitää nyt muuttaa pois.
Vaihtoehtoina oli lastenkoti, tai isän luokse muutto.
No, eihän mulla tavallaan ollu vaihtoehtoo, faijan luokse jouduin. Mä en ois todellakaan halunnut muuttaa pois kaupungista, olin hirveesti sitä vastaan.
Kaveritkin oli kaupungissa ja tiesin että ne jää jos joudun pois stadist.
Mul oli sillon yks hyvä kaveri, jota näin aika usein, meil oli aina tosi hauskaa yhes.
No joo. Eli muutin sit jouluna v.1999 faijan luokse asuun, erittäin hyv' aika muuttaa, jouluna, eikö?! Ei ois kyl voinu pahempaa ajan kohtaa keksii.
Se oli hirveet, muistan kun mutsikin itki sillon. Mäkin itkin sit koko illan yksin huoneessani siel faijal. Faija Ei tuntunu edes kauheen läheiseltä ihmiseltä mulle, en pystyny kunnol keskusteleen sen kaa. Mutsin kaa juttu sentään luisti.
No joulu meni, koulut alko. Uus koulu tietenkin.. Mäntynummen yläaste..
Koulun vaihtaminenkin tuntu kauheelt. En halunnu tutustuu ollenkaan niihin luokkakamuihin, mua vitutti niin paljon. Ne kyl yritti muhun tutustuu, mut olin silleen et ei kiitos.. No 7 ja 8 luokan alku meni samaa tahtii. Sit joskus kasil aloin jättäytyy tunneilt pois. Tuntu vaan niin ahdistavalta mennä sin.
Kai se ahdisti kun oli niin iso luokka jne. No vaihdoin kouluu, kun menin ysil..Anttilan kouluun..Menin semmoseen pieneen luokkaan, mis oli vaan 5 oppilast.
Niihinkään en koskaan haluunnu kunnol tutustuu, yksin kävin koulun loppuu.
Kävin aina välil jollain nuorisopsykologil juttelemas,Ehkä n 1½v. ajan.
Ei auttanu mitään. Se tais pitää mua ihan pellenä. Mä muistan kun se kerran sano työkavereilleen, kun se oli tulos hakeen mua, jotain et "hän sano ettei hän osaa puhuu", silleen ivallisel äänen sävyl, sit vähän nauro päälle. Ja toi lause koski mua, olin kerran sanonu et must tuntuu etten osaa puhuu silleen kunnol, Olin kyl tarkottanu et on joskus jotenki vaikee keksiä puhumista tai jotai.. Mut kai se ämmä luuli etten ois ees kuullu sitä mitä se sano..
Se siit. Juu sit meil oli faijan kaa ain välil jotain riitoi, huutamist jne. En jaksa kaikkee kirjottaa.
Elips yläasteen kävin sit siel maal. Koulumenestys oli muuten huonoo.Sen jälkeen menin stadiin opiskeleen. Olin siel koulus vuoden, ala oli väärä, vaihdoin kouluu.
Eli viime talvena tuli haettuu eri paikkoihin. Helsingin opiskelupaikan laitoin ekaks.
Okei, mä en ikinä uskonu pääseväni sinne, sinne oli aika paljon hakijoit. Pistinpähän sen nyt vaan vaihtoehoks. No kesäl tuli kirje, onneksi olkoon, teidät on hyväksytty opiskelemaan tietojenkäsittelyä HelsinkiBusinessCollegeen, opiskelu alkaa elokuus jne.. Vittu, mä leijuin suunnillee taivaas sil hetkel, olin niin onnellinen.
Yritin sit viel päästä semmoseen pilotti luokkaan, no, mä pääsin sinnekin.
Alettiin sit opiskelija kämppii kattoon ja semmost. Löyty kämppä ja muutin sit tänne elokuun 1 päivä, ennenkun koulu alko(14pv).
Okei..n. 1½kk meni ihan hyvin, opiskelut suju ihan hyvin..Sit alko tuleen poissaoloi paljon. Pari päivää viikos, tunnilta myöhästelyi, jotain 2t joskus. Ei vaan jaksanu.
Ahdisti. Josku lokakuun lopul "helvetti pääs irti" eli en enää jaksanu käydä kouluu. Nyt n.2½kk pois koulust. Ei oo jaksanu. Mä tunnen ihan älytöntä syyllisyyttä tosta koulusta, mitä kauemmin oon pois, sitä enemmän. Koht kyl tapan itteni ton takii, oikeest.
Kerron tähän väliin jotain mun mielenterveydest.
Ahdistusta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoo, jännitystä itsemurha ajatuksii..
Eli Tost sosiaali pelost et esim julkisil kulkuvälineil kulkeminen on tosi ahdistavaa. Kun tuntuu et joku ain tuijottaa ja vaik kuinka yrittää itelle sanoo et ei se mua kato, ei se mua kato.Ei auta. Sit ravintoloissakin on hirveet. Tuntuu taas et kaikki kattoo mua, enkä pysty syömään. Oon huomannu et joskus pelkästään kaupungil kävely ahdistaa. Sit laivoil ja ihan siis ihan joka paikas, se helvetillinen ahdistuksen ja pelon tunne valtaa mut. Se on ihan kauheeta.Sit mä oon koko aja ihan masentunu tai jotain. En tiiä. Oon jotenkin hirveen eristäytyny. saattaa mennä joskus pari päivää, etten liiku täält kämpäst minnekään.En mä vaan pääse minnekään. Kavereita mul ei pahemmin oo. naispuolisii ei yhtään, pari mies kaverii ja niittenkään kaa en paljoon saa jutskattuun. Sitä yhtähän ne miehet vaan haluu.
Parempi sekin, kun et ei ketään kamuu ois.
Joo emmä kyl itekään tiiä et mikä mua oikeen vaivaa. Kaikki tuntuu niin paskalta. ajatukset on välil aika sekavii..Itkettää vaan välil kun mietin tätä kaikkee paskaa.
Tekis mieli tappaa itteni. Varmasti teen sen viel täs joku päivä. Joulun aikaan kun olin faijalkin, niin kun etin jotain, niin satuin vahingos huomaan tenox(20mg) unilääke purkin faijan yöpöydän laatikos.Sillon ajattelin, et mitäpä jos...........
No, mä en kumminkaan tehny sitä. Tiedänpähän mis ne lääkkeet on, jos satun mieltä vaihtaan. Ajattelin itse murhaa ekan kerran jotain 15vuotiaan. Kerroin siit sille anttilankoulun terkalle. Just faijan unilääkkeil oisin sillonkin tehny sen. No se sit soitti mun faijal ja kerto siit. Lääkkeet oli viel sillon yhes lääkekaapis, unilääkkeet myös, mut sen päivän jälkeen kun faija sai tietää, niin piilos on pysyn, paitsi nyt kun löysin ne.. Sehän ois helppo tapa tappaa ittensä. Vetää vaan kaikki pilsat naamaan, sit sitä kai vaipuis aika nopeesti uneen, ikuiseen uneen, josta ei ole paluuta. Meiän suvus on ollu yks itsemurha tapaus. Mutsin puolelt.. Unilääkkeillä.. Hän oli vetänyt kaikki unilääkkeet naamaan. Sit tais olla, et joku sen kaveri oli menny sen luona käymään, ku se ei ollu puhelimeen vastannu, tai sit se oli muuten vaan menny käymään siel vähän sen jälkeen kun se oli pilsat vetäny, en muista tarkallee..Mutsilta sain kuulla tosta pienempän. No, kun ambulanssi tuli, oli jo ollu liian myöhästä....Tosta tapauksest on jonkun verran aikaa. Taisin olla jotain neljä ehkä, kun sen hautajaisissa oltiin.
Niin et unilääkkeillä mä varmaan itsarin tekisin, teen. Oon myös ajatellut et jos vetäis ranteet auki, mut sitä en kai uskaltas tehä, pitää turvautuu unilääkkeisiin.
En mä kyl enään kauheen kauan aio varmaan odottaa.Mul on avaimet faijal, tai mökiks mä sitä mestaa sanon, eli pääsen hakee ne lääkkeet oikeestaa millon haluun, bussilla pääsee.. Se purkki ei tainnu ihan täynnä olla, pitää odottaa et se ustaa uuden purkin, ja sit vedän ne kaikki, et varmasti kuolen, ja pääsen tästä maan päälisestä helvetistä. Mä haluun apuu,ja toisaalt ttaas tuntuu et en haluu ja et mikään ei auta muhun. Siltä se vähän tuntuu.
Voikohan siihenkin kuolla jos ottaa jotain vajaa kymmenen tenoxia ja sit paljon alkoholii?? Oon muuten nyt hiljattain alkanu juomaan aika palljon. Pikku kännis on vähän helpompi olla. Toisaalt joskus kun tulee huono olo siitä niin ajattelee ettei enään ikinä juo. Mut kumminkin. En mä mikään juoppo oo enkä itteeni semmoseks päästä mut sillon tällön tulee juotuu.
Mä haluun pois täst elämäst..
Sit toi koulu.. Sinne on sanottu et oon ollu niin masentunu etten oo jaksanu, sairaslomatodistus pitäs viedä, mutkun pyysin sitä tk lääkäriltä, niin se sano et se ei voi semmosta kirjottaa, kun ei oo nähny mua kun kerran. Se laitto lähetteen nuorisopsykiatrille. maanantaina pitäs sinne aika saada. Tänm masennuksen takiii, tai mikä mul on onkaan, ja sit sen sairaslomajutun takii.
Mä en haluis pois mun luokalt, enkä koulust. Sielt sanottiin et jos ens syksyn alottasin uudelleen, eli joutusin luokaltakin pois, ja valmistuminen siirtyy ja siirtyyy... No thanks. ennemmin tapan itteni. Mä tunnen ihan älytöntä syyllisyyttä mun koulun takii, Mä en haluu lopettaa haluun käydä siel. Mut nyt ei oo ollu voimia siihen. Pääsenköhän enään siihen luokal..tuskin.. et se siitä koulust.Omapahan on vikani kun en oo siel jaksanu siel käydä..Toi koulujuttu on mulle liikaa. Setyöntää mut ihan pohjalle, josta en pääse ylös.
Juu..Mitäköhän se nuorisopsykakin sanoo..En oo psykiatrilla ikinä käyny..Taitaa taas mennä siihen etten sillekään saa mitään kerrottuu..
Ei voi kyl huonommin mennä, tai varmaan voi, mut tuntuu nyt vaan siltä et tän huonommaks ei asiat mee.
Elämä on ihan poissa raiteiltaan.
"Elämä pois raiteiltaan", niin sanoin ensimmäisen kerran opintojenohjaajalle, kun olin seitsemännel luokal. Heh, jos nykytilannetta ajattelee niin sillon kaikki näytti sillon sujuvan hyvin. Sanoin opolle sillon niin, koska sillon se tuntu siltä. Olin sillon jotain puol vuotta sit muuttanu mutsin luota stadista faijan luo maalle, kun ei tultu enään mutsin kaa toimeen. Mutsi oli ollu jo aika kauan masentun ja sen masennus oli aika pahaa, tais olla yhteen aikaan jossain hoitopaikassa sen masennuksen takii jotain 3kk.. No eli me ei tultu mutsin kaa toimeen, se ei enään kestäny mua.
Huusin sille aina kauheesti, haukuin, kävin mutsiin käsiks, lyömistä, hiuksista repimist ym., varmaan mutsin masennuksen syytä mun käytöskin oli.
Niin se ei siis enään kestäny mua ja sano et mun pitää nyt muuttaa pois.
Vaihtoehtoina oli lastenkoti, tai isän luokse muutto.
No, eihän mulla tavallaan ollu vaihtoehtoo, faijan luokse jouduin. Mä en ois todellakaan halunnut muuttaa pois kaupungista, olin hirveesti sitä vastaan.
Kaveritkin oli kaupungissa ja tiesin että ne jää jos joudun pois stadist.
Mul oli sillon yks hyvä kaveri, jota näin aika usein, meil oli aina tosi hauskaa yhes.
No joo. Eli muutin sit jouluna v.1999 faijan luokse asuun, erittäin hyv' aika muuttaa, jouluna, eikö?! Ei ois kyl voinu pahempaa ajan kohtaa keksii.
Se oli hirveet, muistan kun mutsikin itki sillon. Mäkin itkin sit koko illan yksin huoneessani siel faijal. Faija Ei tuntunu edes kauheen läheiseltä ihmiseltä mulle, en pystyny kunnol keskusteleen sen kaa. Mutsin kaa juttu sentään luisti.
No joulu meni, koulut alko. Uus koulu tietenkin.. Mäntynummen yläaste..
Koulun vaihtaminenkin tuntu kauheelt. En halunnu tutustuu ollenkaan niihin luokkakamuihin, mua vitutti niin paljon. Ne kyl yritti muhun tutustuu, mut olin silleen et ei kiitos.. No 7 ja 8 luokan alku meni samaa tahtii. Sit joskus kasil aloin jättäytyy tunneilt pois. Tuntu vaan niin ahdistavalta mennä sin.
Kai se ahdisti kun oli niin iso luokka jne. No vaihdoin kouluu, kun menin ysil..Anttilan kouluun..Menin semmoseen pieneen luokkaan, mis oli vaan 5 oppilast.
Niihinkään en koskaan haluunnu kunnol tutustuu, yksin kävin koulun loppuu.
Kävin aina välil jollain nuorisopsykologil juttelemas,Ehkä n 1½v. ajan.
Ei auttanu mitään. Se tais pitää mua ihan pellenä. Mä muistan kun se kerran sano työkavereilleen, kun se oli tulos hakeen mua, jotain et "hän sano ettei hän osaa puhuu", silleen ivallisel äänen sävyl, sit vähän nauro päälle. Ja toi lause koski mua, olin kerran sanonu et must tuntuu etten osaa puhuu silleen kunnol, Olin kyl tarkottanu et on joskus jotenki vaikee keksiä puhumista tai jotai.. Mut kai se ämmä luuli etten ois ees kuullu sitä mitä se sano..
Se siit. Juu sit meil oli faijan kaa ain välil jotain riitoi, huutamist jne. En jaksa kaikkee kirjottaa.
Elips yläasteen kävin sit siel maal. Koulumenestys oli muuten huonoo.Sen jälkeen menin stadiin opiskeleen. Olin siel koulus vuoden, ala oli väärä, vaihdoin kouluu.
Eli viime talvena tuli haettuu eri paikkoihin. Helsingin opiskelupaikan laitoin ekaks.
Okei, mä en ikinä uskonu pääseväni sinne, sinne oli aika paljon hakijoit. Pistinpähän sen nyt vaan vaihtoehoks. No kesäl tuli kirje, onneksi olkoon, teidät on hyväksytty opiskelemaan tietojenkäsittelyä HelsinkiBusinessCollegeen, opiskelu alkaa elokuus jne.. Vittu, mä leijuin suunnillee taivaas sil hetkel, olin niin onnellinen.
Yritin sit viel päästä semmoseen pilotti luokkaan, no, mä pääsin sinnekin.
Alettiin sit opiskelija kämppii kattoon ja semmost. Löyty kämppä ja muutin sit tänne elokuun 1 päivä, ennenkun koulu alko(14pv).
Okei..n. 1½kk meni ihan hyvin, opiskelut suju ihan hyvin..Sit alko tuleen poissaoloi paljon. Pari päivää viikos, tunnilta myöhästelyi, jotain 2t joskus. Ei vaan jaksanu.
Ahdisti. Josku lokakuun lopul "helvetti pääs irti" eli en enää jaksanu käydä kouluu. Nyt n.2½kk pois koulust. Ei oo jaksanu. Mä tunnen ihan älytöntä syyllisyyttä tosta koulusta, mitä kauemmin oon pois, sitä enemmän. Koht kyl tapan itteni ton takii, oikeest.
Kerron tähän väliin jotain mun mielenterveydest.
Ahdistusta, masentuneisuutta, sosiaalisten tilanteiden pelkoo, jännitystä itsemurha ajatuksii..
Eli Tost sosiaali pelost et esim julkisil kulkuvälineil kulkeminen on tosi ahdistavaa. Kun tuntuu et joku ain tuijottaa ja vaik kuinka yrittää itelle sanoo et ei se mua kato, ei se mua kato.Ei auta. Sit ravintoloissakin on hirveet. Tuntuu taas et kaikki kattoo mua, enkä pysty syömään. Oon huomannu et joskus pelkästään kaupungil kävely ahdistaa. Sit laivoil ja ihan siis ihan joka paikas, se helvetillinen ahdistuksen ja pelon tunne valtaa mut. Se on ihan kauheeta.Sit mä oon koko aja ihan masentunu tai jotain. En tiiä. Oon jotenkin hirveen eristäytyny. saattaa mennä joskus pari päivää, etten liiku täält kämpäst minnekään.En mä vaan pääse minnekään. Kavereita mul ei pahemmin oo. naispuolisii ei yhtään, pari mies kaverii ja niittenkään kaa en paljoon saa jutskattuun. Sitä yhtähän ne miehet vaan haluu.
Parempi sekin, kun et ei ketään kamuu ois.
Joo emmä kyl itekään tiiä et mikä mua oikeen vaivaa. Kaikki tuntuu niin paskalta. ajatukset on välil aika sekavii..Itkettää vaan välil kun mietin tätä kaikkee paskaa.
Tekis mieli tappaa itteni. Varmasti teen sen viel täs joku päivä. Joulun aikaan kun olin faijalkin, niin kun etin jotain, niin satuin vahingos huomaan tenox(20mg) unilääke purkin faijan yöpöydän laatikos.Sillon ajattelin, et mitäpä jos...........
No, mä en kumminkaan tehny sitä. Tiedänpähän mis ne lääkkeet on, jos satun mieltä vaihtaan. Ajattelin itse murhaa ekan kerran jotain 15vuotiaan. Kerroin siit sille anttilankoulun terkalle. Just faijan unilääkkeil oisin sillonkin tehny sen. No se sit soitti mun faijal ja kerto siit. Lääkkeet oli viel sillon yhes lääkekaapis, unilääkkeet myös, mut sen päivän jälkeen kun faija sai tietää, niin piilos on pysyn, paitsi nyt kun löysin ne.. Sehän ois helppo tapa tappaa ittensä. Vetää vaan kaikki pilsat naamaan, sit sitä kai vaipuis aika nopeesti uneen, ikuiseen uneen, josta ei ole paluuta. Meiän suvus on ollu yks itsemurha tapaus. Mutsin puolelt.. Unilääkkeillä.. Hän oli vetänyt kaikki unilääkkeet naamaan. Sit tais olla, et joku sen kaveri oli menny sen luona käymään, ku se ei ollu puhelimeen vastannu, tai sit se oli muuten vaan menny käymään siel vähän sen jälkeen kun se oli pilsat vetäny, en muista tarkallee..Mutsilta sain kuulla tosta pienempän. No, kun ambulanssi tuli, oli jo ollu liian myöhästä....Tosta tapauksest on jonkun verran aikaa. Taisin olla jotain neljä ehkä, kun sen hautajaisissa oltiin.
Niin et unilääkkeillä mä varmaan itsarin tekisin, teen. Oon myös ajatellut et jos vetäis ranteet auki, mut sitä en kai uskaltas tehä, pitää turvautuu unilääkkeisiin.
En mä kyl enään kauheen kauan aio varmaan odottaa.Mul on avaimet faijal, tai mökiks mä sitä mestaa sanon, eli pääsen hakee ne lääkkeet oikeestaa millon haluun, bussilla pääsee.. Se purkki ei tainnu ihan täynnä olla, pitää odottaa et se ustaa uuden purkin, ja sit vedän ne kaikki, et varmasti kuolen, ja pääsen tästä maan päälisestä helvetistä. Mä haluun apuu,ja toisaalt ttaas tuntuu et en haluu ja et mikään ei auta muhun. Siltä se vähän tuntuu.
Voikohan siihenkin kuolla jos ottaa jotain vajaa kymmenen tenoxia ja sit paljon alkoholii?? Oon muuten nyt hiljattain alkanu juomaan aika palljon. Pikku kännis on vähän helpompi olla. Toisaalt joskus kun tulee huono olo siitä niin ajattelee ettei enään ikinä juo. Mut kumminkin. En mä mikään juoppo oo enkä itteeni semmoseks päästä mut sillon tällön tulee juotuu.
Mä haluun pois täst elämäst..
Sit toi koulu.. Sinne on sanottu et oon ollu niin masentunu etten oo jaksanu, sairaslomatodistus pitäs viedä, mutkun pyysin sitä tk lääkäriltä, niin se sano et se ei voi semmosta kirjottaa, kun ei oo nähny mua kun kerran. Se laitto lähetteen nuorisopsykiatrille. maanantaina pitäs sinne aika saada. Tänm masennuksen takiii, tai mikä mul on onkaan, ja sit sen sairaslomajutun takii.
Mä en haluis pois mun luokalt, enkä koulust. Sielt sanottiin et jos ens syksyn alottasin uudelleen, eli joutusin luokaltakin pois, ja valmistuminen siirtyy ja siirtyyy... No thanks. ennemmin tapan itteni. Mä tunnen ihan älytöntä syyllisyyttä mun koulun takii, Mä en haluu lopettaa haluun käydä siel. Mut nyt ei oo ollu voimia siihen. Pääsenköhän enään siihen luokal..tuskin.. et se siitä koulust.Omapahan on vikani kun en oo siel jaksanu siel käydä..Toi koulujuttu on mulle liikaa. Setyöntää mut ihan pohjalle, josta en pääse ylös.
Juu..Mitäköhän se nuorisopsykakin sanoo..En oo psykiatrilla ikinä käyny..Taitaa taas mennä siihen etten sillekään saa mitään kerrottuu..
Ei voi kyl huonommin mennä, tai varmaan voi, mut tuntuu nyt vaan siltä et tän huonommaks ei asiat mee.
Elämä on ihan poissa raiteiltaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kaltaistesi pellejen takia maamme tilanne on aivan perseestä. Pyydäppä faijaltas fyrkkaa ja lennäpä vaikka Intiaan keräämään motivaatiota. Siellä näät mitä tarkoittaa paska ja kurjuus. Vihaan teitä!
Ainakin pystyt kuvailemaan tilanteesi ja asiasi on menossa eteenpäin. Minua ahdistaa lukea kirjoituksesi ja tunnen myötätuntoa.
Kärsin aika samoista oireista ollessasi ikäsesi. Lukioaikana oli paljon pois koulusta ja minut lähetettiin sen takia nuorisoprykiatriselle poliklinikalle. Seuraavan koulun jouduin jättämään kesken masennukseni takia.
Toivon sinulle parempaa onnea, sillä on ollut aikaa vievää kuluttaa nuoruus masennuksen kanssa kamppaillen ja alkaa paikata kesken jäänyttä koulunkäyntiä siinä vaiheessa, kun muut valmistuvat.
Yritä asettaa itsellesi tavoitteita. Sanot, ettet halua lopettaa kouluasi. Aseta itsellesi pieniä tavoitteita, joihin yllät. Yritä ensin vaikka käydä koulussa yksi kokonainen viikko. Keskity vain siihen, että nouset aamulla ja menet kouluun, vaikka tuntuisi miltä. Sen jälkeen voit antaa itsellesi luvan olla mitä tahansa. Älä luovuta, vaikka välillä tulisi takapakkia.
Annat vain masennukselle vallan, jos annat itsesi ajelehtia. Ehkä osaksi masennuksesi syy on myös perintötekijöissä. Sinun on vain kamppailtava sitä vastaan. Ei ole muita vaihtoehtoja - paitsi itsemurha, mutta en usko, että olet kuitenkaan valmis vielä luovuttamaan. Ei nyt kannata vain kuvitelmasta, että kaikki menee pieleen, vielä luovuttaa, kaikki ei ehkä mene niin pieleen kuin luulee tai ehkä se ei ole sittenkään niin hirveää, voi ainakin katsoa siihen asti.
Yritä myös nähdä vaihtoehtoja ja ole toiveikas: usko, että onnistut ja vaikka välillä onkin vaikeaa, lopulta jaksat ja selviät.
Tosi hyvä että sulla on aika nuorisopsykiatrille, toivottavasti se kirjottaa sulle masennuslääkkeitä (mielialalääkkeitä toiselta nimeltään) ja ota vaikka itse asia puheeksi jos ei psykiatri sitä tee. Itse olen selvinnyt masennuslääkkeiden avulla myös hirveistä elämäntilanteista. Ne lääkkeet todella auttaa, ja niiden ottaminen on tosi yleistä. Toivottavasti pääsisit myös johonkin terapiaan. Tsemppiä sulle!
Nimim. taistelija
Kärsitkö masennuksesta? PTSD:stä? paranoidisesta psykoosista? bulimiasta? Vittu... jos et, niin et tiedä taistelusta mitään, että pidä turpas kii!
Ja tsempii sulle elämäs kadottanu ^__^ kadonnu on multakin!
Ai niin, unohti sanomani myös että Kognitiivinen käyttäytymisterapia on tehokas hoito tollaseen sosiaalisten tilanteiden pelkoon, kysypäs siltä psykiatrilta että voisko se jotenkin järjestää sut sellaseen.
Muista muuten kertoa sille psykiatrille noista itsemurhasuuunitelmistasi, niin että se tajuaa miten tarkasti olet jo asiaa ajatellut ja ottaa sut tosissaan.
Juu no oon mä masennuslääkkeitäkin syöny, tuloksetta!! Ei oo auttanu sit yhtään. Toisaalta toi viimenen kuuri jonka söin oli aika pieni ( Citalopram 10mg), tosi pieni annos.
No kai se psyka osaa sit auttaa
Lycka till huomenna sinne psykiatrille! Ota vastaan kaikki apu mitä sulle tarjotaan ja jos ei tarpeeksi tarjota niin ole itse aktiivinen ja pyydä sitä. Masennuslääkkeitä täytyy usein käyttää aika pitkään ennenkuin ne auttaa, joten ehkä olet ottanut liian vähän tai liian vähän aikaa ennemmin? Pyydä myös terapiaa tai jotain keskusteluapua.
Vois olla aika hyvä homma, jos tulostaisit tuon sun tekstin tästä ja antaisit sen sille psykiatrille, kun näette seuraavan kerran. Siltä varalta, ettet saa sanottua tarpeeksi. Oikeesti... tuntuu susta ehkä tyhmältä idealta, mutta siitä ois psykiatrille paljon hyötyä.
Mene opon luo ja kerro sille, miten epätoivoselta tuo opintojen roikkuminen susta tuntuu. Yhdessä mietitte, mitä voisit alkaa tekeen ja mistä alottaisit taas. Sitten keskityt opiskeluun. Koska tiedätkö mitä.. nuoruus on ihan saatanan lyhyt osa elämää. Nyt roikut mukana ja hoidat sen koulun ja muutaman vuoden päästä elämä hymyilee. Sulla on työpaikka ja ympärillä ihmisiä, jotka haluaa muutakin ku sitä yhtä. Usko mua. Nuoruus on vähän niinku koetinkivi ihmisille, että jos se läpäisee niin on oikeutettu elämään. Joillekin se vaan tehdään vähän rankemmaksi ku toisille...
Enkä mä väitä, että sun ongelmat pelkästään iästä olis kiinni. Masennusoireet vaan on vahvempia nuorena. Aikuisena niitä on helpompi hallita... ehkäpä pääset eroon koko sairaudesta.
Jaksa vielä muutama vuosi :)